ONNETTOMUUSLUETTELON JATKOA.
"Niin tulemme varkauteen numero kaksi", sanoi poliisipäällikkö, "ja se on tapahtunut täsmälleen samalla tavalla kuin edellinenkin. Eli oikeammin sanoen sama arvoituksellisuus on siinäkin."
"Mitä omituisinta."
"Kyllä, epäilemättä", vastasi poliisipäällikkö, "ja kun tämä uusi varkaus ilmaantui alkoi asia herättää huomiota. Tällä kerralla tapahtui se eräälle matkailijalle, joka menetti vähäisen matkalaukun, sisältäen kaksituhatta kruunua norjan rahassa, sitä paitse kokonaisen joukon arvokkaita esineitä, joten menetetty omaisuus on yli kolmetuhatta kruunua. Tämä laukku varastettiin kymmenennen päivän iltapäivällä, siis päivää jälkeen ensimäisestä varkaudesta, ja se tapahtui kuten sanottu aivan samoin kuin se.
"Matkailija oli asettanut laukun luotaan vaunun käytävään, heti ennenkuin juna pysähtyi itäradalla. Kun hän seuraavassa hetkessä aikoi koota omaisuutensa, olikin se jo kadonnut. Voitte kuvitella hänen hämmästyksensä. Hän nosti tietenkin heti hälinän.
"Sattui siten, että Brede oleskeli asemalla kun varkaus ilmoitettiin.
"Hän tarttui asiaan ja antoi määräyksen, ettei kukaan saanut poistua junasta eikä asemalta. Ovet suljettiin ja vahdit asetettiin kaikkialle.
"Harald Bredellä oli keskustelu matkailijan kanssa ja sai hän kuulla tältä, että laukku oli jokseenkin suuri, ruskeasta nahasta ja painoi se noin viisitoista kiloa.
"Sitten asettuivat Brede ja matkailija eräälle ahtaalle uloskäytävälle ja selittivät, että ainoastaan sen oven kautta saisivat matkustajat mennä ulos.
"Yksitellen matkustajat kulkivat ovesta ja Brede piti tarkasti silmällä olisiko kellään varastettua laukkua.
"Paras Krag, minun täytyy sanoa teille, että laukku oli ja pysyy poissa Koko asema tutkittiin, mutta kaikki tuloksetta. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut poistunut asemalta näkymättä ja laukkua ei voitu piilottaa. Sitä täytyi kantaa kädessä ja oli se sen lisäksi suuri taakka.
"Miten tahdotte selittää tämän? Minun järkeni vaikenee tällaisen mysterion edessä."
Kristianialaissalapoliisi vastasi vain:
"Edelleen."
"Niin", sanoi poliisipäällikkö, samalla kun toistamiseen katsoi papereitaan, "sitten tapahtui päivä tämän jälkeen varkaus Grand hotellin käytävässä. Antakaahan kun katson. Niin siellä varastettiin eräs käsilaukku, jossa säilytettiin timantteja noin kahdeksantoistatuhannen kruunun arvosta. Laukkua kantoi eräs nuori, rikas rouva ja se varastettiin silloin kun tämä hetkeksi pani sen pois luotaan.
"Samana päivänä, mutta kaksi tuntia myöhemmin on meillä uusi varkaus mannermaan junalla, päivä senjälkeen varkaus Continental hotellissa, samana päivänä varkaus jalokiviasiamiehen luona Viktoria hotellissa ja niin seuraa varkaus toisensa jälkeen."
"Ja pääasiallisemminko on varastettu matkailijoilta?"
"Niin, melkein yksinomaan nuorilta matkailijoilta. Voitte ymmärtää, että ennen kaikkea matkailijatoimistot ovat tulleet kovin levottomiksi uudistuvista varkauksista. Minulla oli ollut juuri silloin kuin tulitte puhelinkeskustelu suurimman matkailutoimistomme kanssa.
"Minulle sanottiin, että varkaudet alkavat herättää Norjalle vähimmin imarreltua huomiota ulkomailla ja että nyt täytyy niiden lakata, ellei haluta, että koko matkailuliikenne tuhoutuu.
"Kun tällä toimistolla, erinäisiin seikkoihin perustuen on se usko, että on toimimassa naisvaras, on se omaan laskuunsa ottanut palvelukseensa erään naissalapoliisin, joka seuraa junia. Hänen on kuitenkin onnistunut yhtä vähän kuin omien miestemmekin kohottaa tämän hirveän salaperäisyyden huntua."
"Naissalapoliisi" huomautti Krag, jonka usko naissalapoliisin apuun ei ollut erikoisemmin suuri, "mistä ovat he hänet saaneet?"
"Sitä en todellakaan tiedä. Hän on englantilainen. Pieni, soma ja tarmokas nainen. Hänen kerrotaan olevan paras naispuolinen revolverilla-ampuja koko Euroopassa."
"Soo — ja millä matkailijatoimistolla on kunnia pitää hänet palveluksessaan?" kysyi Krag ruveten samassa selailemaan puhelinluetteloa.
Poliisipäällikkö mainitsi toimiston nimen ja Krag soitti sinne puhelimella.
"Täytyyhän toki tuntea virkaveljensä", sanoi hän.
Kun hän sai puhelun matkailijatoimistoon esitti hän itsensä ja sanoi, että hänellä olisi suuri ilo tutustua pieneen naissalapoliisiin.
"Hän ei ole täällä tällä hetkellä", sai hän vastaukseksi.
"Todellako. Missä hän sitten oleskelee?"
"Rautatieasemalla, odotetaan mannermaanjunaa ja hän tahtoo olla paikalla siinä tapauksessa jos uusi varkaus ilmaantuisi."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Miss Steward. Hän kuuluu Scotland Yardin naisosastoon."
"Olen kuullut hänen nimensä ennenkin", vastasi Krag, "mutta miksi on hän tänne tullut?"
"Hän on nyt oikeastaan virkalomalla, ja seurasi sen junan mukana, jossa tapahtui seitsemäs varkaus. Ja me otimme hänet palvelukseemme."
"Onko hän löytänyt mitään?"
"Ei vähintäkään."
Salapoliisi ilmoitti sitten, että hän itse on ottanut tiedustelujen johdon käsiinsä, johon toimisto vastasi jotenkin kopeasti, että siinä tapauksessahan voitaisiin edes toivoa varkaan kiinnisaamista.
"Mitä te tarkoitatte" kysyi? Krag.
"Me tarkoitamme, että se on täydellinen skandaali."
"Sitä minäkin."
"Ei käy päinsä, että varas toimii sillä tavalla joutumatta kiinni. Ulkomailla on norjalainen poliisi herättänyt kaikkea muuta kuin imartelevaa huomiota."
"Ja teidän pieni englantilainen naissalapoliisinne?" kysyi Krag.
"Niin, niin mutta hänhän on vain nainen. Ja sitäpaitse on hän valittanut ettei hänelle osoteta tarpeellista huomiota. Hän ei aseta Kristianialaista poliisia kovinkaan korkealle."
Tätä piti Krag jotenkin karkeana huomautuksena, mutta hän asetti sen hermostuneisuuden tiliin ja hän vastasi ainoastaan, että niinkauvan kuin ei pirteä nainen ole itse saanut minkäänlaista valaistusta asiaan ei hänellä ole myöskään oikeutta tuomita virkaveljiensä ponnistuksia, muuten olisi hän tavattoman iloinen tavatessaan hänet.
Krag istui puolisen tunnin ajan ja tutki jotenkin laajoja asiakirjoja. Kun hän oli tehnyt työnsä valmiiksi aikoi hän lähteä rautatieasemalle, mutta siitä hän estyi kuullessaan hirveätä hälinää eteisestä.
Heti sen jälkeen avattiin ovi ja hänen ystävänsä Harald Brede syöksyi sisään.
Lihava poliisimies käyttäytyi kovin eriskummallisesti.
Hän kuivasi hikeä otsaltaan ja vaipui kiukusta mölisten sohvalle, jossa hän istui sanomatta sanaakaan; hänet oli uskottavasti määrätty kovin vastenmieliseen tehtävään.
Mutta hän ei ollut yksinään.
Hänellä oli naisseuraa: Eräs pieni, sievä nainen puettuna kevyeen syystakkiin. Hänellä oli kauniit, tarmokkaat kasvot sekä vilkas ja iloinen käytös.
Asbjörn Krag arvasi heti kuka hän oli.
Hänen täytyi olla se kehuttu englantilainen naissalapoliisi.
Krag nousi ja tarjosi hänelle tuolin ja nainen kiitti kiehtovasti hymyillen.
"Mikä on hätänä" kysyi Krag ja ravisti ystäväänsä, joka yhä edelleen istui ja mörisi.
"Hätänäkö", huusi Brede, "ja mitä kai muuta olisi hätänä, kuin että se taasen on tapahtunut."
"Tapahtunut! Mitä sinä tarkoitat?"
"Varkaus tuhat tulimmaista!"
"Vai niin! Jälleenkö mannermaanjunalla?"
"Niin", vastasi Brede ja löi epätoivoissaan käsillään, "Se on jälleen tapahtunut mannermaanjunalla, ja tällä kerralla on varas tehnyt tähän saakka paraimman kepposensa."
"Paljonko?" kysyi Krag.
"Erään käsilaukun", vastasi Brede, "käsilaukun, jossa oli jalokiviä ja muita arvoesineitä kolmenkymmenentuhannen kruunun arvosta."
Poliisipäällikkö nousi ylös.
"Kahdestoista varkaus", sanoi hän, "tusina on täysi."