XI LUKU
Uusi läksy opittavana
Pitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja ilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi Valentin-päivänsä.
"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?" kysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä muisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.
Sinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun se kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut vaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut tuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat häntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin kukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä niitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt kastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, — kylmää, raitista ilmaa.
Ei ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän joskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut. Mutta hän ei sitä unohtanut — ei ainakaan usein. Silloin tällöin oli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta Katyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä, ja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan voinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä havaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului, sitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja ompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.
Isä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti niin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset. Täten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului vaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.
Kun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine havumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja Katy niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan kuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin Helena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat aiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.
Eräänä päivänä pyysi Katy isältä saada ottaa ranskankielen tunteja.
"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut", sanoi hän, "ja Clover alkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle minusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne? Hänhän käy joskus kodeissakin opettamassa."
"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme", sanoi tohtori Carr hyvillään siitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.
Siten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja istui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen ääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen, joka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.
"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni", sanoi hän eräänä päivänä, "jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos selän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä, jos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä."
Katy naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen tunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena ja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen. Niin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on jonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta kun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan kyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin lannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan niin kaukana, kaukana.
"Toivon että jotakin tapahtuisi", sanoi hän usein itsekseen. Ja jotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.
"Katy", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen, "tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys."
"En", vastasi Katy, "en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin Debby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen huoneestaan."
"Merkillistä", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, "en muista
Izzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta."
"Kuinka Izzie-täti voi?" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän aikaan.
"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, lapseni?"
"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan. Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut hänelle niin hyvin.
"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.
Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän kaipasi häntä hirveästi.
"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan häntä niin kovin."
"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti levottomalta ja alakuloiselta.
"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen ilmeestä.
"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen sairaanhoitajan hänelle."
Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät, että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret, kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain Izzie-tätiä.
Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he kaipasivat kovin toisia lapsia.
"Voi kultaseni!" huokasi Elsie. "Kuinka toivonkaan Izzie-tädin pikaista paranemista!"
"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?" sanoi Clover. "En koskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä siitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka ilta."
"Niin", lisäsi Elsie, "niin teen minäkin, kun hän paranee."
Heidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti mahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan, että aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään tapahtua.
Katy tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen käsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet kuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn esiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti oli kuollut yöllä!
Kaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän päätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää hänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran nämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti oli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet. He saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita hän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt toivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä koskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei mitään hyödyttänyt.
"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?" ajatteli Katy itkiessään itsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen hänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet rouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.
Moneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että isä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.
"Söikö isä ollenkaan päivällistä?" kysyi Katy eräänä iltapäivänä.
"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin poika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa ateriamme."
"Voi Jumalani!" huokasi Katy, "kun ei vain hänkin sairastuisi. Kylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit valkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan paahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä."
Teen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn huoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta Izzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana. Ne näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli surullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa tehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan valkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä hellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän siitä pitäneen.
"Mitä olette puuhailleet koko tämän päivän?" kysyi isä.
"Voi, emme juuri mitään!" sanoi Katy. "Opettelin ranskan läksyäni aamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne tilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!"
"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme", sanoi tohtori Carr. "Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei ole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen, joka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon tai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette toimeen näin nämä muutamat päivät?"
"Voi, isä!" huudahti Katy pelästyneenä, "onko meidän välttämättä otettava joku vieras?"
"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover on liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa kaiket päivät."
"En tiedä, en ollut ajatellut sitä", sanoi Katy hämmästyneellä äänensävyllä.
Mutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla herättyään.
"Isä", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden. "Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta, ymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö minä saisi koettaa? Luulen todella kykeneväni siihen."
"Mutta mitenkä?" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. "En todellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka — mutta, Katy, sittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen."
"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua", sanoi Katy ojentautuen suoraksi. "Ja isä, jos minä olisin terve, kävisin koulua enkä silloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle suunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget ovat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin tavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa vain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa saattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä heidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin olisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi aluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko ajan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin ajattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi, ettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä muutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole hyvä, sano 'kyllä', — ole niin hyvä, sano!"
"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa", vastasi tohtori Carr. Muttei ollut helppoa vastustaa Katyn sanoja "ole hyvä, ole hyvä!" ja hetken kuluttua asia ratkaistiin. —
"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta. Sanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa kuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla."
"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään", mumisi isä astellessaan alakertaan. "Kuukauden lopussa hän on iloinen päästessään koko asiasta."
Mutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.
Siten isä sanoi: "No hyvä, koettakoon kevääseen asti."
Eikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä oli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko päivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten hän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina taloudenhoitajalle suurena apuna.
Palvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen säännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän itsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana Debbylle ja Bridgetille silloin tällöin.
Heti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen, oli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös ohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet kerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä. Hän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun oli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.
"Annahan kun katson — paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia", sanoi hän laskien sormillaan, "paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa kananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen! Mihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä uusia!"
Sitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili niitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä, aivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka oppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset punaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta kuuluvaa ohjetta.
"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä. Ota neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista sodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen valkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin oksa, yksi pilkottu ruoholaukka — —"
"Anteeksi, neiti Katy, mitä se on?"
"Voi, etkö tiedä, Debby? Se on jotakin aivan tavallista, sillä se on melkein kaikissa keitto-ohjeissa."
"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.
Neiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan."
"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!" Katy itki käännellen kirjan lehtiä. "Sitten on meidän koetettava jotakin muuta."
Debby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon, luulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän kantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän murahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä monellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä välittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui aivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa, mistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin tohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen kokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen esimerkkiään.
Jonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta Debbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin paistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten alkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä "Vatsa" nimisen kirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti Cloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä, vanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein kaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä järkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja Dorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.
"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet", sanoi hän, kun Katy avasi kirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. "Olen hyvilläni siitä, että lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa keitettyä riisiä on todellakin liikaa."
Katy huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren levottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä kysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet astioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä ja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet olisivat olleet hänen hartioillaan.
Mutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä. Katyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka kuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi sujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta. Tohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja liikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää mitään "jostakin toisesta", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti Katy talon ohjakset varmoissa käsissään.