VI.
Ristikon-takaiset kasvot.
Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta.
Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin helposti keksiä.
Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.
Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui, ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän aikonut nääntyä nälkään.
Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset ääriviivat.
Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn" jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen. Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan. Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin. Harald Vik laski kahdeksan — kymmenen — kaksitoista. Kun hän kurkotti hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.
Äkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.
Sieltä, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot, jotka tuijottivat häntä.
Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia, ilmeettömiä ja kovia kasvoja.
Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi. Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon. Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet hyvää.
Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa, oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.
Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.
Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli, lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva sivurakennus viides järjestyksessä, — ja viidennessä rakennuksessa piti hänen kuulemansa mukaan olla kuolemaantuomittujen kopit. Nyt hän ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän näki, olivat kuolemaantuomitun.
Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja — aivan oikein — siellä näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli mennyt koppiin.
Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.
Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan. Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa kuolemaantuomitulle.
Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.
Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää. Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.
Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan kautta.
Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.
* * * * *
Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle. Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.
Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin hyvin kuin pimeässä taisi:
"Minä näännyn nälkään."
Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.
Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla, joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen, joten siitä muodostui lingon tapainen.
Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi heiluttaa nauhaa edestakaisin.
Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan tuntuisi kopissa.
Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut herättää epäilystä.
Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä. Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin, ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin kovasti kolme kertaa.
"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa takaisin.
Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta oli saanut lisätaakankin.
Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.
Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä leipää. Se maistui ihanalta.
Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.
Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut sille:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle?"
Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:
"Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse rikkonut ruudun. Kuka te olette?"
Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.
Parin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus kuului:
"Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu."
Norjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.
Mahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.
Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.
Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.
Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi liuskakiveen:
"Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja?"
Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi sana:
"En."
Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu hiljeni vähitellen.
Harald Vik ajatteli:
"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla avuksi."
Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja jännityksissään.
Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.
"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin vanginvartija on mennyt — —"
Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.
Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä puhuttiin.
Ja nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:
"Minusta kopissa tuntuu kylmältä."
"Se on varmaan vanginvartija", ajatteli Vik.
Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni ääni:
"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki."
Vanginvartija vastasi:
"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."
"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".
"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"
"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin."
Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:
"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä törkein — —"
Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista kolinaa, sitten kaikki hiljeni.
Hetken kuluttua sanoi joku kopissa:
"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät."
Se oli kuolemaantuomitun ääni.