IX.
Aamiainen vankilankatolla.
Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.
"Minua janottaa", sanoi hän, "olen ihan kuolemaisillani janoon".
"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?"
"Onko teillä kenties vettä?" kysyi norjalainen iloisena.
"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.
Mikään ei estä."
Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä kokonaan kuivuisi.
Vanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.
Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi hänelle.
Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin muodottomia esineitä, joissa oli vettä.
"Mitä nuo ovat?" kysyi hän.
"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä litraa vettä."
"Mistä maailmasta olette saanut veden?"
"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän vuodenaikaan."
Vanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.
"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että olisimme juoneet piipunhatusta."
"Ja mitä silloin teitte?"
"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja, olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."
Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.
"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."
"Kyyhkyset", mutisi Harald Vik, "oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?"
"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.
Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"
"Verannalla?"
Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"
Harald Vik nyökkäsi.
Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo, joka loi leveän varjon katolle.
"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana näköala."
"Mutta aamiainen?" kysyi norjalainen epävarmana. "Kyyhkyset — —"
Vanhus osoitti sormellaan.
"Voitteko nähdä tuota savupiippua?"
"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."
"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."
* * * * *
"Keitättekö siis savupiipun sisällä?" kysyi Vik.
"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."
Ja hän lisäsi ylpeänä:
"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee."
"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte halot?"
"Ei tuossa halot pala."
"No, mikä sitten?"
"Hiili."
"Kivihiili?"
"Ei vaan nokihiili."
"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi kasvaa.
Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä, kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät. Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi, ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.
"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.
Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.
"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."
"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"
"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes lämpöä syntyi."
"Hiilessäkö?"
"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten alle."
Harald Vik oli perin ihmeissään.
"Miten se on yksinkertaista", sanoi hän.
"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"
Norjalainen istuutui.
"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme parantaa asemaamme."
* * * * *
Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.
"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä täällä on saatavissa".
Sitten hän toi vadin — niin ikään ränninpalanen — jossa oli punaista taikinaa.
"Mitä se on?" kysyi norjalainen.
"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus, "joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen vihanneksia."
Norjalainen katsoi häntä kummissaan.
"Mutta sehän on punaista", sanoi hän.
"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein vihanneksia."
"Kasvavatko nekin savupiipussa?"
"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa, kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen todellisella nautinnolla."
"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."
"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön — myrkyllisimmästä yrtistä herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan valmiita."
Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.
Kuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:
"Vapauden malja!"
"Vapauden malja", toisti Harald Vik.
Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen yön sade oli sen puhdistanut.
"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."
"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."
Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua tulevaisuudesta.
"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?" kysyi hän.
"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa."
"Mutta vapaus", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.
"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa. Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."
Norjalainen nauroi ääneensä.
"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?" sanoi hän.
Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin vaikenemaan.
"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä laittaa sähköpatterin."
"Puhelimenko?"
"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute autettu."
Vanhus istui ajatuksiin vaipuneena.
"Saadaan nähdä", mutisi hän.
Äkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:
"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?"
"Niin oli."
"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."
Norjalainen tuijotti häntä ihmeissään.
"Kuinka te voitte sen tietää?"
"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne."
"Tekö?"
"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin voinut luottaa teihin."
"Mutta kuinka te nukutitte minut?"
Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun istuimme yhdessä yöllä rauniossa."
"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?"
"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä."
Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:
"Vai niin, vai siksi."
"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani."
"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi."
Tiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.
"En koskaan kurista ketään turhan tähden", sanoi hän.
Harald Vikiä puistatti.
Äkkiä vanhus kysyi:
"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne vankilaan?"
"Erään ystävän avustuksella."
"Kuinka se voi käydä päinsä?"
Harald Vik kertoi kohtauksesta ynnä "ylhäisestä matkustajasta".
Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:
"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli kotoisin?"
"Norjasta."
"Entä kaupunki?"
"Kristiania."
Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:
"Hänen nimensä?"
"Asbjörn Krag, salapoliisi."
Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin housuille.
Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.