I
LÄÄKÄRIN KERTOMUS
Muuanna talvi iltana noin kolme vuotta sitten istui Asbjörn Krag kamiinan vieressä työhuoneessaan selaillen paksua asiapaperikääröä, jonka eräs salapoliisin apua tarvitseva oli hänelle hiljattain jättänyt. Voimakkaasti valaiseva lamppu seisoi työpöydällä, jolle oli asetettu erilaatuisia asiakirjoja, muutamia kellastuneita kirjeitä, tilejä ja erikoinen osasto sähkösanomia. Yht'äkkiä kuuli salapoliisi ovikellon soivan.
Hän työnsi asiapaperin syrjään.
Salapoliisi huomasi heti tulijan avunhakijaksi. Hän nousi sukkelasti, kiersi lampun liekin alemmaksi ja sammutti sen. Sitten painoi hän sähkönappulaa, ja samassa leimahti viheriällä varjostettu voimakas sähkövalo oven kohdalla. Ovi avautui ja muuan herra astui sisään.
Tulija, keski-ikäinen, verevä ja lihavahko herrasmies kultasankaisine silmälasineen, pysähtyi epäröivänä ja voimakkaan valon häikäisemänä kynnykselle huomaamatta ollenkaan Asbjörn Kragia, joka oli jäänyt valokehän ulkopuolelle.
Krag lähestyi hymyillen ja tervehti tulijaa voimakkaalla kädenlyönnillä.
"Sulje ovi, hyvä ystävä, pakkanen on kintereilläsi!"
Herra sulki kiireesti oven.
"En huomannut sinua heti tuon kirotun sähkölampun vuoksi", sanoi hän.
Krag hymyili.
"Minulla on tapana tutkia vieraitani kohdatessani heidät ensi kerran", sanoi hän, "Viisi vuotta sitten jouduin itse erään valepartaisen miehen tarkastettavaksi ja sen jälkeen olen pitänyt huolen siitä, että valoa on riittävästi saatavilla. Mutta istuhan tarinoimaan. On sangen hauskaa tavata sinua. Viime tapaamistamme onkin jo vierähtänyt pitkä aika."
Herra työnnettiin nojatuoliin ja Asbjörn Krag asettui hänen viereensä. Salapoliisi otti asiapaperit, joita hän oli tutkinut, ja heitti ne välinpitämättömästi luotaan.
"Joutavaa roskaa", murahti hän, "nuo iankaikkiset huijaukset, joita minun täytyy selvitellä paremman työn puutteessa. Heitämme ne sikseen. — Haluatko havannasikarin, parasta lajia, joita tässä kaupungissa on saatavana?"
Vieras sytytti sikaarin.
"Sinä siis tunsit minut heti?" sanoi hän, "sitä en olisi odottanut."
"Minäkö en tuntisi koulutoveriani, Karl Raschia?" Vastasi Krag. "Tosiaankin on kulunut aikoja siitä, kun viimeksi olimme yhdessä. Mutta kuten tiedät, ei minulla ole paljoakaan vapaata aikaa näitten poliisihommieni vuoksi. Ja sinusta on tullut lääkäri?"
"Niinhän tuota on tullut. Ja työpaikakseni olen saanut Smaalenenen seudun."
Tohtori katsahti asiapaperiröykkiötä ja kysyi huvitettuna, mutta epävarmasti:
"Onko sinulla näissä paljonkin työtä?"
"Ainoastaan vähäpätöinen juttu, johon ei kannata kiinnittää huomiota.
Nykyään ei ole kiirettä."
"Kenties voisit keskeyttää työsi muutaman päivän ajaksi?"
Asbjörn Krag tuli tarkkaavaiseksi. Hän nousi seisaalleen.
"Sinulla on erikoisempaakin asiaa?"
"Niin", vastasi tohtori, "suoraan sanoen pyydän apua. Asia koskee erästä potilastani, vanhaa herraa, joka on yht'äkkiä saanut kiihkeän halun mennä naimisiin."
"Kiusallista sairautta", huomautti Krag leikillisesti.
"Asia on vakava", jatkoi tohtori, "olen sitä miettiessäni viettänyt monta unetonta yötä saamatta siihen kuitenkaan minkäänlaista selvyyttä."
"Mitä sanoo poliisi?"
"Poliisia ei voi sekoittaa tähän."
"Ahaa!"
Krag tuli uteliaaksi.
"Asiasi on ilahduttavassa määrässä mielenkiintoinen", sanoi hän, "mutta nyt täytyy sinun kertoa asia tarkasti alusta loppuun. En ensinkään pidä viittauksista."
Tohtori katsoi kelloaan.
"Sinun täytyy lähteä mukaani", sanoi hän. "Tunnin ja kahdenkymmenen minuutin perästä saapuu yöjuna etelästä. Meillä on siis vielä tarpeeksi aikaa keskustella."
Salapoliisi kysyi:
"Ja montako päivää luulet minun tarvitsevan valmistuksiin?"
"Tarkkaan sitä en voi sanoa. Kolme tai neljä päivää, luullakseni"
Krag soitti. Palvelija ilmestyi heti ovelle ja sai lyhyet määräykset.
"Käsilaukku n:o 2. Itäisen radan junalla klo 10.45."
Palvelija aikoi poistua, mutta Krag pysäytti hänet. Jokin ajatus pälkähti hänen päähänsä, ja hän kysyi tohtorilta:
"Vaarallistako?"
Tohtori näytti neuvottomalta eikä vastannut.
"No niin", sanoi salapoliisi. "Jens, pieni, musta lipas otetaan mukaan."
Palvelija meni.
Krag istuutui nojatuoliin likelle kamiinia, jossa tuli rauhallisesti lekotteli.
"Olen pelkkänä korvana", sanoi hän.
Tohtori alkoi:
"Kvambergin herraskartano on kai sinulle tunnettu? — Sinä nyökkäät. — Kukapa sitä ei tuntisi, suurinta ja mahtavinta koko maassa. Kolme kertaa on se viimeisten viidentoista vuoden kuluessa vaihtanut omistajaa. Noin viisi vuotta sitten muutti muuan ruotsalais-amerikkalainen herrasmies, nimeltään Åkerholm, paikkakunnalle. Kvambergin omistaja oli kuollut juuri samaan aikaan tapaturmaisesti, — hän oli pudonnut tornin akkunasta — ja hänen sukulaisensa myivät tilan Åkerholmille. Tämä teki pieniä muutoksia päärakennuksessa ja järjesti huoneet oman makunsa mukaan. Alussa otti hän seuraelämään vilkkaasti osaa, piti pitoja ja sai monta ystävää. Tämä omituinen vanha herra, jonka puhe on norjan, ruotsin ja englannin kielen sekoitusta ja joka monessa kohden muistuttaa vetelehtivää, eläkettä nauttivaa kenraalia, oli erittäin suosittu, ja hänen kotinsa oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Mutta vähitellen kyllästyi hän seuraelämään ja vetäytyi syrjään. Kahden viime vuoden kuluessa ei talossa ole ollut kertaakaan pitoja. Kuitenkin on hänellä muutamia hyviä ystäviä, joitten kanssa hän tapaa iltasin pelata korttia tai istua kaupungin seurahuoneella juttuja kertoilemassa. Vanhus on aika mestari juttujen kertomisessa; hän on liikkunut kokonaisen miespolven ajan präärioilla, ollut kullankaivajana ja viettänyt seikkailurikasta, rauhatonta elämää.
"Ammattini vuoksi käyn usein hänen luonaan. Hän ei pelkää mitään. Lukemattomia kertoja on hän katsellut kuolemaa silmästä silmään. Samalla hän, kuten niin monet muutkin, sairastaa jonkun verran luulotautia, ja minut kutsutaan sen vuoksi sekä mahdollisina että mahdottomina aikoina. Kerran sattui, että minun täytyi jäädä yöksi taloon, ja silloin sijoitettiin minut huoneeseen, joka oli mahdollisimman etäällä vanhuksen makuuhuoneesta. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiotani, mutta saatuani palvelusväeltä kuulla, että vanhus nukkuu aina yksin ja että hän oli ankarasti kieltänyt palvelijoita tulemasta makuuhuoneensa viereisiin huoneisiin, herätti se minussa ihmettelyä. Ajattelin, että vanhuksella on kenties jokin harvinaisuus tai arvoesine säilytettävänä…"
Asbjörn Krag keskeytti tohtorin.
"Sanoit: huoneisiin. Monessako huoneessa ei ole lupa liikkua?"
"Päästäkseen vanhuksen makuuhuoneeseen on kulettava kahden huoneen läpi. Näissä kahdessa huoneessa ei ketään ole kielletty päivällä oleskelemasta, mutta senjälkeen kun kello on illalla lyönyt kaksitoista ja vanhus on mennyt levolle, ei kukaan saa mennä näihin huoneisiin. Hän lukitsee ne huolellisesti ja säilyttää avaimet itse."
"Missä kerroksessa ne huoneet ovat?"
"Toisessa. Ja estääkseen ketään pääsemästä ikkunan kautta sisään hän on varustanut sen piikkilankaverkolla, joka tekee mahdolliset yritykset mahdottomiksi."
"Onko olemassa mitään muuta sisäänkäytävää vanhuksen makuuhuoneisiin kuin kaksi mainitsemaasi huonetta?"
"Ei. Hänen makuuhuoneensa on viimeinen talon kylkirakennuksessa."
"Kenties piilottelee hän kalleuksia huoneissaan. Onko hän tavallista rikkaampi?"
"Sangen rikas. Rahansa hän tallettaa norjalaisissa ja ruotsalaisissa pankeissa."
Krag istuutui taas kamiinin viereen polttaen sikaariaan. Hän mietti.
"Seuraa sitten kertomukseni omituisin kohta."
"Joka varmasti alkaa vanhan Åkerholmin avioliittosuunnitelmalla?"
"Aivan niin. Ensiksi siis muutama sana morsiamesta. Kvambergiin tultuasi saat nähdä hänet. Hän kuuluu keskisäätyyn, ei ole enää aivan nuori, mutta on silti verrattain kaunis leskirouva, joka kalliitten pukujen vuoksi tunnetaan nimellä 'Silkkihelmi.' Miesvainajansa, puu- ja tukkukauppias Hjelmin eläessä matkusti hän usein ulkomailla. Heidän elämänsä oli ylellistä ja loisteliasta. Hjelmin kuoleman jälkeen pidetyssä pesänselvityksessä tuli kuitenkin todetuksi, että leski olikin jäänyt puille paljaille. Hänen on sen jälkeen täytynyt pitää tarkkaa huolta toimeentulostaan, eikä sen vuoksi ole ollenkaan ihmeteltävää, että hän tahtoo sangen mielellään ohjata purtensa siihen varallisuuden rauhaisaan satamaan, jonka vanha Åkerholrn hänelle Kvambergissa tarjoo."
Krag nyökkäsi.
"Nyt kai tulemmekin pääasiaan?"
"Niin teemme. Åkerholm on tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, ettei aiottu avioliitto rouvien puolelta perustu yksinomaan tunteisiin. — Noin kolme viikkoa sitten mainitsi Åkerholm minulle, että naimiseenmeno tulee tapahtumaan kahden kuukauden kuluessa, siis viimeistään joulun aikana. Pari päivää tämän jälkeen sain minä kutsun saapua pikaisesti Kvambergiin. Vanhus oli äkkiä sairastunut ja tällä kerralla hän oli todenteolla kipeä."
Tohtori sytytti uuden sikaarin ja jatkoi:
"Vakuutan Sinulle, etten minä koko lääkärinäoloaikanani ole milloinkaan nähnyt niin lyhyessä ajassa tavattomasti muuttunutta sairasta. Terhakka, rohkeakatseinen ja voimakas Åkerholm oli nyt vapiseva vanhus raukka. Tapasin hänet loikomassa vastannottohuoneen sohvalla. Hänen tukkansa ja partansa olivat tulleet melkein lumivalkeiksi, silmät tuijottivat pelokkaina ja kasvot olivat aivankuin pelon laihduttamat. Tutkin hänet heti ja huomasin hänen hermostonsa olevan sangen kiihtyneessä tilassa. Tein sen johtopäätöksen, että jokin voimakas mielenliikutus oli ollut vähillä ottaa häneltä hengen.
"Annoin hänelle rauhoittavaa lääkettä ja noin tunnin kuluttua hän toipui. Tiedustelin häneltä silloin, mitä oli tapahtunut, mutta hän vastasi torjuen:
"'Ei mitään.'
"Määräsin hänet menemään vuoteeseen, ja vanhus lähti hitaasti laahustaen ja valittaen makuuhuoneeseensa. Aioin seurata häntä, mutta hän kääntyi ensimäisen huoneen kynnyksellä ja, nähdessäni sangen vihaisen ilmeen hänen kasvoillaan, peräydyin kiireesti. Kului muutamia päiviä ja vanhus rauhoittui vähitellen. Jonkinlainen miettivä ilme jäi hänen kasvoilleen; samalla oli hän tullut hiljaiseksi ja araksi. Kävin useasti vanhuksen luona, ja hän toivoi minun jäävän pitemmäksi ajaksi taloon."
"Pyydän kysyä", keskeytti salapoliisi, "pysyykö hän edelleenkin naimisiinmenopäätöksessään?"
"Ei. Nyt hän ei välitä vähääkään koko asiasta."
"Hyvä. Edelleen."
"Eräänä iltapäivänä — noin kahdeksan päivää sitten — tarinoin Åkerholmin kanssa ja silloin tapahtui jotain sangen omituista. Istuin nojatuolissa likööriä maistellen, ja vanhus käveli edestakaisin lattialla polttaen piippuaan. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, hän pysähtyi kuin naulattu ja tuijotti äänettömänä ja pelokkaana vastaanottohuoneen seinällä olevaan suurikokoiseen peiliin. Ennenkuin minä ehdin estää häntä otti hän raskaan hedelmämaljakon ja heitti sen niin voimakkaasti peiliin, että peili ja maljakko menivät tuhansiksi pirstaleiksi. Nousin hämmästyneenä huudahtaen: 'Herran nimessä! Mitä tämä merkitsee?' Hän rauhoitti minua ja asettaen vapisevat kätensä olkapäilleni sanoen: 'Ei mitään, ei mitään… Pyydän, jättäkää minut, haluaisin olla yksin.' Ja minä poistuin."
Asbjörn Krag nyökkäsi mietteissään.
"Osuiko sinun katseesi silloin peiliin?" kysyi hän.
"Ei", vastasi tohtori, "en istunut sinne päin. Peili oli muuten vanhan ajan mallia ja melkoisen arvokas."
"Voitko tietää, ovatko sirpaleet säilyneet?"
"Luullakseni voisi ne löytyä jostain rikkakasasta."
"Oletko puhutellut vanhusta sen jälkeen?"
"Olen useastikin, mutta hän ei ole sanallakaan maininnut peilin särkemisestä. Eilen sain minä taas kutsun saapua kiireesti Kvambergiin, ja minä tapasin vanhuksen entistä heikontuneempana. Levottomana ja kuoleman kalpeana palasi hän kävelyltään kartanon puistosta. Hoidellessani häntä kuulin hänen useasti kuiskaavan:
"'Onko hän perkele vaiko ihminen?' Tänään kävin taas tapaamassa vanhusta; hän oli jonkun verran parempi. Kysyin, mitä hänelle on tapahtunet puistossa, mutta hän vastasi torjuen: 'Ei mitään, ei mitään…'
"Päätin heti ilmoittaa asiasta sinulle. Teinkö siinä tyhmästi?"
Krag katsahti kelloansa ja nousi.
"Et", sanoi hän, "siinä sinä menettelit viisaasti, ja sen vuoksi kiitän sinua."
"Vanhus ei tiedä mitään tulostasi."
"Sen ymmärrän hyvin."
"Kvambergissä sinä kenties voisit esiintyä hermotautien erikoistuntijana?"
"Tai jonakin muuna, siitä päätämme myöhemmin. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, sillä juna saapuu muutaman minuutin kuluttua."
Tohtori kysyi:
"Luuletko tässä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden, ehkä rikoksen?"
"Epäilemättä."
Salapoliisi meni ovelle ja huusi palvelijalleen:
"Älä suinkaan unohda pientä mustaa lipasta!"
Kääntyen tohtoriin jatkoi hän:
"Oli sangen hyvä, että tulit ajoissa ilmoittamaan minulle asiasta.
Kuka lähetti pikaviestin sinulle?"
"Åkerholmin kasvattipoika."
"Vai on vanhuksella kasvattipoika! Johtopäätökseni, ettei vanhus ole yksinäinen, oli siis oikea. — Lähtekäämme sitten. Matkalla voit jotain kertoa kasvattipojasta."
Herrat ajoivat Kristianian kadun kautta itäisen radan asemalle. Oli pyryinen talvi-ilta.