III
SE ON HÄN.
"Vaaleansiniset silmät, siinä tapauksessa ei se ollut hän", sanoi salapoliisi.
"Ei", vastasi mies, "sillä hänen mustat, kylmät silmänsä tuntisin vaikka tuhansien joukosta. Mutta eikö tuo kohtaus polkupyöräilijän kanssa tunnu teistäkin kummalliselta?"
"Teitä pidetään silmällä", vastasi salapoliisi, "se on aivan varmaa.
Luulenpa melkein, että tarkkaavat silmät seuraavat nytkin jokaista
askeltanne. Teissä, tai teidän ympäristössänne piilee joku salaisuus.
Suuri, kummallinen salaisuus."
"Josta minulla ei ole aavistustakaan."
"Mutta jonka me vielä selvitämme", sanoi salapoliisi.
Samassa kiiti ohitse ajuri. Krag pysäytti sen, ja miehet nousivat rattaille.
"Thorvald Meyerinkatu 164", sanoi Krag kuskille, "mutta nopeasti."
Ajuri, joka kyllä tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, heilautti sirosti piiskaansa ja vaunut lähtivät liikkeelle pysähtyen noin neljännestunnin nopean ajon jälkeen suuren, viisikerroksisen kivitalon edustalle.
Krag käski ajurin odottaa, ja lähti suojattinsa kanssa taloon.
He nousivat kolmanteen kerrokseen, ja sinne päästyä osoitti Boman erästä porsliinista nimikilpeä, johon oli kirjoitettu:
Leskirouva Hansen.
"Täällä se tapahtui", sanoi hän hiukan vavahtelevalla äänellä, josta voi päättää, että hän oli hieman hermostunut ja jännityksissään.
Asbjörn Krag soitti ovikelloa, ja he odottivat pari minuuttia, mutta sisältä ei kuulunut ääntäkään.
Sensijaan aukeni vastapäinen, tarkastaja Bjercken asunnon ovi ja eräs naishenkilö kurkisti ovesta sanoen:
"Hän ei varmaankaan ole kotona."
"Kuka?" kysyi salapoliisi.
"Leskirouva Hansen. Ettekö etsi häntä?"
"Emme, tahtoisimme tavata erästä hänen vuokralaisistaan."
"He eivät myöskään liene kotona."
"Sepä ikävää", vastasi salapoliisi. "Meillä olisi ollut kiireellistä asiaa… purjehdusseurasta", lisäsi hän sitten.
"Vai niin", sanoi nainen nähtävästi ymmärtämättä viittausta.
"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?" kysyi Krag vielä kerran. "Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa."
Nainen katsoi kummastuneena salapoliisiin sanoen:
"Ei, lienette varmaankin erehtynyt."
"Ei, kyllä hän asuu varmasti täällä."
"Kyllä olette sittenkin varmasti erehtynyt. Leskirouva Hansenilla ei ole ketään purjehdusseuraan kuuluvaa vuokralaista. Hänen luonaan asuu vain eräs nuori ylioppilas ja eräs konttoristi — ainakin mikäli minä tiedän. Mutta tuoltahan hän tuleekin itse, ellette usko minua, voitte kysyä häneltä."
Naisen pää katosi ja ovi iskeä rämäytettiin vihaisesti kiinni.
Toisesta kerroksesta kuului raskaita askeleita, ja hetken kuluttua tuli näkyviin vanha, lihavahko naishenkilö, jolla oli yllään rypistynyt, vanhanaikainen silkkikappa. Hänellä oli kädessään suuri joukko paketteja, josta päättäen hän tuli kaupungilta ostoksilta.
Hän tuijotti kummastuneena miehiin, jotka seisoivat hänen asuntonsa oven edessä.
"Leskirouva Hansen, ellen erehdy?" kysyi Krag kohottaen hattuaan.
"Kyllä, nimeni on Hansen", vastasi nainen, "mutta olen ehtinyt vuokrata jo huoneet."
"Huoneet?" kysyi Krag kummastuneena, "ei ole kysymys lainkaan huoneista."
"Vai niin, luulin teidän tulleen huoneita vuokraamaan", vastasi nainen avaten ulko-oven. Hän oli niin lihava, että hänen ruumiinsa täytti koko oviaukon.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään", sanoi hän, "haluatte kai keskustella kanssani?"
"Kyllä, kiitos."
Krag ja Boman astuivat eteiseen.
Salapoliisi katseli tarkasti ympärilleen. Boman oli puhunut totta.
Naulakoissa riippui vain naisten päällysvaatteita.
"Vuokralaiseni ei ole kotona. Voimme siis mennä hänen huoneeseensa; olen näet vuokrannut kaikki huoneeni", sanoi leskirouva.
Rouva Hansen avasi oven, ja miehet astuivat ensimmäiseen huoneeseen.
"Tuossa on se", sanoi Boman osoittaen korkeata nojatuolia, joka seisoi keskellä lattiaa.
Krag astui huoneen perälle ja avasi viereiseen huoneeseen johtavan oven.
Huone vastasi täydellisesti Bomanin kuvausta.
Leskirouva pyysi herroja istuutumaan, ja salapoliisi valitsi istuimekseen tuon korkeaselkäisen nojatuolin.
Krag mietti hetkisen, kuinka hän viisaimmin voisi esittää asiansa leskirouvalle.
Tähän asti oli hän toiminut jokseenkin avoimesti, vaikka epäilikin Bomania ja itseään vakoiltavan. Hänen vaununsa odottivat ulkona, hän ei ollut muuttanut ollenkaan ulkonäköään, ja oli ajanut Thorvald Meyerinkadulle suoraan poliisiasemalta. Hänelle olisi sangen helppoa salata ammattinsa leskirouvalta. Sitäpaitsi voisi hän kenties pettää turvattinsa salaperäisiä vihollisia, jos hän saisi uskotelluksi heille itsellään olevan aivan väärät käsitykset heidän rikoksensa vaikuttimista.
Sentähden sanoikin hän kääntyen leskirouvan puoleen:
"Meillä on rouvalle kovin ikävää asiaa."
"Vai niin", sanoi leskirouva levottomana ja istuutui salapoliisia vastapäätä, "pankki ei tahdo odottaa siis enää, vai…?"
"Ei, ei ole kysymys teistä itsestänne, vaan teidän vuokralaisistanne."
"Kandidaatista?"
"Ei, siitä toisesta. Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa. Häntä, joka asuu näissä huoneissa. Hänen nimensä on…"
"Carstensen".
"Aivan niin, Carstensen, kuninkaallisen purjehdusklubin jäsen. Kuinka kauan on hän asunut luonanne?"
"Hän vuokrasi nämä huoneet kaksi päivää sitten."
"Tunsitteko hänet ennestään?"
"En, en ole koskaan nähnyt häntä ennen. Hän maksoi etukäteen puolen kuukauden vuokran."
"Ovatko hänen tavaransa täällä?"
"Eivät vielä. Hän sanoi muuttaneensa tänne Mossista. Hänen tavaransa tulevat vasta parin kuukauden kuluttua. Hänellä on aina purjehduspuku yllään."
"Mihin aikaan päivästä vuokrasi hän huoneet?"
"Kello kaksitoista päivällä."
"Oletteko nähnyt häntä sen jälkeen?"
Leskirouva, joka luonnollisesti oli kovin hämmästynyt kysymyksistä, vastasi hiukan viivytellen.
"Kun hän oli maksanut vuokran ja kysellyt minulta hiukan yhtä ja toista, lähti hän ulos."
"Mitä hän kyseli teiltä?"
"Hän kysyi, olenko kotona koko päivän."
"Ja mitä vastasitte?"
"Sanoin illalla käyväni tervehtimässä sisartani. Sitten kysyi hän, milloin aioin lähteä, ja kuinka kauan tulisin viipymään poissa kotoa. Sanoin lähteväni klo 8 ja tulevani takaisin klo 1/2 11."
Krag ja Boman loivat toisiinsa merkitsevän katseen, ja salapoliisi kuuli Bomanin mutisevan puoleksi itsekseen:
"Kello puoli yhdeksän oli hän minun luonani."
"Mutta olette kai nähnyt hänet senjälkeen?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä, näin hänet vielä kerran senjälkeen", vastasi leskirouva.
"Milloin?"
"Tultuani sisareni luota kotia eilen illalla."
"Hän ei siis ollut täällä yötä?"
"Ei."
"Kuinka paljon oli kello tullessanne kotiin sisarenne luota?"
"Noin yksitoista."
"Mitä hän sanoi silloin?"
"Tapasin hänet eteisessä", selitti leskirouva. "Hän tuli juuri ruokasalista. Hän tervehti ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, oliko minulla ollut hauska sisareni luona."
"Eikö mitään muuta?"
"Kyllä, sitten sanoi hän matkustavansa Mossiin 11.10:n junalla ja viipyvänsä siellä noin päivän. Hän kertoi asettaneensa huoneeseensa joitakin tieteellisiä koneita, ja kielsi jyrkästi minua menemästä sinne."
"Koneita?"
"Niin, niin hän sanoi. Sitten lukitsi hän oven ja meni ulos. Senjälkeen en ole nähnyt häntä, mutta hän on kyllä tullut jo takaisin Mossista."
"Mistä sen tiedätte?"
"Hän on ollut huoneissaan. Kun aamulla koettelin huoneen ovea, oli se auki, ja kuten näette on hän vienyt pois koneensa."
Salapoliisi ja Boman vaihtoivat taas merkitsevän silmäyksen.
"Oletteko nähnyt koneet?" kysyi Krag.
"En", vastasi leskirouva, "mutta hänhän sanoi, että ne olivat täällä, mutta nyt ovat ne poissa."
"Ja oletteko koettanut avata ovia hänen poissaollessaan?"
Leskirouva tuli hiukan levottomaksi.
"En", vastasi hän epävarmasti.
Asbjörn Krag otti esille poliisimerkkinsä, ja kun vanha rouva näki sen, huudahti hän pelästyksestä.
"Kuten näette, olemme poliiseja", sanoi Krag. "Ellette puhu totta, voitte saada siitä ikävyyksiä."
"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva.
"Vai niin, olette siis koettaneet päästä hänen huoneisiinsa?"
"Kyllä."
"Johtuiko halunne vain uteliaisuudesta?"
"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva toistamiseen.
"Onnistuitteko pääsemään sisään?"
"En, sehän se juuri kummallisinta onkin. En saanut ovia auki. Tämän huoneen ovi oli lukittu sisältäpäin, ja toinen oli varustettu erikoisella varmuuslukolla, joten minun täytyi luopua yrityksistäni. Mutta mitään muuta en ole tehnyt, sen vannon…"
Leskirouva alkoi itkeä ja Krag uskoi hänen puhuneen totta.
"Tahtoisin vain huomauttaa teille", sanoi salapoliisi, "että tämä herra" — hän osoitti Bomania — "on joutunut vakavan ryöstöyrityksen uhriksi tässä huoneessa toissa iltana, juuri siihen aikaan, jolloin olitte sisartanne tervehtimässä."
"Varjelkoon! Ryöstöyritys! Minun huoneessani!" huudahti leskirouva kauhuissaan.
"Niin", sanoi salapoliisi, "teidän vuokralaisenne, joka ei ole mikään virkamies, ja jonka nimi ei ole Carstensen, on jollain käsittämättömällä tavalla saanut tietää, että tällä herra Bomanilla oli hallussaan suurehko rahasumma, jonka hänen piti antaa esimiehelleen."
Boman hypähti hämmästyneenä pystyyn aikoen tehdä vastaväitöksiä, mutta
Krag loi häneen merkitsevän silmäyksen, ja — Boman ymmärsi.
"Noin 2000 kruunua olisi joutunut julkean roiston käsiin, ellei herra Boman olisi ollut kyllin varovainen piiloittaakseen rahoja sukan sisään. Ryöväri ei huomannut etsiä rahoja sieltä, vaan luuli, että herra Boman oli jättänyt rahat kotiinsa. Luulen, ettei n.k. herra Carstensen tule enää koskaan tänne", lopetti salapoliisi, "joten voitte huoleti vuokrata huoneen jollekin toiselle."
Leskirouva pudisti vain päätään. Hän oli niin pelästynyt poliisin äkillisestä sekaantumisesta hänen yksityisasioihinsa, ja niin kauhistunut kaikesta kuulemastaan, ettei voinut virkkaa mitään.
"Ovatko kaikki näissä huoneissa olevat esineet teidän?" kysyi Krag.
"Kyllä", vastasi leskirouva.
"Siis myöskin tämä?" kysyi salapoliisi ottaen pöydältä liinan ja haistellen sitä.
"Se on yksi ruokaliinoistani" vastasi rouva Hansen heti otettuaan sen käteensä. Mutta samassa heitti hän sen lattialle.
"Mikä inhoittava haju", huudahti hän.
"Siihen on tiputettu kloroformia", selitti salapoliisi, "älkää haistelko sitä liiaksi, muuten voitte menettää tajuntanne pian."
Rouva heitti ruokaliinan eteiseen.
Krag nousi lähteäkseen.
"Ei sanaakaan käynnistämme kenellekään", sanoi hän.
"En kerro siitä kenellekään, siitä saatte olla aivan varma", vakuutti leskirouva.
"Ja jos hän kaikesta huolimatta vielä tulisi tänne käymään, tulee teidän lähettää heti siitä minulle tieto."
"Teen kuten käskette, herra salapoliisi."
Kun molemmat miehet olivat tulleet portaisiin, sanoi Krag:
"Rouva Hansen on varmasti syytön."
"Niin minäkin luulen. Mutta tuo n.k. Carstensen ei kai enää uskalla tulla takaisin."
"Eipä tiedä. Kaikesta päättäen lienee hän kyllin häikäilemätön tehdäkseen senkin, jos se on hänen etujensa mukaista."
Hetken kuluttua istuivat he jälleen vaunuissa, jotka kiidättivät heidät takaisin keskikaupungille.
"Oletteko päässyt selville salaisuudesta?" kysyi moottorityömies.
"En vielä", vastasi salapoliisi.
"Mihin aiotte nyt ryhtyä?"
"Aion lähteä käymään kotonanne."
"Luuletteko löytävänne sieltä jotain selvitystä arvoitukseen?"
Asbjörn Krag vastasi:
"Miehellä, joka kutsuu itseään Carstenseniksi, on täytynyt olla erittäin pakottavia syitä pitää teitä 12 tuntia vankinaan, muutoin ei hän ikinä olisi ryhtynyt niin uhkarohkeaan tekoon. Henkilökohtaisen koston, samoinkuin ryöstöaikeenkin voimme jättää huomioonottamatta. Mutta sitten on vielä jälellä mahdollisuus, että miehellä oli tekeillä rikos, jonka teidän läsnäolonne olisi voinut estää, tai ainakin tehdä onnistumisen epävarmaksi. Ettekö voi kuvitella mitään paikkaa läheisyydessänne, jossa rikos, jonka läsnäolonne voisi estää, olisi mahdollinen?"
"En", vastasi Boman heti. "En voi kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta. Kuinka voisin minä, tavallinen työläinen, joka en tunne juuri ketään perheeni ja lähimmän ympäristöni ulkopuolelta, estää jotain rikollista toteuttamasta suunnitelmiaan?"
"Se ei merkitse mitään, te voitte itse siitä tietämättänne olla esteenä hänen aikeilleen."
"Mutta vaikkapa olisi niinkin", väitti Boman, "vaikka rikos minun vankina ollessani olisi tapahtunutkin, olisi sen täytynyt olla tavaton rikos, sillä ei kukaan uskaltaudu sellaiseen uhkarohkeaan seikkailuun, ellei hänellä ole siitä vaivoja ja vaaroja täysin korvaavia etuja, ja kuitenkaan emme ole kuulleet mitään rikoksesta."
"Usein sattuu niin, että suurimmista rikoksista emme saa tietää mitään", sanoi Krag antaen ajurille merkin pysähtyä. He olivat saapuneet Torikadulle.
Krag ja Boman laskeutuivat vaunuista. Salapoliisi pyysi Bomania kävelemään hiukan edellä, sillä hän arveli, ettei ollut viisasta näyttäytyä yhdessä.
Boman käsitti heti, mitä hänen oli tehtävä, ja lähti kävelemään nopeasti, kertaakaan taakseen katsomatta, kotiaan kohti. Salapoliisi seurasi vähän matkan päässä jälempänä.
He tulivat Karl Johaninkadulle. Päiväkävelyaika oli juuri parhaillaan ja bulevardi kuhisi täynnään iloisesti rupattelevaa, kesäpukuista yleisöä.
Äkkiä kiintyi salapoliisin huomio jälleen Bomaniin, joka oli tehnyt äkillisen liikkeen, ikäänkuin olisi väkijoukossa huomannut jonkun, jonka näkeminen hämmästytti häntä. Hän kääntyi sanoakseen jotain salapoliisille, mutta Krag viittasi häntä vain kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Boman ymmärsikin merkin ja käveli välinpitämättömän näköisenä edelleen, mutta hänen katseensa seurasi erästä pitkää, hienosti puettua herraa, joka hiljalleen käveli pitkin katua välittämättä kiinnittää huomiotaan työläispukuisen miehen liikkeisiin. Herra oli tummaihoinen, keski-ikäinen mies, jolla oli teräväpiirteiset, tarmoa ja tahdonlujuutta ilmaisevat kasvot. Heikko väristys kulki läpi salapoliisin ruumiin, kun hän käveli miehen ohitse, ja sai nähdä vilauksen tämän mustista, kylmistä silmistä.
Hetken kuluttua astui Krag Bomanin rinnalle.
Boman oli hyvin kiihtynyt ja kuiskasi osoittaen pitkää, hienoa herraa, joka juuri kulki kadun poikki:
"Se on hän! Tunsin hänet heti."