VII.
Tiedemies.
Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.
Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan. Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?
Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.
Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.
Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.
Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:
"Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua. Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa aivan levollinen, ei se ole vaarallista."
Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy, mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.
Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan, mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin — jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.
Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi kuulua kautta koko käytävän.
Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja kuiskaavalla äänellä kysyttiin:
"All right?"
"All right!" vastasi Harald Vik.
Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.
Ennenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:
"Tekö siis karkasitte viime yönä?"
"Niin, minä."
"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?"
"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn."
"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."
Sitten hän löi rautaoven lukkoon.
"Kiirehtikää ylös", kuiskasi hän, "minä tukehdun tässä pimeydessä".
Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella taidolla.
Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat kalpeina kuunvalossa.
Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa välttäisin mestauslavan."
Norjalainen katseli häntä kummissaan.
Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin kolmikymmenvuotias.
Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:
"Oli onni teille, että minä pelastuin."
Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.
"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään syötävää."
"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on vapaa, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Kun minä olen vapaa, ei mikään ole minulle mahdotonta."
"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."
"Siis on vältettävä sitä."
"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"
"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."
Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle itseluottamukselle.
"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"
"Mitä te tarkoitatte?"
"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"
"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"
"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" — kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa — "alkavat he tutkia asiaa. Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät liuskakivenpalaset."
Harald Vik keskeytti:
"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat katolle?" kysyi hän.
"Meidän täytyy etsiä piilopaikka."
"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan piilopaikkaa?"
"Ette siis luota minuun?"
"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?"
Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan
Harald Vikin luota:
"Minä olen tiedemies."
Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka hän huolellisesti pisti taskuunsa.
Tullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen ukkosenjohdatinta:
"Tuo kapine ratkaisi asian."
Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa hullun kanssa tekemisiin.
"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana, pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin, että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä, että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen. Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa. Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi asian."
"Kyyhkysiä", kysyi Harald Vik kummissaan, "aiotteko te syödä kyyhkysiä?"
"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen, etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."
Mutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi uudelleen:
"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?"
"Ei mikään ole sen helpompaa."
Pikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.
"Luulen, että pian saamme sadetta."
Norjalainen hymyili.
"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?"
"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla."
"Sitä en totta tosiaan ymmärrä."
"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan."
"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?"
"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."
Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti lentoon vanhalta katolta.
"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa", sanoi tiedemies.
Sitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:
"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"
"On."
"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?"
"Parhaat saatavissa olevat."
"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä, totisella äänellä.
Norjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.
"Tässä ne ovat", sanoi hän.
"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."
Raskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.
"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?" kysyi tiedemies.
"Kyllä, sehän on uusi palomuuri."
"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän käytävän."
"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu."
"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä. Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri asunnoksemme."
"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?"
"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme työhön heti!"
Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti kätensä sisään aukosta.
"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.
Äkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.
Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.
Hän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.
"Se on vanginvartijan revolveri", sanoi hän, "nyt se otetaan käytäntöön".
Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi pimeässä.
Harald Vik pidätti hänen kättään.
"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette toki, että laukaus kuullaan alas."
Pikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.
Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti ukkosenjylinään.
Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi hän, "se riittää aluksi".
Harald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.
"Se oli mainio laukaus", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.
"Minä en koskaan ammu harhaan", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.
Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin luona.