XII LUKU
Kaksi vuotta myöhemmin
Oli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita, joita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka oli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku. Tohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta kuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla istui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.
Se oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli jo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä tulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin ennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat palmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot olivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että neiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover oli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli hauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa niin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei myöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita kauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista, jotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin mistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne mukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä, vaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman niitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa, ja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne parempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.
Yhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen. Hänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa olivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja housut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover voinut nähdä.
"Mitä se on?" kysyi hän Filipin saavuttua portaille.
"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä", vastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja punaisia viiruja.
"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!" sanoi Clover pistäen yhden suuhunsa. "Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja."
"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä, minä syön ne", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.
"Mitä Filip tahtoo?" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven
Filipin mennessä yläkertaan.
"Ainoastaan tietää, ovatko viinimarjat jo kyllin kypsiä syötäviksi."
"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin", sanoi Elsie, "hän pelkää toista lääkeannosta."
"Varmaankin hän pelkää", vastasi Clover nauraen. "Hanna sanoi, ettei hän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja nähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä."
"Niin", jatkoi Elsie, "ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan ja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että hänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun hän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin toisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut kamala rangaistus? Minusta se ainakin oli?"
"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole koskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut soittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut."
"Oh, ei olekaan — ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta Katy kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan ja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti portille ja takaisin. Lupasin sen hänelle." Ja Elsie läksi, mennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.
"Mitä Bridget tekee isän huoneessa", kysyi hän, kun hän tuli toisen kerran takaisin.
"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä luulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta."
"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus isän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa huoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan voileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby auttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää kaikesta hälinästä. Ja katso", näyttäen ompelustaan, "Katy valmistaa uutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille reunustaa."
"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!" sanoi Elsie. "Jospa minullakin olisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat, mutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että saisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi harjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä."
"Nyt hän soittaa kelloa!" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.
"Kysyn häneltä, jos tahdot."
"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee." Mutta Clover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt juoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko ennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat mielellään palvella häntä.
Katy tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan — siihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa — vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään huoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä hän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa pieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän kyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa herättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle. Katy oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja tohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi herättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta saattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.
Hän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen, ja sanoi:
"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee isän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat olla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän saa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän sinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan oikeille paikoilleen. Tahdotko?"
"Tietysti minä tahdon!" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi syntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. "Enkö saa tuoda sinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne."
"Kyllä, ole niin hyvä!"
"Katy", sanoi Elsie, "pesualustat olen melkein valmistanut ja tahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen paluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda käsityötäni tänne?"
"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti
Philipsin tuloa, jos nyt keskeytät?"
"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina."
"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."
Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän luokseen.
"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule meitä keskeyttämään."
Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään." Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry. Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt koneopillisia taipumuksiaan.
"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä pannessasi heilurin liikkeelle."
"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."
"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry, "joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos mielelläsi tahdot."
"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään, vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat vankemmat kuin Elsien."
Dorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.
"Kuule", huudahti hän, "eikö se olekin erinomaista?"
Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi — kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!
"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö vähintäinkin jo ylihuomenta."
Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:
"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, — voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"
"Dorry, sinä olet noitunut sen!" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin toisetkin.
Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon — heilutti sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli nauravaa seuruetta.
"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."
Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän päätöksensä.
"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta, jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"
"Ehkä", sanoi Dorry, "tahdon koettaa." Sitten hän erosi kello kainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:
"Päivällinen on kello 132, älä unohda!"
"En suinkaan", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin hyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.
"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?" sanoi Clover heti oven sulkeuduttua. "Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin paljon."
"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi hänen koettaa", vastasi Katy sävyisästi, "en usko hänen sitä turmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin näyttää hänelle, mitä sille on tehtävä."
"Olit sangen kiltti, kun annoit", vastasi Clover, "mutta jos se olisi ollut minun, en luule että olisin antanut."
Juuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta pitempänä, muutta muuten aivan entisellään.
"Voi, Katy!" sanoi hän hengästyneenä, "etkö olisi niin hyvä ja sanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä. Hän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat — ja on juuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi pieni poikanen on jo kuollut." —
"Voi, hän ei saa — tietystikään hän ei saa!" sanoi Katy. "Kuinka sellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?"
"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet, ja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin hänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa." Ja Hanna väänteli käsiään.
"Clover", huudahti Katy, "etkö juoksisi käskemään Filipiä minun puheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?"
"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut apua", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi syvästi vaikuttanut.
"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!" sanoi Elsie. "Isä sanoo että hänen nimensä tulisi olla 'Pickle'." [Pickle = päälurjus]
"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus olla sangen hyviä, kuten tiedätte", vastasi Katy nauraen.
Pian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä, mutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin polvelleen — siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika — ja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin hellästi, että Filipin sydän aivan suli.
"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta", sanoi hän, "mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia — munaisia, näethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne."
"Mutta Filip, ei se ole munaa — ne ovat vain pieniä puhtaita pikku höyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet."
"Ovatko?"
"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia, niinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan sitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä niitä lämmittelemään?"
"Mitenkä?"
"No — käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden juosta päivänpaisteessa."
"Minä teen niin", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. "Mutta suutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha." Filip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen siinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla ystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.
Ennenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä, pisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
"Neiti Katy", sanoi hän, "toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa ja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä, miten huono järjestys siellä on."
"En kai tiedäkään", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän ei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. "Älä ole huolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä kuntoon."
Mary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin.
"Neiti Katy, eräs mies toi saippualaatikon, ja tässä on lasku. Hän sanoi sen olevan kuitatun."
Kului vähän aikaa, ennenkuin Katy löysi kukkaronsa, ja sitten hän tarvitsi lyijykynän ja tilikirjan, ja Elsien täytyi nousta tuoliltaan pöydän äärestä.
"Voi ystäväni", sanoi hän. "Toivon etteivät ihmiset aina tulisi meitä häiritsemään. Olisipa hauska tietää, kuka ensi kerralla tulee."
Hän ei kauankaan saanut sitä miettiä. Melkein jo hänen puhuessaan kuului taas ovelta koputusta.
"Tulkaa sisään!" sanoi Katy melkein väsyneesti. Ovi aukeni.
"Saanko?" Kuului hameitten kahinaa ja kengänkorkojen kapsetta, ja Imogen Clark vetäikse huoneeseen. Katy ei ensin muistanut, kuka tulija oli. Hän ei ollut nähnyt Imogenia melkein kahteen vuoteen.
"Pääovi oli auki", huudahti Imogen kimakalla äänellään, "ja kun ei kukaan kuullut soittoani, uskalsin tulla suoraan tänne. Toivon etten häiritse yksityistoimianne!"
"Et suinkaan", sanoi Katy kohteliaasti. "Elsie rakas, siirrä tuo matala tuoli tänne. Imogen, ole hyvä ja istu. Olen pahoillani, ettei kukaan tullut vastaanottamaan sinua, mutta palvelijat puhdistavat huoneita tänään ja otaksun, etteivät he kuulleet soittoasi."
Imogen istuutui ja alkoi jutella tavalliseen tapaansa, jolla välin Elsie seisoen silmät selällään Katyn tuolin takana tarkasteli hänen pukuaan. Se oli huokeasta kankaasta, mutta hyvin ylellistä kuosia, reunusteilla ja rypytyksillä koristeltu. Hänellä oli myöskin musta kaulakoriste ja pitkät mustat korvarenkaat, jotka heilua kilkattivat hänen liikuttaessaan päätään. Ja entiset kutrit riippuivat vieläkin hänen poskillaan, ja Elsie ihmetteli taaskin, kuinka ne pysyivät paikoillaan.
Vähitellen selveni, mitä Imogen käynti tarkoitti. Hän oli tullut sanomaan hyvästiä. Clarkin perhe aikoi muuttaa takaisin Jacksonvilleen asumaan.
"Oletko ollenkaan tavannut Rosvoa?" kysyi Clover, joka ei ollut voinut unohtaa seikkailurikasta kertomusta kerran kuultuaan sen seurusteluhuoneessa.
"Kyllä", vastasi Imogen, "monta kertaa. Ja minä saan häneltä kirjeitä hyvin usein. Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä. Olisipa minulla joku niistä mukanani, jotta saisin lukea sinulle vähän! Varmaankin huvittaisi se sinua. Annahan kun katson — ehkä minulla onkin." Ja hän pisti kätensä taskuunsa. Totta tosiaan, siellä olikin kirje. Clover ei saattanut olla epäilemättä, että Imogen kyllä oli koko ajan tiennyt sen siellä olevan.
Rosvon käsiala näytti olevan varmaa ja reipasta, ja kuori ja paperi olivat niinkuin muillakin ihmisillä. Mutta ehkäpä hänen joukkueensa oli hämmästyttänyt jotakin kaupustelijaa ryöstämällä hänen paperivarastonsa.
"Annahan kun katson", sanoi Imogen tarkastellen kirjettä. "'Ihailtu Imogen' — se ei sinua huvita — hm — hm — hm, kas tässä jotakin! Olin jouluna päivällisillä Rock Housessa. Oli sangen ikävää ilman sinua. Minulla oli kalkkunapaistia, paistettua hanhea, häränpaistia, torttuja, luumuvanukasta sekä pähkinöitä ja rusinoita. Eikö ollutkin sangen hyvä päivällinen? Mutta mikään ei maistu hyvältä, kun ystävät ovat poissa!"
Katy ja Clover olivat hyvin ällistyneen näköisiä. Rosvo käyttää sellaista kieltä!
"John Billins on ostanut uuden hevosen", jatkoi Imogen, "hm — hm — hm — hän. Luulen ettei mikään muu siinä huvita sinua. Oh, niin! kuulehan, lopussa on vähän runoakin:
"'Sinisiivin tullos kyyhkysein,
Pesäksesi laita rintasein!'"
"Eikö se ole kaunista?"
"Eikö hän ole muuttunut?" kysyi Clover. "Hän kirjoittaa niinkuin hän olisi muuttunut."
"Muuttunut!" huudahti Imogen heiluttaen kiliseviä korvarenkaitaan.
"Hän on aina ollut yhtä hyvä!"
Siihen ei saattanut enää mitään sanoa. Katy tunsi huuliensa väräjävän ja peläten, että kävisi epäkohteliaaksi ja purskahtaisi nauruun, alkoi hän puhella muuta mahdollisimman nopeaan. Koko ajan hän huomasi silmillään mittailevansa Imogenia ja ajattelevansa: "Olenko tosiaankin joskus pitänyt hänestä? Miten kummallista! Oi, kuinka viisas mies isä onkaan!"
Imogenin vierailu kesti puoli tuntia. Sitten hän hyvästeli.
"Hän ei ollenkaan kysynyt, kuinka sinä voit", sanoi Elsie suuttuneena. "Minä huomasin sen, hän ei kysynyt kertaakaan."
"No, niin — hän varmaankin unohti. Me puhuimme hänestä, emmekä minusta", vastasi Katy.
Pieni seurue istuutui taas työhönsä. Tällä kertaa he saivat olla puoli tuntia kenenkään häiritsemättä. Ovikello kilahti, ja Bridget tuli huolestuneen näköisenä yläkertaan.
"Neiti Katy", sanoi hän, "vanha rouva Worrett on täällä, ja arvelen hänen tulleen koko päiväksi, sillä hänellä on laukku mukanaan. Mitä ihmeissä minä hänelle sanon?"
Katy näytti hieman nyrpeältä. "Voi hyvänen aika!" sanoi hän, "kuinka onnetonta! Mitä meidän on tehtävä?"
Rouva Worrett oli Izzie-tädin vanha ystävä. Hän asui maalla, noin kuusi englannin peninkulmaa Burnetistä. Hänellä oli tapana tulla Carreille päivällisille niinä päivinä, jolloin hän tuli kaupunkiin ostoksille ja muille asioille. Se ei tapahtunut usein, ja kun sellaista oli sattunut, ei Katyn ollut tarvinnut koskaan ennen pitää hänelle seuraa.
"Sanokaa että teillä on kiire ettekä saata vastaanottaa", ehdoitti
Bridget, "eihän meillä ole päivällistäkään eikä mitään varattuna."
Luultavasti olisi Katy kaksi vuotta sitten tarttunut tähän ehdoitukseen. Mutta nykyinen Katy oli hienotunteinen.
"E-ei" sanoi hän, "en tahdo tehdä sitä. Bridget, meidän on koetettava parastamme. Juokse, rakas Clover, alas, sinähän olet hyvä tyttö, ja sano rouva Worrettille, että ruokailuhuone on aivan järjestämätön, mutta että me syömme päivällistä täällä, ja kun hän on levähtänyt, olisi hauskaa nähdä hänet huoneessani. Ja oi, Clover! anna hänelle viuhka kaikkein ensiksi. Hänellä on varmaankin hyvin kuuma. Bridget, päivällisen voit tuoda sinänsä tänne, mutta ota muutamia hillottuja persikoita jälkiruuaksi ja valmista rouva Worrettille kuppi teetä. Luulen hänen aina juovan teetä. Ei sovi käännyttää vanhaa rouva parkaa, kun hän kerran on tullut näin kauaksi", selitti hän Elsielle toisten mentyä. "Elsie, vedä keinutuoli noin päin. Ja työnnä nuo pienet tuolit takaisin seinää vasten. Rouva Worrett istui yhden tuolin rikki viime kerralla käydessään, muistatko?"
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin rouva Worrettille tuli viileä, joten vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului raskaita narisevia askeleita portailta ilmoittaen vieraan olevan tulossa yläkertaan. Elsie alkoi tirskua. Rouva Worrett saattoi hänet aina tirskumaan. Oli juuri sen verran aikaa, että Katy ehti antaa hänelle varoituksen ennen oven aukeamista.
Rouva Worrett oli niin äärettömän lihava, että sellaisia henkilöitä harvoin näkee. Kukaan ei uskaltanut arvata hänen painoaan, mutta hän näytti siltä, kuin hän olisi painanut tuhannen naulaa. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen punaiset. Kylmimmälläkin ilmalla näytti hän olevan palavissaan, ja lauhkealla ilmalla hän näytti olevan aivan sulamistilassa. Hänen hattunsa nauhat olivat auki hänen tullessaan huoneeseen, ja koko ajan huoneen poikki astuessaan hän löyhytteli viuhkaa, lattian notkuessa hänen jalkainsa alla.
"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän, kun hän istua tömähti keinutuoliin, "ja kuinka sinä voit?"
"Kiitos, sangen hyvin", vastasi Katy ajatellen, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt rouva Worrettia puoleksikaan niin lihavana, ja miettien miten hänen pitäisi seurustella hänen kanssaan.
"Ja kuinka isäsi jaksaa?" kysyi rouva Worrett.
Katy vastasi kohteliaasti ja kyseli sitten rouva Worrettin omaa vointia.
"Niin, minähän vain yhä pyöristyn", kuului vastaus, joka saattoi
Elsien Katyn tuolin takana katkonaisiin naurunpurskahduksiin.
"Minulla oli pankkiasioita", jatkoi vieras, "ja niitä toimittaessani tulin ajatelleeksi, että menisin neiti Petingillin luo kysymään häneltä, tulisiko hän väljentämään mustaa silkkipukuani. Se ommeltiin joku aika sitten, ja minä näytän käyneen lihavammaksi sen jälkeen, sillä en saa ollenkaan hakasia kiinni. Mutta kun menin sinne, oli hän poissa, joten sain kävellä turhaan. Tiedättekö, missä hän nyt on ompelemassa?"
"En", sanoi Katy tuntien tuolinsa tutisevan ja vaivoin pysytellen totisen näköisenä; "viime viikolla hän oli täällä kolme päivää ompelemassa Hannalle koulupukua. Mutta sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Elsie, tahdotko juosta alakertaan ja pyytää Bridgetin tuomaan la-la-lasin jäistä vettä rouva Worrettille? Hänellä näyttää olevan lämmin kävelyn jälkeen."
Hirveän hämillään loikkasi Elsie huoneesta ja kätkeytyi eteisen nurkkaan päästääkseen naurunsa valloilleen. Hän palasi vähän ajan kuluttua aivan totisin kasvoin. Päivällinen tuotiin sisään. Rouva Worrett söi kovasti ja näytti nauttivan kaikesta. Hänen oli niin hyvä olla, ettei hän liikahtanut paikoiltaan ennen neljää! Voi, miten pitkältä se iltapäivä tuntuikaan tyttö paroista, kun he istuivat siinä koettaen ajatella jotakin sanomista tuolle äärettömän isolle vieraalleen.
Viimein rouva Worrett nousi tuolilta ja valmisti lähtöä.
"No niin", sanoi hän sitoen hattunsa nauhoja. "Minä olen oikein levännyt ja tunnen voivani paremmin siitä. Eikö joku teistä nuorista tahtoisi tulla minun luokseni näinä päivinä? Pitäisin hyvin mielelläni jonkun teistä vieraanani, jos te haluatte. Eivät kaikki tytöt välitä vanhasta lihavasta naisesta ja anna hänen tuntea kotilieden lämpöä, kuten sinä, Katy. Näkisipä vain tätinne teidät kaikki, millaisia nyt olette. Hän olisi varmaan hyvillään, tiedän sen."
Miten lie ollutkaan, se lause tuntui Katyn korvissa hyvin miellyttävältä.
"Voi, älkää naurako hänelle!" sanoi hän myöhemmin illalla, kun lapset juotuaan teetä puhtaassa, raitistuoksuisessa ruokailuhuoneessa tulivat hänen luokseen istumaan, ja Cecy käärittynä sievään, punertavanvalkoiseen huiviin oli tullut sinne viettämään muutaman tunnin. "Hän on todellakin ystävällinen vanha nainen, enkä minä pidä siitä, että te nauratte hänelle. Eihän se ole hänen syynsä, että hän on lihava. Ja näettehän, Izzie-täti piti hänestä. Me palvelemme Izzie-tätiä, kun olemme kohteliaita hänen ystävilleen. Olin pahoillani hänen tulostaan, mutta nyt se on jo ohi, ja minä olen iloinen siitä."
"Tuntuu niin hyvältä, kun pakotus lakkaa", sanoi Elsie veitikkamaisesti, jolla välin Cecy kuiskasi Cloverille: "Eikö Katy ole suloinen?"
"Eikö olekin!" vastasi Clover. "Jospa minä olisin puoleksikaan niin hyvä. Joskus tuntuu siltä, että olisi ikävää, jos Katy paranisi. Hän on meidän kaikkien rakas lemmikkimme istuessaan tuossa tuolissaan eikä olisi hauskaa nähdä häntä missään muualla. Mutta onhan kauheata ajatella sillä tavalla. Enkä minä usko, että hän olisi erilainen tai tulisi pahaksi, kuten muutamat tytöt, vaikka hän olisikin terve."
"Tietystikään ei!" vastasi Cecy.