II
POLKUPYÖRÄILIJÄ.
Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan nousi Asbjörn Krag ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.
Hän katsahti tarkkaavaisesti suojattiinsa, ja jos hänellä lienee ollutkin joitakin epäilyksiä miehen kertomuksen todenperäisyydestä, katosivat ne heti. Mies ei voinut olla valehtelija.
"Käsitän kyllä, että epäilette kertomustani valheeksi", sanoi mies, "eikä se olekaan lainkaan kummallista, sillä en olisi koskaan luullut, että vanhollisessa Kristianiassa voisi sellaista tapahtua."
"Jatkakaa vain kertomustanne", sanoi salapoliisi, "uskon teitä."
Mies jatkoi:
"Kun kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten, tunsin menettäväni tajuntani. Koetin kyllä kaikin voimin nousta ylös, mutta minut painettiin väkivallalla takaisin tuolilleni. Kloroformikin alkoi jo vaikuttaa ja vähitellen kävivät ponnistukseni heikommiksi ja heikommiksi, käteni herpautuivat ja sitten menetin tajuntani täydelleen. Mutta ennenkuin pyörryin, näin vilahduksen miehen kasvoista, kasvoista, joita tummine, kylmine silmineen en ole koskaan unohtava."
"Mies ei ollut siis sama, joka toi teidät huoneeseen?"
"Ei, hänellähän oli kokoparta."
"Oletteko siis aivan varma siitä, että huoneeseen oli tullut joku kolmas henkilö?"
"En voi muutenkaan tapahtumaa selittää. Lyönti…"
"Niin lyönti" mutisi salapoliisi. "Mutta meidän täytyy ottaa huomioon myöskin se seikka, että purjehduspukuinen herra oli mennyt viereiseen huoneeseen jo ennenkuin saitte iskun."
"Aivan oikein, ja se, joka antoi minulle iskun, tuli eteiseen johtavan oven kautta."
"Kuinka kauan aikaa kului siitä hetkestä, jolloin purjehduspukuinen mies meni viereiseen huoneeseen, siihen, jolloin saitte iskun?"
"Aikaa!" sanoi mies, "voidaan puhua sekunneista, mutta ei ajasta."
"No niin, sekunnitkin ovat aikaa. Siis kuinka monta sekunttia suunnilleen? Kenties minuutin verran?"
Mies ajatteli.
"Niin, ehkenpä sentään hiukan enemmänkin."
"Siis ainakin minuutti?"
"Niin."
"Se tieto on sangen tärkeä", sanoi salapoliisi.
Sitten antoi hän miehelle paperia ja kynän ja pyysi häntä kyhäämään jonkunlaisen pohjapiirustuksen huoneista. Salapoliisi auttoi miestä ja hetken kuluttua oli piirustus valmis.
"Voi siis olla mahdollista, että purjehduspukuinen mies, ja se, joka antoi teille iskun, on sama henkilö", sanoi salapoliisi silmäiltyään piirustusta tarkasti.
"Valeparranhan voi riisua vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Siinä tapauksessa on hän temmaissut sen kasvoiltaan viereisessä huoneessa, juossut sitten siihen huoneeseen, jossa te istuitte, ovien C:n ja A:n kautta, ja antanut teille iskun. Oliko lattialla mattoja?"
"Oli, vieläpä sangen paksujakin."
"Ja te katselitte koko ajan ikkunaan päin?"
"Niin."
"Sitä enemmän on meillä syytä olettaa, että sama henkilö on koko ajan ollut toimessa. Huomasitteko katsoa kuinka tummakasvoinen mies oli puettu?"
"En, sitä en ehtinyt nähdä."
"Me voimme siis täydellä syyllä olettaa, että rikoksen on tehnyt ainoastaan yksi henkilö. Se helpottaa suuresti työtämme. Olkaa hyvä ja jatkakaa. Kuinka paljon luulette kellon suunnilleen olleen saadessanne iskun?"
"Luulen sen olleen kymmenen tienoilla. Koska ikkunoiden kierrekaihtimet olivat puoleksi alasvedetyt, vallitsi huoneessa hämärä, joka esti minua tarkkaan huomaamasta huoneen sisustusta. Sitäpaitsi pyörryinkin heti iskun saatuani, joten voi sattua, etten nyt heti muistakaan kaikkea näkemääni. Tapahtumastahan on nyt jo aikaa kaksi päivää."
"Kaksi päivää", huudahti salapoliisi kummastuneena, "miksi ette ilmoittanut tapauksesta poliisille aikaisemmin?"
"Siksi, etten voinut. Tullessani tajuihini tuntui pääni hirveän raskaalta. Istuin hetken tuolillani voimatta liikuttaa jäsentäkään, ja koetin muistutella, mitä oli tapahtunut. Ensin petti muistini, mutta äkkiä selveni minulle kaikki, ja minä hypähdin tuoliltani, juoksin ikkunalle ja vedin kierrekaihtimet ylös. Ulkona oli jo hieman pimeämpi, mutta, kuten tiedätte, eivät kesäyöt täällä kovin pimeitä olekaan. Liikenteestä kaduilla voin päättää kellon olleen kahdentoista tienoilla. Olin siis laskujeni mukaan ollut tajuttomana noin puolitoista tuntia.
"Ensimmäiseksi kiintyi huomioni siihen, että olin yksin huoneessa. Tartuin suureen, raskaaseen maljakkoon, joka oli pöydällä, käyttääkseni sitä aseena, jos päälleni hyökättäisiin uudelleen.
"Maljakko kädessä astuin nopeasti toiseen huoneeseen. Ovi oli raollaan.
Sielläkään ei ollut ketään, olin siis yksin koko huoneustossa.
"'Mutta missä on moottori', ajattelin. Olinhan selvästi kuullut sen surinan ja tuntenut bentsiinin hajua. Ei jälkeäkään moottorista! Näyttipä vielä siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan moottoria ollutkaan. Huone oli nähtävästi ruokasali, ja sangen hienosti kalustettu. Pöydällä oli kahvipannu ja kaksi kuppia. Kaikki tuntui minusta yhä arvoituksellisemmalta ja suunnaton kauhu valtasi minut. Ainoa ajatukseni oli päästä pois tästä salaperäisestä huoneesta. Tunnustelin ovea, joka johti eteiseen. Se oli lukittu.
"Juoksin takaisin huoneeseen, jossa olin pyörtynyt. Ja nyt huomasin jotain, jota en aikaisemmin hämmennyksessäni ollut pannut merkille. Nojatuolin vieressä seisoi pieni, soikea salonkipöytä. Pöydällä oli suuri, keltainen kirjekuori. Vaistoni sanoi, että se oli tarkoitettu minulle. Tartuin kirjekuoreen ja aivan oikein, se oli todellakin osoitettu minulle."
"Ja mitä löysitte kirjekuoresta?" kysyi salapoliisi innokkaasti.
Vastauksen asemesta otti mies taskustaan suuren, keltaisen kirjekuoren, ja ojensi sen salapoliisille.
"Kas tässä, olkaa hyvä ja katsokaa itse!"
Salapoliisi veti kirjekuoresta esiin kaksi paperia.
Toinen oli aivan uusi viidenkymmenenkruunun seteli ja toinen oli kirje.
Asbjörn Krag luki kirjeen ääneen. Se kuului seuraavasti:
Jos haluatte välttää kostoani, niin menkää heti kotiinne, jossa teitä odotetaan. Jos kerrotte kenellekään viimeyön tapahtumista, ei henkenne ole penninkään arvoinen.
"Hm, ei mitään allekirjoitusta", sanoi salapoliisi.
"Olipa se kova uhkaus", lisäsi hän hetken kuluttua.
"Voitte hyvin ymmärtää, että ensin säikähdin suunnattomasti", jatkoi mies. "Pistin kirjeeni taskuuni ja koetin avata eteiseen johtavan oven. Tämäkin ovi oli lukittu, mutta avain oli suulla. Aukaisin oven ja astuin eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Ulko-ovi voitiin avata sisältäkäsin ja hetken kuluttua olin kadulla.
"Vetäessäni täysin siemauksin raikasta yöilmaa keuhkoihini käsitin vasta, kuinka raskasta ja ummehtunutta huoneessa ollut ilma oli ollut ja hetken kuluttua hävisi epämiellyttävä huimaus ja päänsärkykin.
"Pelkäsin kovasti saavani kokea vielä lisää hengenvaarallisia seikkailuja ja olin kovin kiihtynyt. Koetin joutua mahdollisimman pian kotiini, sillä kirjeessähän sanottiin, että minua odotettiin siellä ja pelkäsin, että sielläkin olisi tapahtunut jotain.
"Saavuin kotiin klo 12. Tuskin olin ehtinyt avata oven, kun vaimoni itkien kavahti kaulaani ja nyyhkytti:
"'Jumalan kiitos, että tulit. Luulimme, ettet enää koskaan tulisi takaisin kotiisi.'
"En ruvennut lähemmin kertomaan seikkailuistani, vaan pyysin heti ruokaa, sillä olin, kumma kyllä, hirveän nälissäni.
"Syödessäni hautoi vaimoni kivistäviä ohimoitani märällä liinalla. Kuten näette, herra salapoliisi, on toinen puoli päätäni vieläkin kovasti turvoksissa, tunnenpa vielä vähän tuskiakin.
"Hoivatessaan minua sanoi vaimoni:
"'Rauhoituimme kyllä hiukan saatuamme kirjeen, mutta koko päivän olimme hirveässä pelossa, kun emme tienneet lainkaan missä olet.'
"Hypähdin tuoliltani niin kiivaasti, että kääreet putosivat lattialle ja huudahdin.
"'Koko päivän!, Oletko tullut hulluksi. Minähän läksin kotoa vasta kolme tuntia sitten.'
"'Kolme tuntia sitten', sanoi vaimoni. 'Sinähän lähdit kotoa eilen illalla klo 9.'
"'Monesko päivä tänään on?' kysyin minä.
"'Etkö tiedä sitä, rakkaani', vastasi vaimoni. 'Tänään on 16:s päivä heinäkuuta.'
"Ällistyin suunnattomasti kuullessani sen. Nyt vasta käsitin maanneeni tajuttomana tuossa kirotussa huoneustossa kokonaisen yön ja päivän."
"Mistä kirjeestä vaimonne puhui?" kysyi salapoliisi.
"Tästä", vastasi mies laskien pöydälle kokoonkäärityn paperin.
Krag otti sen ja luki:
"Miehenne tulee tänään kotiin."
"Tässä ei myöskään ole mitään allekirjoitusta, mutta se on kirjoitettu samalla käsialalla kuin huoneesta löytämänne kirje. — No, kerroitteko sitten vaimollenne seikkailunne?"
"En, en kertonut hänelle mitään, vaan valvoin koko yön koettaen selvittää mielessäni yön kummallisia tapahtumia. Noustuani ylös aamulla päätin vakavasti ilmoittaa asiasta poliisille. Olen rehellinen mies, herra salapoliisi, ja pelkkä ajatuskin siitä, että vaikenemalla voisin joutua välillisesti avustamaan jotain rikosta, on minulle tuiki vastenmielinen."
Mies nousi ja puristi suuret, karkeat kätensä nyrkkiin.
"Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "en pelkää ketään koko avarassa maailmassa. Olen nuorena ollut mukana monessa vaarallisessa seikkailussa Amerikan preerioilla, enkä aio antaa suotta säikytellä itseäni.
"Olette nyt siis kuullut kertomukseni. Teidän asianne on ratkaista arvoitus, ja koska nähtävästi olemme tekemisissä häikäilemättömien roistojen kanssa, turvaudun teidän apuunne. Menettelenkö siinä oikein?"
Absjörn Krag puristi lämpimästi miehen karkeata kättä, ja sanoi:
"Olette tehnyt aivan oikein ilmoittaessanne asiasta poliisille. En käsitä vielä lainkaan, mikä oli syynä roistojen raakaan kohteluun teitä kohtaan, mutta aloitan tutkimuksemme heti ja toivottavasti onnistumme yhteisvoimin vielä selvittämään tämän sotkuisen vyyhdin."
"Kuinka voin auttaa teitä?" kysyi mies.
"Ensin on meidän tutkittava tuo salaperäinen huone. Se on ensimmäinen tukikohta tutkimuksissamme."
Salapoliisi oli tehnyt muutamia pikaisia muistiinpanoja miehen päätettyä kertomuksensa. Nyt pani hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa.
Sitten istui hän hetkisen miettiväisenä.
"Sangen salaperäistä", mutisi hän. "Mitähän tässä oikein on tekeillä?
Tiedättekö itsellänne olevan vihamiehiä?"
"En ainoatakaan."
"Teillä ei myöskään liene mitään arvoesineitä, jotka olisivat varastamisen arvoisia?"
Hyväntahtoisesti hymyillen käänsi mies taskunsa nurin.
"Olen yhtä köyhä kuin rehellinenkin", sanoi hän.
Salapoliisi avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja pisti taskuunsa ladatun revolverin.
"Varmuuden vuoksi", mutisi hän, "ja nyt lähtekäämme."
Heidän seisoessaan kadulla odottamassa raitiotievaunua, huudahti Boman yht'äkkiä hämmästyneenä:
"Polkupyöräilijä!"
"Polkupyöräilijä?" kysyi Krag, "onko sellainenkin mukana leikissä?"
"Muistin yht'äkkiä vielä erään seikan, joka on myöskin ehken jossain yhteydessä seikkailujeni kanssa", vastasi mies. "Ollessani matkalla tänne poliisiasemalle, oli eräs pyöräilijä vähällä ajaa minut kumoon. Katsokaapas vain housujani, niissä on kyllä vielä jälkiä yhteentörmäyksestä."
"No, mutta millä tavalla luulette tämän olevan yhteydessä seikkailujenne kanssa?"
"Kylläpä vain, hän käyttäytyi niin kummallisesti."
"Kuka hän?"
"Polkupyöräilijä. Hän hypähti alas pyörältään ja pyysi kohteliaasti minulta anteeksi. Ja koska minä yleensä olen vähän liiankin hyväntahtoinen tämäntapaisissa tilanteissa, sanoin vain:
"'Oh, ei tee mitään. Vahinko ei tule kello kaulassa', mutta silloin sanoi polkupyöräilijä tarttuen käsivarteeni omituisen vakavasti:
"'Tämä oli paha enne. Teidän olisi parasta kääntyä — itsenne tähden!'
"Ja samassa lähti hän taas liikkeelle."
"Sepä saakelia", huudahti salapoliisi kiivaasti. "Minkänäköinen oli mies?"
"Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, punapartainen."
"Ja silmät?"
"Ei", vastasi Boman hymyillen ymmärtäväisesti. "Ne eivät olleet mustat, vaan aivan vaaleansiniset."