KESKEYTYNYT VIRKALOMA.
Salapoliisipäällikkö oli aivan ällistyksissä.
"Tämä on kuitenkin pahinta mitä on tapahtunut poliisiaikanani", sanoi hän, "täällä katoaa kallisarvoinen jalokivilaukku toinen toisensa jälkeen, ilman että olisi mahdollista löytää jälkeäkään varkaasta."
Poliisipäällikkö puhui suurelle, matkapukuiselle herralle, joka seisoi hänen edessänsä.
"Olin tuskin lukenut näistä tapauksista sanomalehdistä", sanoi matkapukuinen, joka ei ollut kukaan muu kuin salapoliisi Asbjörn Krag, "ennenkuin keskeytin virkalomani. Siitä näyttää tulevan todella huomiota herättävä asia."
"Se on varma tosi", vastasi poliisipäällikkö, lukiessaan kiireellisesti erään paperin, joka oli hänellä kädessä. "Kas tässä on minulla luettelo varkauksista. Tuskin tuntiakaan sitten ilmoitettiin yhdennestätoista jalokivivarkaudesta."
"Yhdestoista!" huudahti Asbjörn Krag ihmeissään.
"Niin, ja kohta kai on meillä tusina täysi. Olen tullut todella hermostuneeksi kaikesta tästä. Olipa mainiota, että keskeytitte virkalomanne auttaaksenne meitä, paras Krag."
"Mitä minä välitän virkalomastani", vastasi Salapoliisi, "kun asia, kuten tämä, vaatii apuani. Minua oikein ilahuttaa saadessani tämän asian käsiini. Kuka sitä on hoitanut tähän saakka?"
"Kaikki", vastasi poliisipäällikkö, "kaikki osaston käytettävät voimat, mutta erityisesti Harald Brede, joka juoksee ympärinsä ja hiostuu ponnistuksista aina koleina syyspäivinä. Mutta hän ei ole löytänyt hiukkaakaan. Hän on sentähden kerrassaan toivoton. Milloin alatte toimia tämän asian kanssa?"
"Heti."
"Todellako! Mutta ettekö mene ensin kotiin pakettinne kanssa ja muuta vaatteita?"
Krag katsoi siroa matkapukuaan.
"Sanokaahan paras poliisipäällikkö", sanoi hän, "pidättekö te, ettei tämä puku sovi minulle kyllin hyvin? Minun ei tarvitse pukeutua muuhun valepukuun kuin englantilaisiin poskipartoihin."
"Niinkuin tahdotte."
Salapoliisi istuutui mustaan nahkasohvaan ja sanoi: "Olkaa ystävällinen ja tutustuttakaa minut yksityisseikkoihin."
"Kyllä", sanoi poliisipäällikkö, samassa lukien onnettomuusluettelon uudelleen.
"Alkaakseni alusta, huomattiin ensimäinen varkaus jo neljätoista päivää sitten."
"Muistan sen. Eikö se ollut mannermaan junalla?"
"Kyllä, heti sen Kristianiaan saapumisen jälkeen. Lähetystönsihteerin rouva, joka tuli Lontoosta, menetti pienen käsilaukun, jossa oli nenäliina, kukkaro, sisältäen noin kaksisataa kruunua, kultasen hajuvesipullon, arvoltaan sataviisikymmentä kruunua, muutamia taiteellisesti painettuja käyntikortteja, hohtokivillä varustettu savukekotelo, arvoltaan noin kahdeksansataa kruunua ja timanttinen rintaneula, arvoltaan kaksituhatta kruunua."
"Kuinka tapahtui tämä varkaus?" kysyi Asbjörn Krag.
"Jaa jospa tietäisimmekin miten se tapahtui, tietäisimme myöskin luonnollisesti kuka varas on. Rouva selittää, että hän, silloin kun juna sivuutti Ljansbron, istui ikkunan vieressä laukku kädessä. Heti ennenkuin juna pysähtyi itäradan asemalle pani hän laukun luotaan vieressään olleelle sohvalle, ottaakseen ales muutamia pieniä esineitä, niiden joukossa kukkavihon, jotka hän oli pannut yläpuolelleen olleelle verkolle. Kun hänen, sitte kun juna oli pysähtynyt, piti ottaa käsilaukkunsa, olikin se kadonnut. Hän pitää sitä suoranaisena skandaalina, tulee hysteeriseen tilaan, huutaa apua ja syyttää erästä vaunussa ollutta naista mitä törkeimmillä syytöksillä. Mutta laukku, paras Krag, on ja pysyy poissa."
"Oliko ketään muuta kuin nämä vaunussa?"
"Kyllä, siellä oli neljä naista, edellämainittu, korkean virkamiehen rouva, maalaajatar Clara M. ja tukkukauppias D:n rouva. Niinkuin ymmärrätte, eihän ketään näistä naisista voida epäillä — — —"
"Ei tietenkään", vastasi salapoliisi, "mutta on sellaista jota kutsutaan varkaustaudiksi."
"Me olemme ajatelleet sitä", vastasi polisipäällikkö, "mutta olemme jättäneet sen ajatuksen toistaiseksi, paras Krag, sillä nämä neljä naista jättivät vaunun samaan aikaan, samalla kun koettivat lohduttaa lähetystönsihteerin rouvaa, ja eikä kukaan heistä voinut silloin näkemättä ottaa hänen laukkuansa mukaansa. Mutta on eräs toinen seikka.
"Noo."
"Lähetystönsihteerin rouvalla oli kamarineito mukanaan vaunussa."
"Kas vaan! Kaikki tällaiset varkaushistoriat loppuvat useimmin siten, että yksi tai toinen kamarineitsyt lopuksi paljastetaan."
"Niin, niin", vastasi poliisipäällikkö kulkiessaan mietteissään pari kertaa lattian yli, "ja kuitenkin on mahdotonta epäillä kamarineitsyttä tällä kerralla, paras Krag, sillä hänelläkään ei ollut käsilaukkua kun hän jätti junan. Laukku oli nimittäin niin suuri, että sen olisi pitänyt näkyä, ei käynyt tukkiminen sitä taskuun, eikä voinut hänellä myöskään olla ketään apulaista, olemme tarkasti kuulustelleet näitä naisia, mutta he kaikki selittävät, että kamarineitsyeen on ollut mahdotonta viedä sitä ulos, ilman etteivät he olisi sitä nähneet."
"Mutta onhan täytynyt jonkun toisen ottaa laukku. Eihän se ole voinut itse kävellä ulos vaunusta. Millaiselta laukku näytti?"
"Se oli punasesta, venäläisestä nahasta tehty laukku hopeisine heloineen. Varkaus huomattiin, kuten jo sanoin, heti, ja on aivan mahdotonta, että joku on voinut päästä ulos vaunusta eli asemalta laukku kädessä. Varkaushan huomattiin ennen junan pysähtymistä. Miten selitätte te sen? Täydellinen arvoitus, eikö totta?"
"Toistaiseksi", vastasi Krag hymyillen, "mutta kun me kerran olemme yksimielisiä siitä mielenkiintoisesta kohdasta, ettei laukku ole itse voinut kävellä ulos vaunusta, niin tulemme me myöskin löytämään varkaan."
"Menkäämme nyt eteenpäin onnettomuusluettelossa."