IV
SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
"Oletteko varma siitä?" kysyi salapoliisi nopeasti.
"Aivan varma."
"Seuratkaa häntä, mutta älkää olko tuntevinannekaan minua", käski Krag.
Pitkä, hieno herra seisoi nyt raitiotiepysäkillä Grand Hotellin edustalla.
Raitiotievaunu tuli pitkin Munkedaminkatua, ja herra astui vaunuun. Kirkkaassa auringonpaisteessa näki salapoliisi hänen istuutuvan vaunun penkille.
Boman kiipesi myöskin vaunuun ja istuutui vastapäätä herraa.
Juuri vaunun lähtiessä liikkeelle hyppäsi Krag takasillalle. Sieltä voi hän, tulematta itse huomatuksi, pitää silmällä sekä herraa että Bomania.
Boman oli nähtävästi hiukan hermostunut, ja katseli lakkaamatta herraa, joka ei näyttänyt häntä edes huomaavankaan.
Boman tervehti ja herrasmies vastasi hiukan kummastuneen näköisenä hänen tervehdykseensä ikäänkuin ihmetellen, miksi mies, jota hän ei lainkaan tuntenut, tervehti häntä.
"Jos se on hän, niin on hän ainakin mainio näyttelijä", ajatteli salapoliisi.
Krag, joka ammattiaan harjoittaessaan oli myös kehittynyt eteväksi ihmistuntijaksi, näki Bomanin kasvojen ilmeestä, että tämä tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi asiastaan. Mutta tumma herrasmies ei antanut yllättää itseään, vaan oli yhtä välinpitämättömän näköinen kuin ennenkin.
Vaunun pysähtyessä Hansteninkadulla, nousi herra poistuakseen. Boman seurasi häntä. Herrasmies laskeutui vaunusta lähtien kävelemään. Boman aikoi tehdä samoin, mutta Krag viittasi häntä pysähtymään.
"Oletteko aivan varma…?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä", vastasi Boman. "Seuraanko häntä edelleen?"
"Ei, menkää kotiinne, ja jättäkää tämä asia minun huolekseni. Jos tarvitsen teitä, niin lähetän kyllä siitä tiedon. Siihen saakka voitte olla kotonanne."
"Milloin luulette tarvitsevanne minua?"
"En tiedä vielä. Kenties siinä kuuden tienoilla tänä iltana."
Krag oli koko keskustelun ajan tarkasti seurannut tummaa herrasmiestä katseellaan.
Boman ajoi raitiovaunulla kotiinsa Asbjörn Kragin jäädessä yksin jatkamaan takaa-ajoa. Tumma herrasmies ei katsonut kertaakaan taakseen, vaan käveli huoletonna edelleen.
Äkkiä, nähdessään matkansa varrella tupakkakaupan, jonka ikkunaan oli asetettu näytteille paljon kuva- ja pilalehtiä, pysähtyi hän, ja hetkisen mietittyään meni hän kauppaan.
"Vai niin", tuumi Krag itsekseen. "Tuon tempun kyllä tunnen. Katuovesta sisään, ja takaovesta ulos ja — takaa-ajajat ovat eksytetyt. Ei ystäväni, se temppu ei onnistukaan tällä kertaa."
Krag käveli suoraan puotia kohti ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa sinne, ja vain sen takia olisi astunutkin alas raitiovaunusta.
Kun hän oli astunut sisään ja sulkenut oven, loi hän nopean silmäyksen ympärilleen. Krag oli hyvä havaintojentekijä, ja silmänräpäyksessä oli hän saanut tarkan kuvan myymälästä sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaksi seikkaa kummastutti häntä erikoisesti. Ensiksi: tumma herrasmies seisoi rauhallisena tiskin ääressä, ja toiseksi: mitään takaovea ei kaupassa ollut. Myymälään pääsi ainoastaan katuoven kautta.
Krag astui tiskin luo ja pyysi pari hyvää sikaria. Hän tarkasteli huolellisesti useita eri lajeja saadakseen ajan kulumaan. Sill'aikaa oli tumma herrasmies tehnyt ostoksensa ja poistui myymälästä kunnioittamatta salapoliisia ainoallakaan silmäyksellä. Krag seisoi tiskin ääressä selin oveen. Hän kuuli herran takanaan kovin ponnistuksin koettavan työntää ovea kiinni.
"Sepä jäykkä ovi", kuului tämä sanovan.
"Niin, sitä on hiukan vaikea sulkea", sanoi omistaja.
"Kas niin, johan se menikin", sanoi herra saatuaan kovasti painamalla oven vihdoinkin kiinni. Krag näki hänen lähtevän kävelemään hiljalleen pitkin katua myymälän ikkunan ohi. Hänen varjonsa lankesi myymälän lattialle.
Krag oli nyt myöskin ehtinyt valita sikarinsa ja maksaa ne. Lähtiessään kysyi hän kauppiaalta:
"Tunnetteko herran, joka äsken lähti ulos?"
"En tiedä hänen nimeään, mutta silloin tällöin käy hän ostamassa paperosseja täältä. Hän asuu varmaankin jossain näillä tienoin", vastasi tupakkakauppias.
Krag laski, että herran lähtemisestä oli kulunut juuri sen verran aikaa, että hän voi sopivan välimatkan päässä huomaamatta seurata tätä. Hän tarttuikin sentähden ovenripaan aikoen lähteä.
Mutta ovipa ei auennutkaan.
"Ovi on todellakin aika hankala", mutisi Krag riuhtaisten rajusti.
Mutta ovi oli ja pysyi kiinni, eikä hänen riuhtomisestakaan ollut mitään apua.
Äkkiä ymmärsi hän koko jutun.
"Mikä aasi minä olinkaan", mutisi hän.
Sitten kääntyi hän tupakkakauppiaan puoleen sanoen:
"Ovi on lukossa."
"Lukossa? Mahdotonta!" huudahti tämä hypäten myymäläpöydän yli avuksi.
Mutta hänkään ei saanut ovea auki.
He tutkivat yhdessä lukon.
"Se kirottu ovi on mennyt umpilukkoon", sanoi tupakkakauppias kiukuissaan.
Salapoliisille selvisi heti, että tumma herrasmies oli päästäkseen takaa-ajajastaan hyvin yksinkertaisesti teljennyt hänet tupakkakauppaan. Huolimatta kiukustaan täytyi salapoliisin melkein ihailla sitä näppärää, joskin häikäilemätöntä tapaa, jolla mies oli päässyt livistämään.
Krag tunsi kuitenkin lukkojen rakenteen tarkemmin kuin paraskaan murtovaras. Oli kaksi esinettä, joita Krag ei koskaan unohtanut ottaa mukaansa, ja jotka hänen pitkänä ja seikkailurikkaana virka-aikanaan monta kertaa olivat päästäneet hänet pälkähästä, sama nikkelöity browninki, ja nippu teräksisiä tiirikoita. Nyt otti hän tämän nipun taskustaan, ja parin minuutin kuluttua oli ovi auki.
Tupakkakauppias oli aivan ällistynyt. "Teitähän voisi", sanoi hän, "luulla melkein… he… he… murtovarkaaksi. Kas vain, kuinka näppäriä kapineita."
Salapoliisi ei tuhlannut aikaa vastaamiseen, vaan kiiruhti kadulle.
Tumma herrasmies oli luonnollisestikin ehtinyt jo kadota.
Krag ei kuitenkaan menettänyt vielä toivoa päästä hänen jäljilleen, ja hänen mieleensä vilahti heti kokonainen sarja keinoja, jotka eivät olleet monimutkaisia, eivätkä vaikeita, mutta jotka, jos niitä osasi kyllin nopeasti ja taitavasti käyttää, voivat johtaa vielä oikeille jäljille.
Kadunkulmassa seisoi poliisi.
Katu oli muuten aivan tyhjä, joten poliisin oli pitänyt kiinnittää huomionsa niihin harvoihin, jotka olivat kadulla kulkeneet.
Hän viittasi miehen luokseen. Tämä tunsi heti salapoliisin ja teki kunniaa.
"Oletteko seissut jo kauan tässä kulmassa?" kysyi salapoliisi.
Poliisi, peläten saavansa nuhteita jostain laiminlyönnistä, vastasi:
"En, tuskin 4-5 minuuttia kauempaa. Odotan juuri toista konstaapelia päästämään minua vahdista."
"Hyvä, oletteko pitänyt silmällä niitä henkilöitä, jotka sillä aikaa ovat kulkeneet tästä ohi?"
"En luule kenenkään päässeen ohitseni ilman, että olisin huomannut hänet."
"Noin 3-4 minuuttia sitten tuli tuolta tupakkakaupasta eräs pitkä, tumma, hienostipuettu herra. Näittekö hänet?"
"En kyliäkään nähnyt hänen tulevan tupakkakaupasta, mutta pari minuuttia sitten kulki tästä ohi eräs pitkä, hienostipuettu herra, ja kääntyi sitten tuossa kadunkulmauksessa."
"Se on juuri hän, jota etsin."
"Niin, kiinnitin huomioni erikoisesti häneen."
"Miksi erikoisesti häneen?"
"Kulkiessaan jokseenkin nopeasti ohitseni ja huomatessaan minut, kuulin hänen mutisevan: 'Kas, sepä perhanaa.' Tuntui melkein siltä kuin hän huomatessaan minut olisi tullut epämiellyttävästi yllätetyksi."
Salapoliisi riemuitsi kuullessaan konstaapelin sanat. Hän ymmärsi varsin hyvin syyn herran huudahdukseen.
"Näittekö, minne hän meni?"
"Näin hänen kääntyvän kadunkulmasta ja kulkevan sitten lähimmälle poikkikadulle. Siellä kadotin hänet näkyvistäni."
Salapoliisi muisti nyt tupakkakauppiaan sanoneen, että herra nähtävästi asui näillämain, koska usein kävi ostamassa paperosseja hänen tupakkakaupastaan. Krag tunsi kaupungin kuin omat taskunsa. Hän tiesi viereisessä korttelissa olevan erään toisen tupakkakaupan, ja koska tumma herra usein osti tupakkansa juuri siitä kaupasta, johon Krag oli tullut teljetyksi, asui hän todennäköisesti molempien tupakkakauppojen välillä.
"Kummalla puolen katua hän kulki?" kysyi salapoliisi vielä.
"Vasemmalla", vastasi konstaapeli.
Asbjörn Krag mietti hetkisen.
"Tunnetteko hyvin nämä paikat?" kysyi hän sitten.
"Kyllä", vastasi konstaapeli, "olen jo useamman vuoden pitänyt vahtia aina näillä tienoin."
"Silloin arvattavasti tunnette ne henkilöt, jotka asuvat oikealla puolen katua?"
"Useimmat ainakin."
"Tiedättekö, asuuko esimerkiksi tuossa talossa, jota nyt osoitan, ketään nuoria naisia?"
"Nuoria naisia?" kysyi poliisi ällistyneenä. "Kyllä, toisessa kerroksessa asuu järjestysmies Winter, jolla on viisi naimatonta tytärtä."
"Vai niin, hänet tunnenkin. Hänen tyttärensä käyvät kai jossain työssä?"
"Ei, eivät kaikki. Kolme heistä on melkein säännöllisesti aina kotosalla. Kaksi heistä antaa piano-, ja kolmas laulutunteja. Siinä talossa käy aina tavaton melu!"
"Hyvä on."
Salapoliisi nyökkäsi ja lähti nopeasti kävelemään kohti sitä taloa, jota oli äsken osoittanut. Hän soitti ovikelloa järjestysmies Winterin ovella, ja hänet päästettiin heti sisään, mutta sitä ennen oli hän jo mielihyvikseen ehtinyt huomata, että asunnon ikkunaan oli kiinnitetty katupeili. Hän otti nyt huomioon naisten tavallisen heikkouden, uteliaisuuden, sillä Asbjörn Krag oli ennenkaikkea etevä psykologi. Hänen takaa-ajamansa henkilöhän oli pitkä, hienosti puettu, komea herrasmies. Siitä syystä olikin hän vakuutettu siitä, että naisten huomio oli kiintynyt tähän.
Järjestysmies ei ollut itse kotona, mutta hänen viisi tytärtään, jotka
Krag myöskin tunsi, ottivat hänet riemuiten vastaan.
Krag selitti lyhyesti asiansa. Hän sanoi etsivänsä erästä ystäväänsä, jonka tiesi asuvan näillä tienoin, mutta ei löytänyt hänen asuntoansa, kun ei tiennyt talon numeroa. Mutta tämä hänen ystävänsä sattui nyt olemaan oikein muhkea mies, oikea naisten sankari. Hän kulki varmasti usein tästä ohi. Hän oli pitkä, tumma, hienosti puettu, ja käytti harmaata, leveälieristä huopahattua.
Mutta neitoset, ollen loukkaantuvinaan, vakuuttivat yhteen ääneen, etteivät he olleet sellaista herraa nähneetkään. Vanhin, jonka iän voi jokseenkin selvästi jo lukea niistä pikku rypyistä, joita aika oli hänen kasvoihinsa uurtanut, sanoi teeskennellen:
"Hyi, kuinka olette ilkeä, herra Krag!"
Mutta salapoliisi arvasi heti neitosten tietävän asiasta enemmän kuin he tahtoivat tunnustaa, ja hänen yhtämittaa selitettyään asian olevan hänelle hyvin tärkeän, antoivat neitoset vihdoin perää. Nyt selittivät he kaikki taas kilvan, että olivat kyllä nähneet tuon komean herran, joka oli niin "ihastuttava" — paljon, paljon ihastuttavampi kuin herra Krag —, ja että herra asui vastapäisessä talossa. Eräs vanha, ilkeä ämmä hoiti hänen talouttaan.
Neitoset halusivat nyt korvaukseksi saada lähempiä tietoja "ihastuksestaan", mutta salapoliisi torjui hymyillen heidän vaatimuksensa, ja, selittäen itsellään olevan kovan kiireen, jätti neitosille hyvästit.
Vastapäiseen taloon tultuaan sai hän helposti tietää, että vanha, kiukkuinen ämmä asui kolmannessa kerroksessa.
Asbjörn Krag soitti ovikelloa. Ovella ei ollut mitään nimikilpeä, mutta se ei kummastuttanut salapoliisia lainkaan.
Vanha, ruma muija tuli avaamaan hänelle ovea.
"Onko herra kotona?" kysyi Krag.
"Ei", vastasi muija aikoen rämäyttää oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä, mutta Asbjörn Krag oli ehtinyt pistää jalkansa ovenrakoon.
"Ei, mutta kuulkaas", sanoi hän kovalla äänellä, "oletteko aivan varma, ettei hän ole kotona?"
Muija katseli häntä halveksivasti.
"Ettekö kuullut, mitä sanoin", ärähti hän kiukkuisesti.
"No, no, rauhoittukaahan", sanoi Krag tunkeutuen ovesta eteiseen.
"Ellei hän ole kotona, saanen ainakin kirjoittaa hänelle pari riviä."
Hän aikoi eteiseen päästyään avata ensimmäisen näkemänsä oven, mutta muija tarrasi hänen käsivarteensa.
"Ei sinne!" huusi hän.
"Vai niin. Hän on siis siellä", ajatteli Krag.
"No minne minä saan sitten mennä?" kysyi hän.
Vastaamatta avasi muija erään toisen oven, ja salapoliisi astui sisään.
Hän pysähtyi hämmästyneenä.
Huone oli tavattoman hienosti kalustettu salonki. Hienokaiverteiset, silkillä päällystetyt huonekalut, marmoriveistokset ja taulut todistivat kaikki omistajan hienoa kauneusaistia.
"No, kirjoittakaa nyt", sanoi muija tylysti, mutisten itsekseen jotain "hävyttömistä miehistä."
Krag istuutui pöydän ääreen ja alkoi töhertää jotain paperipalalle. Hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen keinon, jolla hän voisi houkutella muijan ulos, saadakseen sitten hetkisen yksin tarkastella huonetta.
Äkkiä hän säpsähti. Eräs oviverho aivan hänen edessään vedettiin nopeasti syrjään. Krag hypähti pystyyn.
Hänen etsimänsä mies seisoi hänen edessään. Pitkä, tumma herra oli puettu viimeisen muodin mukaiseen hienoon aamupäiväpukuun. Hän tarkasteli salapoliisia vakavin ilmein, ja tämän katse, vastoin hänen tahtoaankin, väisti miehen mustia silmiä.
Miehen syvä, soinnukas ääni kalskahti kovalta hänen kumartaessaan ja sanoessaan:
"Nimeni on Thomas Busch; kuinka voin palvella teitä, herra salapoliisi?"