IV.
Mitä norjalaiselle tapahtui.
Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma tarinansa Harald Vikin suvussa.
Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.
Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.
Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet oikein kiinni toisissaan.
Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.
Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä uteliaana kädessään.
Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla, tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.
Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan" käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.
Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa, vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä puuveitsi leivän paloittelua varten.
Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.
Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen pienempiä yksityiskohtia myöten.
Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.
Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne
Raamattunsa kannen alle.
Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista. Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.
Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei mitään epäiltävää ollut huomattavissa.
Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.
"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.
Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."
Norjalainen ei vastannut.
"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury oli lurjus?"
Vikin mielenkiinto heräsi.
"Kuinka niin?" kysyi hän.
"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa."
"Te valehtelette."
"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet kiinni."
Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin hänen eteensä olisi auennut kuilu.
"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.
"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen miehestä eroon — kello oli jo paljon yli kahdentoista — "sanokaa minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"
"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."
Vik heittäytyi makuulavalle.
"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen, antakaa minun olla rauhassa".
"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti poistuessaan ystävällisellä äänellä:
"Hyvää yötä, sir!"
Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän. Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.
Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä. Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.
Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä, tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle. Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut, ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään, ennenkuin löysi lukon.
Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.
Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.
Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.
Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua, sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.
Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta. Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?
Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas. Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.
Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa. Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka saha oli jo tehnyt siihen.
Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ edistyi hitaammin.
Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli puhkisahatuksi.
Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu. Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei hervottomat.
Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään. Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän peräytyi samassa.
Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in" yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa käytävässä. Hän ei kuullut mitään.
Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.
Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.
Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.
Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.
Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi portaita myöten.
Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä portaat olivat siksi kaitaiset.
Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen. Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina oli kerros heidän välillään.
Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten voin taas jatkaa matkaani alaspäin.
Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että vanginvartija kulkisi ohitse.
Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja nyt hän tulee käytävää pitkin.
Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan. Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.
Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin. Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta kädessään.
Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat, joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa ja ryhtyvät juttusille.
"Mitä kuuluu?"
Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:
"Kaikki selvää."
Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".
Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee, että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä. Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa. Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä, etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan. Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.
Toinen kysyy:
"Oliko se jotain?"
Toinen vastaa unisena:
"Ei mitään."
"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.