X LUKU
Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin
"Mitähän lapset tekevät tänään?" sanoi Katy laskien käsistään "Norja ja norjalaiset" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, "en ole nähnyt heitä sitten päivällisen."
Izzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti työstään.
"En tiedä", sanoi hän, "he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He palaavat kai pian."
Hänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta
Katy ei sitä huomannut.
"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni", jatkoi hän. "Se oli semmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän huoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän avaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa."
"En luule olevan siihen mitään estettä", vastasi täti. Hän näytti koettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.
Helena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja nyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen hiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen ei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan lämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea paloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli resedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista, ja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin edellisen luvun avuton tyttö.
Vaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se vaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut täydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta pääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy oli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä istahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti onnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta luulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.
Nämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin hän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat kyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja ponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas taka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen hyvin.
Helena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan unohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen esineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut lyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja, jokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine huoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu, oli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä tehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä kaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään paikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän koko huoneen.
"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen sukkaan", jatkoi hän innokkaasti, "mutta minulla on ainoastaan rannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille." Hän otti ne puhuessaan päänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt. Niihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut vähitellen.
"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen Cloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule sen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on ylimmässä laatikossa."
Izzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat arvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.
"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin", sanoi Katy jotenkin surullisella äänellä. "Ja tämähän on oikein kaunis."
Kun hän uudelleen puhui, oli hänen äänensä jälleen kirkastunut.
"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle. Izzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö maailmassa."
"Olen iloinen, että olet huomannut sen", sanoi Izzie-täti, joka oli aina pitänyt erikoisesti Elsiestä.
"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan", jatkoi Katy, "ja Hanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia isoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria."
Izzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli hänellä pieni käärö kädessään.
"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle", sanoi hän, "sillä Helena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä puuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat itse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin ehkä mieluimmin otat sen nyt." Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle uudenuutukaisen viiden dollarin setelin.
"Voi kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Katy punastuen mielihyvästä. Ja tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime aikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.
Omistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa olla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen kirjoitusalustan tuli olla.
"Ei sen tarvitse olla hyvin iso", sanoi Katy, "mutta siinä tulee olla sininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen. Ja ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi. Alustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda sitä."
"Enhän toki. Mitä muuta?"
"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä", jatkoi Katy, "ja että sillä olisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi saada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja hänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle, ostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja hopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä täynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille — jokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!"
Onko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan niin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat riittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet saapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!
Kaikki oli niinkuin pitikin!
"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'", sanoi Izzie-täti, "joten ostin sen sijaan 'Lumiauran'."
"Se on kaunis, ja pidän siitä yhtä paljon", sanoi Katy tyytyväisenä.
"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!" huusi hän yhtäkkiä pelästyen, "joku tulee!" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä ovesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.
Katy oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän yksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei ollut mitään lahjaa.
"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku antoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon", sanoi hän. "En varmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta minä olen jo käyttänyt kaikki rahani."
"Vähät siitä", sanoi tohtori Carr. "Kyllä me järjestämme asian. Oliko se 'Ristin varjo'? Minä ostan sen iltapäivällä."
"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä
Helena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano
Izzie-tädille, ethän?"
"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken", sanoi isä väännellen kasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli jälleen huvitettu jostakin.
Nämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin toiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa. He näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta kolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen he kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin heillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.
"Sinä et tiedä, mitä me olemme tehneet", alkoi Filip.
"Hs, Filip!" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi sukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.
Dorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle. Clover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön ripoihin.
"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi aamulla", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.
Sitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan toivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja kohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että Pyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla eli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa arvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen nukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa tietä tiehensä. Suoment. huom.]
Hanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja "Sveitsiläisen
Robinson-perheen" jatkoa.
Dorryn lipulle oli kirjoitettu:
"Luumukakku, Uusi Raamattu, Harry ja Lucy, Korutähystin,
Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää."
Kun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen. Tuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna arveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei niin ollut käynyt.
Filip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken, sitten se muuttui tuhaksi.
"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!" sanoi
Dorry. "Mitä sinä, Filip, kirjoitit?"
"En mitään", sanoi Filip, "ainoastaan Filip Carr." Lapset huusivat.
"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni", huomautti Elsie surullisesti, "mutta se paloi poroksi."
Katyä nauratti kuullessaan sen.
Sitten toi Clover paperinsa esille. Hän luki ääneen:
"'Ponnistele ja menesty', Pari nahkahansikkaita, Puuhka, Hyvä luonto!"
Sitten hän heitti sen tuleen. Ja kas, se lensi suoraan piippuun.
"Kuinka kummallista", sanoi Katy, "ei mikään muu niistä lentänyt niin."
Asianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi, oli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun heittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.
Pian tuli Izzie-täti ja toimitti heidät kaikki nukkumaan.
"Tiedän kyllä, millaista aamulla on", sanoi hän, "kaikki te olette silloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on teidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan."
Kun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut ripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan sitä.
"Mutta kaiketi he unohtivat sen", sanoi hän sitten.
Vähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät sukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi järjestää ne mielensä mukaan.
Terä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin kaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut silkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.
"Mikä se on?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä
Cloverin sukkaan.
"Kynsiharja", vastasi Izzie-täti, "Clover tarvitsee uuden."
Kuinka isä ja Katy nauroivatkaan! "En luule että Pyhällä Klaulla on koskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa", sanoi tohtori Carr.
"Hän on hyvin likainen vanha herra", huomautti Izzie-täti ilkeästi.
Kirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan, joten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain alle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja isä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen sukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa. Sitten hän nukahti.
Tuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti hänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan kiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset puoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.
"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!" huusivat he. "Oi, Katy, niin kauniita, kauniita tavaroita!"
"Voi!" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.
"Pyhä Klaus on tuonut sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?
'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen", ja
Elsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.
Mutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti ja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen. Miten oli se siihen tullut?
Se oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli asetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä, jotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui appelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja maissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu sinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin sievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.
"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!" sanoivat lapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.
"Me koristimme sen itse", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan, "minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun."
"Ja minä paahdoin maissipallot!" huusi Filip.
"Pidätkö siitä?" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. "Tuo on minun lahjani — tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut, että se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?"
Tietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä kääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan täysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.
Elsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty kissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.
"Eikö se ole kau-u-nis?" sanoi hän ihastellen.
Dorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki, joka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.
"Minun ei olisi annettu ostaa sitä", sanoi hän, "mutta minä ostin!
Arvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?"
"Huvittaa toki", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry heilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.
"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet yksin", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.
"Mutta sinä et huomaa, millä puu seisoo", sanoi Clover.
Se oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty jalkarahiin ulottuva selkänoja.
"Se on isän lahja", sanoi Clover, "katso, sen saattaa laskea taaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä sangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän leikkivän."
"Niinkö todellakin?" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin kovin, kun häntä vain liikuteltiin.
"Ja katso, mitä on kiinnitetty tuolin käsinojaan", sanoi Elsie.
Se oli pieni hopeakello, jonka varteen oli kaiverrettu "Katy."
"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä, kun tahdot jonkun meistä luoksesi", selitti Elsie.
Yhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis kirja. Se oli "Avara, avara Mailma", — ja siinä oli Katyn nimi ja sanat "rakastavalta Cecyltäsi." Siinä oli vielä iso pussillinen kuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat lasten mielestä erinomaisen hyviä.
"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!" sanoi Katy kyynelöiden kiitollisuudesta.
Se oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista tähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa, nautti hänkin siitä ja oli iloinen.
Monta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan, mutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti puki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja sitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille. Tuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta viehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia ihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on, ymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina puoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä päivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.
"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!" sattui hän sanomaan eräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. "Toivon että joku muukin pyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin Helena-serkun, ja hän ei kykene."
"Onhan Pyhä Valentin", esitti Cecy.
"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!" huudahti Katy taputellen käsiään. "Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista Valentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni."
Niin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä — sen saamme kuulla tuonnempana.
Valentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava ilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä ja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.] oli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä koulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi hämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja heidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.
"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä", muistutti Dorry, joka ei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.
"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa", sanoi Izzie-täti. "Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin."
Tosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa pyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan "Kuningatar Katarinan palatsissa" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat asialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian sen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti koputtivat "Palatsin" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!
Huone näytti iloiselta ja miellyttävältä. Katy istui tuolissaan valkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä, jolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja, mansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön pinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover kumartuneena tarkastamaan luki ääneen: "Pyhä Valentin."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Dorry.
"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto", vastasi Katy. "Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen siihen."
Sillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun hänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen oli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean ääressä kovaa koputusta ovelta.
"Kukahan se on?" sanoi Katy, "Clover, ole hyvä ja katso!"
Clover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa pidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.
"Se on teille, neiti Clover", sanoi hän.
"Minulle!" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki oven ja toi kirjeen pöydälle.
"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka oli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin. Sieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden muotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti hennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat säkeistöt:
"Ihailijansa ruusuill' on
Ja liljoill', orvokeilla.
Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,
Mi tuoksuu pientareilla.
On Apilas mun kukkani,
Tuo kaino, vaatimaton,
Se tyydyttää mun haluni,
Sen sulous sanomaton.
Kun perhot lentää ruusuistaan
Ja uinuu kukkametsiin,
Mä mehiläinen kelpo oon
Ja Apilaani etsin."
Tämä oli Cloverin ensimäinen Valentin-kirje. Hän oli aivan lumottuna.
"Kukahan kumma sen on lähettänyt?" huudahti hän.
Mutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti ovelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen kirjeen kanssa!
"Neiti Elsie, tällä kertaa se on teille", sanoi hän mutistellen suutaan.
Kaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin silmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa oli "Elsie" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:
"On tyttö pienoinen,
Hän on niin suloinen
Kuin mesi kukkasten,
Jos vaan niin tahtonee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
On hiuksens' kiharat
Ja silmäns' kirkkahat
Ja hampaat valkeat
Ja suu sen hymyilee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Sen pikku jalka on
Ain' nopsa, levoton,
Sen ääni sointuv' on,
Se aina helisee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Miks' on tuo tyttönen
Niin mulle armainen?
Siks' kun se lapsonen
Mua aina lemmitsee —
Sen tytön nimen alkaa Ee."
"Sehän on kuin satua", sanoi Elsie, jonka silmät olivat hämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa säkeistöjä.
Vieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille muille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai kaksi.
"No, mitähän tämä lienee!" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen, näki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki Valentin-kirjeet olisi luettu.
Dorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on myös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin apua. Runo kuului:
"Pikku Jukka Jöröinen
Nurkassansa istuen
Puree piirastansa.
Mikä lienee tullutkaan,
Äkisti käy huutamaan,
Painaa poskeansa.
Äiti itkun kuulevi,
Avuksi jo tulevi
Pikku pojallensa.
'Mikä vaiva?' Jukaltaan
Näin hän kysyi, pojultaan,
Otti polvellensa.
'Äiti kulta! Armoton
Mulla tuska, vaiva on
Päässä, hampahissa.
Niitä kiskoo, mojottaa,
Kun vaan maistan makeaa —
Piiraan saa nyt kissa!'
Jukka yhä huusi vaan
Noissa hammastuskissaan,
Kättä, jalkaa viskoi.
Tuli eteen työläs tie,
Lääkärihin Jukan vie —
Hän pois hampaan kiskoi."
Se Valentin-kirje antoi lapsille naurun aihetta kauaksi aikaa.
Hannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, "Punahilkka" nimeltään.
Kirjeen säkeistöt kuuluivat näin:
"Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,
Se kertovi mun yhä viel' elävän.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.
Se susi ei minua tappanutkaan,
Kun huusin ja potkin ja tempoilin,
Se suustahan pudotti irti mun
Ja pakeni metsien rotkoihin.
Ja mummo ja minä siit' asti ain'
Tupasessamme yhdessä asumme,
Me voita ja juustoa syömme vain. —
Sen koommin sutt' emme nähneet me.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Jo susi se ilkeä ammuttiin.
Sä mummon mökkihin joskus käy,
Niin tavata voit Punahilkankin."
Hanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen lempisatujansa.
Filipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin paksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:
"Ma kerran olin paha mies,
Tein sulle tuskan hetken,
Kun kenkiäsi himoiten
Tein vuotees' alle retken.
Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
Mä säikähdyin niin jotta — —
Ja tainnoksissa hiivin pois,
Vaan palan ehdin ottaa.
Sen palan pureskeltuna
Nyt lähetän mä sulle
Ja pyydän, ettes kantaisi
Sä enää vihaa mulle.
'Rosvo'".
"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat lopetetut.
Sitten hän luki ääneen:
"Cecylle.
Jos oisin ma lintunen
Ja sinäkin lintunen,
Niin mitähän tekisimme?
Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
Ja suuta me suihkaisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma kalanen,
Ja sinäkin kalanen,
Niin mitähän tekisimme?
Me aaltojen keskellä pelmuttais
Ja valaiden ympäri vellottais
Ja osterit poimisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma mehiläs
Ja sinäkin mehiläs,
Niin mitähän tekisimme?
Me metsien helmahan mentäisiin,
Vain mettä ja kastetta syötäisiin
Ja toistamme lempisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
'Valentin'".
"Se oli mielestäni kaikkein kaunein", sanoi Clover.
"Ei minusta", sanoi Elsie. "Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä ei myöskään ollut sinettiä kirjeessään." Ja Elsie hyväili pientä sinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.
"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet vanhin", sanoi Clover.
"Siinä ei ole paljon", vastasi Katy, ja hän luki:
"Ruusu on punainen, orvokki sinervä.
Sokuri makea, suloinen myöskin sä."
"Kuinka mitätön Valentin-kirje!" huudahti Elsie silmät leimahtaen. "Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras kirje."
Katy tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten kirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi epäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä itselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.
"Ei se ole kovinkaan kaunis", sanoi hän koettaen näyttää niin totiselta kuin suinkin, "mutta mitäpä siitä."
"Onhan se häpeällistä!" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi sovittaakseen vääryyden.
"Eikö se ollut hauska ilta?" sanoi Hanna, ja Dorry vastasi:
"On, eihän meillä koskaan ennen Katyn sairautta ole ollut näin hauskaa."
Katy tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. "Luulen lasten rakastavan minua vähän enemmän nykyisin", sanoi hän itsekseen. "Mutta voi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka"!
Hän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat paneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle Valentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan runon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja kauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se oli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä. "Mutta", lisäsi hän, "se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen kirjoitetut Valentin-kirjeet!" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului näin:
"Mä kävin hauskaa koulua,
Niin nuori olin, riehuvainen.
Mutt' oppimaan olin haluton
Ja mieluisemmin leikin vainen.
Suur' Opettaja siksi mun
Talutti Tuskan kouluhun.
Siell' ensi luokalla nyt käyn,
On läksyt vielä helponlaiset;
Mutt' ylemmillä läksyt on
Niin raskaat, vaativaiset.
Ja kuitenkin jo kyynelin
Mä läksyjäni lueksin.
Kaks' opettajaa siellä on.
Käy toinen hiljaa hiiviskellen
Ja haastaa äänin lemmekkäin
Ja katsoo meihin hymyellen.
On Rakkaus se. Mutt' Tuska on
Tuon toisen nimi suloton.
On kuin he joskus vieroisi
Ja kulkis toistaan karttamalla;
Mutt' pian taas he kohtaavat
Ja tervehtivät suudelmalla,
Ja ovat silloin tosiaan
Kuin kaksoisveljet konsanaan.
Jos ahkeroin, he sanovat,
Niin pian siirryn luokaltani
Ja joudun sille, jolla on
Vaan yksin Rakkaus oppaanani.
Siks' kaikin voimin ahkeroin,
Mä että sille päästä voin.
Mut Tuskankin on koulussa
Mun terveellistä opiskella,
Ja häntä tulee paljosta
Mun kiittää mielell' iloisella,
Mut Rakkauden ihanan
Mä kouluun yhä halajan.
Siks' ponnistelen aina vaan,
En moiti hitaisuutta ajan.
Mä tiedän, että kerran voin
Luo päästä armaan opettajan,
Ja silloin päättyy Tuskan työ,
Iki-Rakkauden hetki lyö."