VIII.
Tuntematon huvilinna.
"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?" kysyi norjalainen.
"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa sitä huomenaamulla, kun herää."
Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik tarttui pelästyneenä hänen käteensä.
"Oletteko varma, että hän herää?" kysyi hän huolissaan.
"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä".
"Hän on siis vain nukutettu?"
"Hän n u k k u u."
Norjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.
"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän, "nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne matkoihinsa".
"Niin, noutakaa ne", mutisi kuolemaantuomittu.
Harald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.
Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.
Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta, että hänen täytyi nauraa ääneen.
Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä sisään aukosta.
Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.
Harald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:
"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."
Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen, mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:
"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."
"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin voimin.
Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.
Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.
Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.
"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".
"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.
"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."
"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.
"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea, sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen etsiskelyjä."
"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?" kysyi Harald Vik ihmeissään.
"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät johonkin vanhaan savupiippuun."
Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli kohdella miestä säälivästi.
Hän sanoi leikkisällä äänellä:
"Mutta minä olen sentään voimakkaampi."
"Te olette kookkaampi", vastasi vanhus, "mutta ette voimakkaampi".
"Senpä tahtoisin nähdä."
"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".
Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.
"Sitä paitsi teillähän on revolveri", sanoi hän.
"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö kyyhkyset?"
Harald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.
"Ne ovat herkullista tavaraa", sanoi hän, "hyvä, pieni paisti kummallekin".
"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme syödä ne raakoina."
"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin syömään raakaa lihaa?"
"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.
Siihenhän tarvitsemme tulta."
"Aivan oikein."
"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita."
Vanhus nyökkäsi.
Harald Vik jatkoi yhä iloisemmin:
"Ja me tarvitsemme, paistinpannun."
"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä."
"Ja hiukan voita paistamista varten."
"Ihan."
"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole."
"Mutta voimme hankkia."
"Kuinka aiotte hankkia sen?" kysyi Vik. "Täällä katollako?"
"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En aio pyytää mitään häneltä."
"Luulen, että te olette hullu", tuli Harald Vik sanoneeksi.
Toinen nauroi ääneensä.
"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla huomenaamulla varhain."
"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni."
"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."
Norjalainen hymyili.
"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"
"Mainiosti."
"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin."
* * * * *
Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven, niin että aukko oli melkoista suurempi.
"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?" kysyi hän.
Harald Vik epäröi hetken.
"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä, puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"
"Minä en pelkää!"
"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan varaa."
Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.
"Eteenpäin", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.
Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään aukosta.
"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt sisälle raunioon.
Vanhus hymyili.
"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään, joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta toistaiseksi saamme tyytyä siihen."
"Täällä vetää sietämättömästi", sanoi norjalainen.
"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?"
"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko", vastasi Vik.
"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."
Norjalainen ei vastannut tähän mitään.
"Nouskaa", käski vanhus.
Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.
Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.
"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville, kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan ettei asunto ole yhtä mukava teille."
Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.
"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."
Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.
"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."
"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä kyyhkyset olivat paenneet."
"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.
"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."
"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"
"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän täytyy nukkua."
Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti taistella unta vastaan, mutta turhaan.
Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän sanovan:
"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen tottunut toimimaan omin neuvoin."
Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.
Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen. Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.
Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi. Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.
Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa. Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty. Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru, joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.
Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta pysähtyi äkkiä.
Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.
"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."
Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:
"Onko joku ollut täällä?"
"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."
"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.
"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."
"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä voinut olla teille avuksi."
Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.
"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni. Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa mahdollinen ratkaisu — katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme. Tuntematon huvilinna!"