I
BENTSIINIMOOTTORI.
Eräänä aamuna astui Kristianian salapoliisipäällikkö Asbjörn Kragin konttoriin ja, työntäen edellään keski-ikäistä, hyvinpuettua miestä, sanoi hymyillen:
"Kas tässä tuon teille vähän työtä."
Ja kääntyen miehen puoleen jatkoi hän:
"Kertokaa nyt tälle herralle kummalliset seikkailunne."
Tämän sanottuaan poistui salapoliisipäällikkö, ja mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jäi yksin Asbjörn Kragin konttoriin.
Salapoliisi nousi, ojensi hänelle tuolin ja pyysi häntä istuutumaan.
Mies oli, kuten sanottu, jokseenkin hyvin puettu puhtaine kauluksineen ja kalvosimineen. Hänen karkeista käsistään päätteli Asbjörn Krag kuitenkin hänen kuuluvan työläisluokkaan. Hänen kasvonsa olivat leveähköt ja täyteläiset, ja hiukan lammasmaiset silmät eivät ilmaisseet mitään erikoista älykkyyttä. Hän oli parraton ja aivan hänen vasemman silmänsä yläpuolella huomasi salapoliisi suurehkon, punaisen arven.
Mies istui hiukan ujona väännellen hattuaan käsiensä välissä, eikä tuntunut oikein tietävän kuinka alottaisi. Auttaakseen häntä kysyi salapoliisi:
"Teidän päällenne on hyökätty. Näen siitä merkin ohimossanne."
Mies kohotti päätään ja sanoi:
"Niin, juuri sentähden olen tänne tullutkin."
"Mikä on nimenne ja ammattinne?" kysyi Krag edelleen.
"Nimeni on Karl Adolf Boman", vastasi mies. "Minulla ei oikeastaan ole mitään vakinaista työpaikkaa, vaan ansaitsen elatukseni korjailemalla koneita y.m. Sitäpaitsi olen kuljettajana eräässä moottoriveneessä. Sopivinta lienee kutsua minua siis metallityöläiseksi.
"No kertokaapa minulle nyt seikkailunne mahdollisimman yksityiskohtaisesti."
Mies alkoi kertoa:
"Aina eilisiltaan saakka olin varma siitä, ettei minulla ole mitään vihamiehiä, mutta nyt en todellakaan tiedä mitä ajatella. En ole koskaan tietääkseni tehnyt kenellekään pahaa. Elän aivan itsekseni ja teen työtäni. Päivisin olen joko merellä tai korjailen koneita. Tultuani iltaisin kotiin lakaisen pihamaan — olen näet myöskin portinvartija — ja illan vietän aina kotonani, perheeni keskuudessa, joten elämäni on mahdollisimman tasaista ja säännöllistä. Voin myöskin mainita, vaikka se ei kuulunekaan asiaan, että olen naimisissa, ja että minulla on kaksi alaikäistä lasta.
"Toissa iltana tulin kotiin klo 8. Olin ollut korjaamassa erään bygdöläisen perheen moottoria. Istuessani parhaillaan syömässä illallista, koputti joku ovelle, ja vaimoni avattua oven astui huoneeseen hienostipuettu herrasmies.
"'Onko nimenne Boman?' kysyi hän.
"'Kyllä', vastasin minä nousten ruokapöydästä.
"'Minulla olisi teille vähän työtä', sanoi herra, 'mutta sillä olisi kiire, se täytyy tehdä aivan heti.'
"Sanoin, että olin tullut juuri kotiin matkalta, ja että tarvitsisin hieman levätä.
"'No, siellä ei ehken niin kovin paljon työtä olekaan', sanoi hän hymyillen, 'sitäpaitsi saatte hyvän maksun vaivoistanne. Minulla on eräs bentsiinimoottori, joka on joutunut epäkuntoon, ja kuultuani eräältä tuttavaltani teidän olevan spesialistin tällä alalla, tulin heti teidän luoksenne pyytämään apuanne.'
"En halunnut päästää käsistäni näin hyvää ansiomahdollisuutta, vaan otin hattuni ja lähdin herran mukaan."
Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan keskeytti Asbjörn Krag hänet kysymällä:
"Onko 'tuo hieno herra', kuten häntä kutsuitte, kertomuksenne päähenkilö?"
Boman osoitti merkitsevästi päätään ja sanoi:
"Kyllä, se oli juuri hän, joka…"
"Hyvä, hyvä. No niin, siinä tapauksessa voitte selostaa hiukan hänen ulkomuotoaan. Oliko hän nuori vai vanha? Kuinka hän oli puettu?"
"Hän näytti noin 30-35 vuotiaalta. Hänellä oli ruskea kokoparta ja hän käytti kultasankaista lornettia. Vartaloltaan oli hän kookas ja solakka."
"Ja puku?"
"Niin, se oli kaikkein kummallisinta. Hänellä oli yllään purjehduspuku ja lakki, jossa oli purjehdusseuran merkki."
"Miksi se sitten teistä oli niin kummallista?"
"Sen käsitätte kyllä saatuanne kuulla kertomukseni loppuun."
"No niin, te menitte siis hänen kanssaan?"
"Niin tein. Hän suuntasi aluksi kulkunsa rantaa kohti, ja minä luulin luonnollisesti saavani jonkun venemoottorin korjattavaksi. Mutta niinpä ei käynytkään. Jouduttuamme Drammenintielle kutsui hän luokseen ohiajavan ajurin ja pyysi minun nousemaan rattaille. Kysyttyäni häneltä matkamme määrää, vastasi hän: 'Ajamme Thorvald Meyerinkadun 164:än.'
"'Siunatkoon, onko moottorinne niin kaukana kaupungilla?' 'On', vastasi hän, 'se on viety sinne korjattavaksi.' Minusta tuntui se kyllä hiukan kummalliselta, mutta en kysellyt enää tarkemmin. Hänkin istui koko matkan ajan aivan vaiti. Mikäli muistan, ei hän katsahtanut kertaakaan minuun. Hänen partansa minua hiukan oudostutti — ehkäpä se olikin irtoparta."
"Jatkakaa vain", sanoi salapoliisi kärsimättömästi, "siitä voimme keskustella myöhemmin."
Miehen kertomus alkoi nähtävästi tuntua salapoliisistakin mielenkiintoiselta.
Boman jatkoi:
"No niin, pitkän ajomatkan jälkeen tulimme vihdoin Thorvald Meyerinkadulle ja vaunut pysähtyivät nr. 164:n kohdalle. Ajuri sai palkkansa ja lähti. Minä menin herran kanssa taloon. Noustuamme kolmanteen kerrokseen pysähtyi seuralaiseni. Kerroksessa oli kaksi ovea. Toisella seisoi: Leskirouva Hansen ja toisella Tarkastaja Bjercke.
"Herra otti taskustaan avaimen ja avasi sillä leskirouva Hansenin asunnon oven. 'Asun täällä', sanoi hän. 'Vai niin…', sanoin minä vain, mutta itsekseni ihmettelin, kuinka niin hieno herra, joka lisäksi kuului kuninkaalliseen purjehdusseuraan, asui niin kovin syrjäisessä paikassa.
"Tulimme pitkään eteiskäytävään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Eteisestä astuimme suureen huoneeseen, joka oli hienosti sisustettu — ainakin minun mielestäni.
"Herra pyysi minua painamaan puuta, ja minä istuuduinkin oven vieressä olevalle tuolille.
"Herra ei tuntunut tästä oikein pitävän, ja viittasikin minua istuutumaan suureen, keskellä lattiaa seisovaan nojatuoliin.
"'Miksi istutte niin syrjässä? Käykää peremmälle!' sanoi hän.
"Tein kuten hän käski.
"Näin jouduin istumaan selin siihen oveen, jonka kautta olimme tulleet, ja jota hän ei ollut vielä ehtinyt sulkea.
"Tuolin täytetty selkänoja oli niin korkea, etten olisi voinut nähdä, mitä selkäni takana tapahtui, vaikka olisinkin kääntänyt päätäni.
"'Missä on moottori', kysyin kummastuneena.
"'Saatte aivan pian nähdä sen, odottakaapa nyt vain rauhassa hetkinen.'
"Minä istuin hiljaa tuolillani hänen hyöriessään edestakaisin huoneessa. Lattialla oli paksuja mattoja, joten en voinut kuulla hänen askeleitaan.
"Kun useita minuutteja kului, ilman että mitään erikoista oli tapahtunut, katsoin parhaaksi huomauttaa, ettei minulla ollut paljon aikaa, ja etten ollut vielä ehtinyt syödä illallistakaan, joten olisi aika ryhtyä jo työhön.
"Huomautukseni tuntui hiukan kummastuttavan häntä ja hän sanoikin.
"'Todellakin. Ettekö ole vielä syönyt illallista? Sepä ikävää. Jos olisitte huomauttanut siitä minulle aikaisemmin, olisimme voineet pistäytyä johonkin ravintolaan illastamaan.'
"'Kuinka kauan luulette korjauksen kestävän?' kysyin kärsimättömänä.
"'Oh, tuskin tuntia, puoltatoista kauempaa', vastasi hän.
"Sitten työnsi hän syrjään erään oviverhon, ja avasi oven viereiseen huoneeseen.
"Samassa kuulin heikkoa moottorin surinaa. Koska huoneessa oli aivan hiljaista, kuulin sen sangen hyvin ja kiinnitin huomioni sen omituiseen sointuun.
"'No niin, siellä on moottori', ajattelin minä. Tunsin myöskin heikkoa bentsiinin hajua. Se oli siis bentsiinimoottori.
"Herra meni viereiseen huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
"Äkkiä olin kuulevinani melua takaani. Aioin juuri kääntyä katsomaan, mikä äänen aiheutti — — kun samassa sain voimakkaan iskun päähäni ja menetin tajuntani, Isku oli ollut pehmeä, mutta samalla voimakas; luulen melkein, että minua lyötiin hiekkapussilla. Lyönnin vaikutuksesta menetin, kuten sanottu, tajuntani täydelleen noin pariksi minuutiksi. Sitten olin tuntevinani, että joku märkä, luultavasti kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten ja minä vaivuin syvään uneen."