XIII LUKU
Vihdoinkin
Noin kuusi viikkoa edellä kerrotun jälkeen, kun Clover ja Elsie askartelivat alakerrassa, säpsähtivät he kuullessaan Katyn kellon soivan pikaisesti ja hermostuneesti. Molemmat he juoksivat portaita ylös loikaten kaksi porrasta kerrallaan nähdäkseen mitä hän tarvitsi.
Katy istui tuolissaan hyvin punehtuneena ja hämmästyneenä.
"Oi, tytöt!" huudahti hän. "Voitteko arvata mitä? Minä olen seisonut!"
"Mitä?" huudahtivat Clover ja Elsie.
"Toden totta! Minä nousin aivan omilla jaloillani, omin voimin!"
Toiset olivat liian hämmästyneitä kyetäkseen puhumaan, joten Katy jatkoi selittäen:
"Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Silmänräpäyksessä tunsin, että jos koettaisin, niin voisin, ja melkein ennenkuin ehdin ajatellakaan koettelinkin, ja niin minä nousin ja liikuin tuoliltani. Pidin kiinni ainoastaan käsinojasta koko ajan! En tiedä, kuinka pääsin takaisin, pelkäsin niin kovin. Oi, tytöt!" ja Katy kätki kasvonsa käsiinsä.
"Luuletteko että enää kykenen tekemään sitä uudelleen?" kysyi hän katsoen ylöspäin kostein silmin.
"Mikset, tietystikin sinä kykenet!" sanoi Clover, jota vastoin Elsie tanssien huudahti: "Ole varovainen! Olehan toki varovainen!"
Katy koetti, mutta joustavuus oli lauennut. Hän ei kyennyt liikkumaan ollenkaan tuoliltaan. Hän alkoi ihmetellä, oliko hän ehkä uneksinut koko tapahtuman.
Mutta seuraavana päivänä, kun Clover sattui olemaan Katyn huoneessa, kuuli hän äkkiä huudahduksen ja kääntyessään huomasi hän vierellään Katyn seisovan aivan omilla jaloillaan.
"Isä, isä!" kirkui Clover kiiruhtaen alas. "Dorry, Hanna, Elsie, tulkaa! Tulkaa katsomaan!"
Isä oli ulkona, mutta kaikki toiset kerääntyivät heti. Tällä kertaa Katyllä ei ollut mitään vaivaa "kyetä siihen uudelleen." Hänen tahtonsa näytti olleen lamassa, mutta nyt sen virottua tarkkasivat jäsenet tahdon käskyjä ja tottelivat niitä.
Kun isä tuli sisään, oli hän yhtä hämmästynyt kuin lapsetkin. Hän käveli kävelemistään Katyn tuolin ympäri tehden Katylle kysymyksiä ja pyytäen häntä vuorotellen nousemaan ja istumaan.
"Paranenko minä todellakin?" kysyi Katy melkein kuiskaten.
"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen", vastasi tohtori Carr tarttuen Filipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt isän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta huomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän kaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä hellin sanoin.
"Luulen että terveytesi palaa", sanoi hän, "mutta siihen menee aikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä lapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin. Pieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen vähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään oikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa sen kokea."
"Oi, isä!" sanoi Katy, "ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi — kunhan vain paranisin viimeinkin."
Kuinka iloinen hän olikaan sinä iltana — liian iloinen nukkuakseen! Isä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja hän pudisti päätään.
"Sinun täytyy olla varovainen", sanoi hän Katylle, "tai joudut jälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi."
Katy tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei se suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa jäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr oli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia sekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan kovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä vapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen tuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan käyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen liikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että surkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja vilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä se ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain mieluista — erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole varmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.
Vähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä rohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan huoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn istuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään aikaansaamastaan yllätyksestä.
"Näetkös", selitti hän anteeksi pyytäen, "minut valtasi tutkimushalu. On pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani! Mutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen olevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin palaan."
Katy lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana päivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon kuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.
Se tuotti hänelle suurta hupia. Oli kuin hän olisi lukenut jotakin hauskaa kirjaa nähdessään kaikkia uusia esineitä ja pieniä muutoksia. Aina hänellä oli jotakin ihmettelemistä.
"Mitä, Dorry", sanoi hän, "kuinka kaunis kirjahylly! Milloin olet sen saanut.?"
"Se on vanha hylly! Minullahan on se ollut jo kaksi vuotta. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä?"
"Ehkäpä oletkin", vastasi Katy, "mutta minä en ole sitä ennen nähnyt, joten se ei ole mieleeni painunut."
Elokuun lopussa oli Katy käynyt jo niin vankaksi, että hän alkoi puhua alakertaan menosta. Mutta isä sanoi: "Odota. Se väsyttäisi sinua paljon enemmän kuin samalla tasolla käveleminen", selitti hän, "olisi parasta jättää se vähän tuonnemmaksi — kunnes jalkasi ovat aivan varmat."
"Minä luulen myöskin samaa", sanoi Clover, "ja sitä paitsi tahdon järjestää huoneet ja saada ne hauskoiksi, ennenkuin tarkat silmäsi näkevät ne, sinä neiti emännöitsijä. Oi, minäpä kerron jotakin! Päähäni on pälkähtänyt hyvin kaunis ajatus. Katy, voit määrätä päivän, jolloin tulet, ja me olemme kaikki valmiina vastaanottamaan sinua, ja sitten me pidämme pidot! Isä, kuinka pian Katy voi tulla?"
"No, sanoisinko varmasti: noin kymmenen päivän kuluttua."
"Kymmenen päivän! Eikös silloin ole seitsemäs päivä syyskuuta?" kysyi Katy. "Sitten, isä, jos saan, menen ensi kerran kahdeksantena päivänä. Niinkuin tiedätte, oli se äidin syntymäpäivä", lisäsi hän hiljaisella äänellä.
Niin asia päätettiinkin. "Miten hauskaa!" huudahti Clover hypellen ja taputellen käsiään. "En koskaan, koskaan ole kuullut mitään niin erikoisen hauskaa. Isä, koska sinä tulet alakertaan? Minua niin hirveästi haluttaa puhella sinun kanssasi."
"Aivan heti — mieluimmin kuin että takkini liepeet kiskotaan repaleiksi", vastasi tohtori Carr nauraen, ja he läksivät yhdessä.
Katy istui katsellen rauhallisesti ja iloisesti ikkunasta.
"Oi", ajatteli hän, "onko se todellakin mahdollista? Päästetäänkö minut koulusta juuri niinkuin Helena-serkun runossa sanotaan? Saanko ottaa jäähyväiset Tuskalta? Mutta tuskissakin on rakkautta. Nyt vasta huomaan sen. Kuinka hyvä ja rakas Opettaja minulla onkaan ollut!"
Clover näytti olevan hyvin ahkerana koko sen loppuviikon. Hän sanoi "pesettävänsä ikkunoita", mutta tämä selitys tuskin riitti hänen pitkäaikaiseen poissaoloonsa ja hänen kasvojensa salaperäiseen iloisuuteen, mainitsemattakaan vasaran iskuja ja sahaamista, jota kuului alakerrasta. Toisia lapsia oli nähtävästi kielletty sanomasta mitään, sillä kerran tai kahdesti Filip huudahti: "Oi, Katy!" ja sitten hetken vaiettuaan sanoi: "Minä melkein unohdin!" Katy kävi hyvin uteliaaksi. Mutta hän huomasi, että salaisuus, mikä se sitten lie ollutkaan, tuotti tyydytystä kaikille muille paitsi hänelle, joten hän, vaikka häntä haluttikin tietää, päätti kuitenkin, ettei kysymyksillään pilaisi heidän hauskuuttaan.
Viimeinkin oli vain pari päivää jälellä tähän tärkeään tilaisuuteen.
"Katso", sanoi Katy Cloverin tullessa huoneeseen vähän ennen teeaikaa. "Neiti Petingill on tuonut minun uuden pukuni. Aion uudistaa sen, kun menen ensi kerran alakertaan."
"Kuinka sievä!" sanoi Clover tarkastellen pukua, joka oli pehmeätä sinisenharmaata villakangasta, koristettu samaan väriin vivahtavilla silkkinauhoilla. "Mutta, Katy, minä tulen sulkemaan sinun ovesi. Bridget rupeaa lakaisemaan eteistä, enkä minä tahdo, että tomua lentää sisään, sillä kuten tiedät, sinun huoneesi lakaistiin tänä aamuna."
"Miten merkillinen aika lakaista lattiaa!" sanoi Katy ihmetellen.
"Mikset anna hänen odottaa huomisaamuun?"
"Voi, ei sovi! on — hänellä on — tarkoitan että hänellä on niin paljon muita tehtäviä huomenna. On paljon mukavampaa, että hän tekee sen nyt. Katy rakas, älä huolehdi, pidä vain ovesi sulettuna. Etkös pidäkin? Lupaathan minulle?"
"Hyvä", sanoi Katy yhä enemmän hämillään, mutta alistuen Cloverin hartaaseen pyyntöön. "Pidän sen kiinni." Hänen uteliaisuutensa kiihtyi. Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, ja hän ei saattanut olla kuuntelematta. Bridget piti hirmuista melua harjallaan, mutta siitä huolimatta Katy luuli kuulevansa muitakin ääniä — askeleita portailla, ovien avaamista ja sulkemista — kerran hillittyä naurua. Kuinka merkillistä tuo kaikki olikaan!
"Vähät siitä", sanoi hän sulkien korvansa päättävästi. "Huomennahan saan tietää kaikki."
Huomispäivä valkeni raittiina ja kauniina — aivan sopiva syyskuun ihannepäiväksi.
"Katy", sanoi Clover tullessaan puutarhasta kädet täynnä kukkasia, "tuo sinun pukusi on soma. Et koskaan ennen ole ollut niin hauskan näköinen!" Ja hän pisti kauniin punertavan neilikan Katyn rintaneulaan ja toisen hänen tukkaansa.
"Kas niin!" sanoi hän, "nyt sinä olet koristettu. Isä tulee sinua hakemaan muutaman minuutin kuluttua."
Juuri silloin tulivat Elsie ja Hanna huoneeseen. He olivat puetut parhaisiinsa. Niin oli Cloverkin. Se oli nähtävästi juhlapäivä koko talolle. Cecykin seurasi heitä, hänet oli erikoisesti kutsuttu katsomaan, kun Katy astuisi alakertaan. Hänellä oli myöskin uusi puku.
"Kuinka hienoja me olemmekaan!" sanoi Clover huomattuaan kaiken kauneuden. "Käännypäs, Cecy, — liivihame sanon ja silkkivyö! Sinähän, neiti Hall, alat olla kovin aikuisen näköinen."
"Ei kukaan meistä tule niin aikuiseksi kuin Katy", sanoi Cecy nauraen.
Ja sitten ilmestyi isä. Hyvin hitaasti he menivät alakertaan, Katy nojaten isään, Dorry toisella puolellaan ja tytöt jälessä, jota vastoin Filip kolisi edellä. Debby, Bridget ja Santeri kurkistelivat keittiön ovesta nähdäkseen Katyä, ja vanha rakas Mary pitäen esiliinaa silmillään itki ilosta.
"Oi, pääovi on auki!" sanoi Katy ihastuneella äänellä. "Miten kaunista! Ja kuinka hauska korkkimatto! Se on ilmestynyt poissaollessani!"
"Älä pysähdy sitä katselemaan!" huudahti Filip, joka näytti olevan kiireissään. "Ei se ole uusi. Se on ollut siinä jo niin kauan! Tule sen sijaan seurusteluhuoneeseen."
"Niin", sanoi isä, "päivällinen ei ole vielä aivan valmis, sinulla on vähän aikaa levätä kävelysi jälkeen. Katy, sinä olet kestänyt sen ihailtavasti. Oletko hyvin väsynyt?"
"En hituistakaan!" vastasi Katy iloisesti. "Luulen että voisin kävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka kauniilta se näyttääkään!"
"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!" toisti Filip tuskaisen kärsimättömästi.
Niin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.
Katy astui askeleen huoneeseen — sitten hän pysähtyi. Puna leimahti
hänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.
Mitä hän näkikään!
Ei ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä kaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä leposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei, siellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla tyynyjen varassa — kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin — makasi Helena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.
Sekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan elämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot voimansa irtaantui isän käsivarresta ja juoksi suoraan sohvaa kohti. "Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!" huudahti hän. Sitten hän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan kenenkään huulilta. "Eikö se olekin hauska yllätys?" huuteli Filip heitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn tanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.
Filipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja huudahdusten sekamelska.
Tuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku "pitoihin" oli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja järjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli pannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua Helena-serkun saapuessa. "Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi viikoksi tällä kertaa — eikö se ole hauskaa?" kysyi Elsie, kun Clover levottomana tiedusteli: "Aivanko varmasti sinä et aavistanut? Etkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?"
"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa jotakin niin kovin hauskaa?" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua vielä toisenkin kerran.
Kuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä, kyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta yllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.
Oli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät hänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen ulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen ja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi. Dorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja hänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä vieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan uusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi arvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy nähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen ympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi, miten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien pahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden Katyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi Katyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen käytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja hänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten hän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän ilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä, kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan näyttämättä ollenkaan neuvovalta.
"Rakas Katy", sanoi hän päivän tai parin perästä tulonsa jälkeen. "Tämä vierailu tuottaa minulle suurta iloa — ette saata ajatella kuinka suurta. Se on jyrkkä vastakohta edelliselle vierailulleni, kun sinä olit niin sairas ja toiset niin surullisia. Muistatko?"
"Muistan kyllä. Ja kuinka hyvä sinä olitkaan, ja kuinka sinä autoit minua. En ole koskaan unohtava sitä."
"Olen iloinen. Mutta se, mitä minä saatoin tehdä, oli sangen vähäistä. Sinä olet yksiksesi opiskellut koko tämän ajan. Ja, rakas Katy, tahdon sanoa sinulle, miten minä olen hyvilläni nähdessäni, kuinka urhoollisesti sinä olet tietäsi raivannut. Minä saatan sen huomata kaikesta — isästä, lapsista ja itsestäsi. Sinä olet saavuttanut sen aseman, jota — muistanet minun kerran sanoneen — jokaisen sairaan tulisi tavoittaa, olet päässyt 'kodin sieluksi'."
"Voi, Helena-serkku, älä sano niin!" sanoi Katy hänen silmiensä yhtäkkiä täyttyessä kyynelillä. "Minä en ole ollut urhoollinen. Et saata kuvitella, kuinka huonosti olen joskus käyttäytynyt — kuinka äreä ja kiittämätön olen ollut, ja kuinka tyhmä ja hidas. Joka päivä huomaan tehtäviä, jotka olisivat toimitettavat, mutta minä en suorita niitä. On erittäin liikuttavaa kuulla sinun kiitostasi, mutta sinä et saa kiittää. Minä en ansaitse sitä."
Mutta vaikkei Katy sanonut ansaitsevansa kiitosta, luulen kuitenkin, että hän sitä ansaitsi.