SALAPERÄINEN TUNTEMATON.
Kragilla oli niin paljon huumoria, että hän sillä hetkellä käsitti koomillisen tilanteen.
Mutta samanaikaisesti oli hänellä niin paljon itsehillitsemiskykyä, ettei huutanut varkaudesta.
Tietenkään ei laukussa ollut mitään arvokasta, mutta sittenkin, olihan se kauhea skandaali poliisimiehelle, jolla on tehtävänä vainuta varasta, ja johon kaikki luottavat, joutua itse nokkelan varkaan uhriksi.
Mutta kun Krag oikein asettautui tilanteeseen osottautui hän myöskin olevansa sen herra.
Hän ei ollut milläänkään, niin, jopa Bredekin joka seisoi häntä likinnä, ei voinut huomata hänestä, että mitään olisi tapahtunutkaan.
Hän oli erittäin tarkkana, ettei englantilainen naissalapolisi, joka oli matkailutoimiston palveluksessa huomaisi mitään.
Nainen käyskenteli vieläkin odotussalissa arvokas laukku kädessä, kuitenkaan onnistumatta saada sitä varastettavaksi.
Ennen kuin Krag jälleen käänsi huomionsa kohtaukseen asemasillalla, katsoi hän ympärilleen odotussalissa.
Salapoliisi varmasti muisti, että sitten kun hän viimeiseksi oli nähnyt laukun vieressään, ei kukaan ollut jättänyt odotussalia tavallisten ovien kautta.
Siis täytyi olla eräs toinen salaovi, josta varas oli päässyt ulos eli myös jonkun niistä henkilöistä, jotka nyt oleskelivat odotussalissa täytyi olla varas.
Odotussalissa oli viisi henkilöä. Harald Brede ja naissalapoliisi katosivat asemasillalle auttaakseen nuorta Järveniä. Ne kolme, jotka olivat jälellä, oli eräs asemamies, eräs lihavahko rouva, joka odotti paikallisjunaa, ja myymäläpöydän takana oleva nainen.
Krag loi katseensa pöydän taakse, mutta tietenkään ei siellä ollut mitään laukkua.
Lihavahko rouva ei varas voinut olla, eikä myöskään asemamies.
Mutta varmuuden vuoksi odotti Krag erästä valepukuista salapoliisia, ja kun tämä sitten tuli hänen luokseen, sanoi Krag hänelle, ettei ketään muutamien asianhaarojen tähden saanut päästää odotussalista.
Sitten meni hän asemasillalle.
Siellä oli meteli täydessä käynnissä ja paheni se ilmi tappeluksi tuntemattoman herran ja nuoren salapoliisi Järvenin välillä.
Tietenkin olisi kohtaus loppunut heti, jos Järven olisi paljastanut itsensä, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.
Herra raivostui yhä enemmän, ja enemmän, ja kun Krag astui asemasillalle kuuli hän miehen sanovan:
"Olette vastenmielinen ihminen, te olette urkkija. En tiedä kuka olette, enkä tahdo ensinkään tuntea teitä."
"Erehdytte", vastasi Järven rauhallisesti. Mutta toinen pui nyrkkiä hänen kasvojaan kohden ja huusi:
"Jos uskallatte seurata minua askeleenkin verran, niin kepitän teidät paikalla."
Veri leimusi nuoren Järvenin kasvoilla ja hän vastasi:
"En ole ensinkään seurannut teitä, ja mitä kepittämiseen tulee, niin…"
Järven veti kätensä takintaskusta ja valmistautui toisen hyökkäykseen.
"Ettekö ole seurannut minua?" huusi tuntematon mies raivoissaan, "olen kulkenut tässä edestakaisin kymmenen minuutin ajan, ja koko ajan olette seuranneet minua."
"Se on ainoastaan satunnaisuus."
"Ei se ole satunnaisuutta, se on tahallista. Ja teitä tullaan rankaisemaan tavalla, jolla brittiläinen kansalainen kelpaa rankaisemaan."
Harald Brede oli aivan onneton tästä näytelmästä, johon kerääntyi yhä useampia uteliaita ihmisiä. Hän ryhtyi sovitteluihin, mutta ei onnistunut.
Tuntematon, joka siis paljastautui olevansa brittiläinen, tahtoi ehdottomasti tapella. Ja ei Brede eikä Järven tahtoneet lopettaa tätä piinaavaa tilaisuutta ainoalla tehokkaalla tavalla, joka oli heille tarjolla — paljastautua olevansa poliisimiehiä.
Mitä Kragiin tulee, niin oleskeli hän takapuolella ja katseli mellakkaa.
Krag, joka oli suuri ihmistuntija, ei tahtonut pettää itseään väärällä, liian kiirehtivän valittavalla äänensävyllä joka esiintyi brittiläisen äänessä.
Hän ajatteli siten, että jos brittiläisellä oli osa tässä salaperäisessä varkaudessa ja jos mies oli niin viisas, kuin hänen täytyi ollakin, saadakseen satumaisen rohkean varkauden onnistumaan, niin eikö hän voisi esiintyä toisin kuin mitä hän nyt teki.
Krag muisti sitäpaitse, että samassa hetkessä jolloin hänen matkalaukkunsa katosi odotussalissa, alkoi brittiläinen melunsa asemasillalla.
Voitaisiinhan ajatella, että oli olemassa jonkinlainen yhteys näiden molempien tapausten välillä.
Oliko nyt brittiläinen toimeenpannut tämän mellakan määrätyssä hetkessä, johdattaakseen pois huomion odotussalissa tapahtuneesta varkaudesta.
Ja sitäpaitsi — jos mies epäili, että häntä oli vartioitu, niin eikö hän voinut löytää parempaa keinoa, saadakseen selville olivatko seuraajat poliisimiehiä, kuin panna toimeen kerrassaan pienen tappelun.
Nyt seisoivat molemmat tappelupukarit toistensa edessä. Järven rauhallisena ja maltillisena, toinen raivoisana ja viittoillen.
Silmättyään sivuilleen huomasi hän kuka se hieno matkapukuinen piippuineen oli. Ja Krag ei tehnyt yritystäkään salatakseen yhtäpitäväisyyttään nuorelle salapoliisille.
Krag antoi hänelle merkin, jota eivät kutkaan muut kuin hän huomanneet.
Ja tämän merkin ymmärsi Järven, sillä nyt hän äkkiä teki alotteen.
Hän tiesi mitä Krag tahtoi.
Ennen pitkää tuli ihmisiä juoksujalassa katsomaan tätä tavatonta kohtausta asemasillalla, jonka kaksi gentlemannia suorittivat.
Järven pui nyrkkiään ja sanoi:
"En siedä enempää näitä loukkauksia. Jos sanotte ainoankin vastenmielisen sanan, niin lyön teitä paikalla."
Krag, joka katseli brittiläistä näki, että hämmästyksen varjo peitti tämän kasvot.
Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä äkkinäistä käännettä, mutta hänenhän joka tapauksessa täytyi jatkaa siitä mihin oli lopettanut, ja alkoi nyt karjumaan:
"Kurja vakooja!"
Silmänräpäyksessä iski Järven nyrkkinsä brittiläisen kasvoihin eikä tämä viivytellyt vastata tähän kovakouraiseen kysymykseen.
Sitten seurasi iskuja toisensa jälkeen, ja tapa jolla molemmat taistelijat käyttivät nyrkkejään, osotti, ettei kumpikaan ollut kokematon jalossa nyrkkeilytaidossa.
Mutta nyt juoksi aseman palvelijoita esiin ja huudettiin poliisia.
Pari virkapukuista konstaapelia näyttäytyi ovessa.
Brede tuli sillä aikaa Kragin sivulle ja sai aiheen kysyä:
"Mitä teemme?"
"Vangitkaa heidät molemmat", vastasi salapoliisi.
Konstaapelit tarttuivat nyt Järveniin, joka, ollen ymmärtänyt toivottavan, että hän jatkuvasti näyttelisi osaansa, teki nyt ankaraa vastarintaa.
Mutta vielä ankarampaa vastarintaa teki tuntematon. Hän selitti olevansa Britannian kansalainen, ja vaati saada puhua maansa konsulin kanssa.
Mutta konstaapelit sanoivat, että toistaiseksi täytyi hänen tyytyä tullessaan vangituksi suuttumusta herättävästä menettelystä. Ja jos hän toivoi joutuvansa tuomarin eteen metelin ja uteliaiden katseiden seuraamana, tarvitsisi hänen vain jatkaa vastarintaansa.
Siiloin tuli brittiläinen kerrassaan totiseksi.
"Näettehän, etten ole juovuksissa", sanoi hän, "Tämä herra on loukannut minua."
Mutta Järven selitti, että häntä oli loukannut ensin brittiläinen ja pyysi saada hänet kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi.
Nyt osottautui miten rauhallinen brittiläinen todellisuudessa oli.
Hän koetti taivuttaa poliisikonstaapeleja jättämään vangitsemisen, ja selitti, että hän myöhemmin ilmoittautuisi itse poliisiasemalle ja antaisi selityksen.
Mutta konstaapelit, jotka tällä välin olivat saaneet viittauksen Bredeltä, eivät tahtoneet kuulla sitä sillä korvalla, vaan työnsivät molemmat juonittelijat uloskäytävään.
Järven kiisti koko ajan kovin innostuneesti vangitsemista vastaan ja brittiläinen tarjosi takausta.
Antaakseen ehdotukselleen enemmän mahtia, heilutteli hän tuhannen kruunun seteliä.
Mutta ei mikään näistä liikuttanut poliisia ja silloin katsoi brittiläinen viisaimmaksi alistua kohtaloonsa.
Hän pyysi ainoastaan, että hänelle brittiläisen majesteetin alamaisena suostuttaisiin antamaan vaunut.
Tähän suostuivat poliisit mielellään. Tällä tavalla pääsivät he epämieluisesta kulettamisesta läpi katujen, ja niin soitettiin vaunut paikalle.
Heti sen jälkeen istuivat Järven ja brittiläinen täysin rauhallisina vaunuissa, mutta englantilainen näytti kaikelta muulta kuin iloiselta.
Aseman ulkopuolella huusi Brede toisen ajurin, johon hän ja naissalapoliisi astuivat.
Krag lähestyi myöskin ja kysyi olisiko Bredellä mitään vastaan jos hänkin ottaisi paikan vaunuissa.
Ei, siihen ei ollut Bredellä vähintäkään vastaan.
Kragin esittäessä pyyntöään kohautti neiti ihmeissään kauniita, pieniä kulmakarvojaan; hän oli samassa tuntenut salapoliisin.
Krag hymyili.
"Meillä on ollut matkaseura useita tunteja", sanoi hän, "tunsin teidät astuessanne junaan Frediksstadissa."
"Arvelin kyllä teissä olevan jotain tuttua", sanoi nainen, "mutta en voinut saada selville missä olin nähnyt teidät ennen. Ettekö huomanneet, miten minä useita kertoja salavihkaa silmäsin teihin?"
"Kyllä."
Äkkiä räjähti nainen hilpeään nauruun.
"Mitä nauratte?" kysyi Krag.
"Mutta onhan suuremmoista", sanoi hän, "lyönpä vetoa, että olemme olleet samalla asialla."
"Niin siltä se lopultakin näyttää. Matkustin antaakseni varastaa itseltäni."
"Ja samaa tein minäkin. Mutta minulle se ei ole onnistunut. Mutta miten on teidän laitanne? Eihän teillä ole pakaasiakaan."
"Sitä huonommin", vastasi Krag valheellisesti — hän voi olla myös valheellinen, kun oli totuus salattava — "sitä pahemmin ei ole varas käynyt myös minunkaan luonani. Ja mitä tulee pakaasiin, niin olen pitänyt huolen siitä, että saan sen kotiini hotellipalvelijan kantamana. Se oli muuten vain eräs käsilaukku."
Nyt nauroi nainen taasen.
"Ja huomasin sen", sanoi nainen, "ja olin melkein kateellinen siitä, sillä laukku näytti vielä houkuttelevammalta kuin minun."
"Hankkeemme ovat siis perinpohjaisesti epäonnistuneet. Melkeinpä voitaisiin uskoa varkaan pelänneen vaaraa!"
"Mahdollisesti", vastasi Krag.
Hyvällä syyllä ei hän tahtonut pitemmälle jatkaa puhumistaan käsilaukusta. Ja ei hän saanut tilaisuuttakaan siihen, sillä nyt alkoi nainen äkkiä kysyä Bredeltä asemalla tapahtuneesta huomiota herättäneestä kohtauksesta ja juuri tapahtuneesta vangitsemisesta.
Hän piti sitä kummallisena, että poliisi voi suostua vangitsemiseen. Eikö se ollut ihan joutavaa? Lontoossa ei moisesta tapauksesta olisi niin suurta melua pidetty.
"Olihan se luonnollinen tappelu!" vastasi Brede hiukan loukkaantuneena naisen arvostelukyvyttömyydestä ja hänen heikkoudestaan vertailla suhteita Kristianiassa ja Lontoossa.
"Oho", vastasi hän, "Sehän oli vain kahden gentlemannin välinen käsikähmä."
"Täällä meillä katselemme hiukan toisin", vastasi Brede, "ja me emme nouda mitään katsantokantaa kuntoon ja hyvinpukeutuneisuuteen nähden, kun se koskee järjestyksen ylläpitoa yleisillä paikoilla."
Lopuksi nainen antoi perään. Mutta hänen hilpeytensä ei siitä kadonnut.
Hän hymyili lakkaamatta ja näytteli herroille kauniita ja valkeita
hampaitaan, ja kun he olivat menneet kappaleen ylös "Karl
Johanneksenkatua" sanoi hän:
"Niin, tässä tahtoisin mielelläni astua ales, hyvät herrat. Kiitos matkasta ja kiitos seurastanne, herra Krag. Tahdotteko olla niin ystävällinen ja ojentaa käsilaukkuni."
Hän astui vaunuista ja Krag antoi hänelle laukun:
"Olipa vaarallista, miten raskas se oli", sanoi hän.
"Se on paljon mahdollista", vastasi nainen, "sillä harmaakivi ei tavallisesti ole niin kovin kevyttä."
"Soo, oletteko siis lastanneet laukkunne?"
"Kyllä kivillä. Tahdoin, että tuntuisi ikäänkuin siellä olisi jalokiviä. Ja sellaisissa suhteissa, herra Krag, ymmärrätte kyllä, että tunnen itseni hieman pettyneeksi, kun minun pitää kiskoa laukku jälleen kotiin."
"Tietenkin, mutta minähän olen samassa tilanteessa. Suvaitsetteko, että kannamme laukkunne kotiin, neiti?"
"Ei kiitos, hyvät herrat. Hotellini on täällä käsin. Hyvästi herrat, ja näkemiin huomiseen. Menen parin tunnin kuluttua poliisiasemalle katsomaan miten siellä jaksetaan. Ja vapauttakaa siksi innokas brittiläinen tappelija."
"Johon te näytätte suhtautuvan mielenkiinnolla", huomautti Krag hymyillen.
"Se on silloin myös maamiehen puolesta", sanoi hän ja katosi laukku kädessä.
Ei voitu välttää, että naisen pirteys tällä kerralla teki vaikutuksen
Kragiin.
Brede istui vaunuissa laiskasti, taaksepäin kallistuneena.
"Noo, mikä on sinun aikomuksesi?"
"Olen aivan kauhistuksissa", vastasi Krag, mutta hän sanoi sen sillä tavalla, josta saattoi aavistaa, ettei hän ollut pohjiltaan ensinkään kauhistuksissa. Hän puhui aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi.
Brede ajatteli itsekseen, ja pian hän kysyi:
"Mitä tuhat tulimmaista teemme brittiläisen kanssa?"
Krag nauroi kovasti
"Me vapautamme hänet."
"Hetikö?"
"Ei, sitten kun olemme kuulustelleet häntä ensin."
"Mistä?"
"Siitä miksi hän esiintyi niin törkeästi Järveniä kohtaan"
"Senhän hän on jo selittänyt kyllin selvästi. Hän vihastui siitä, että häntä oli seurattu. Meillä ei ole muuten vähintäkään sanottavaa miehestä ja hänen esiintymisestään, ehkä hän ei olekaan niin salaperäinen kuin me luulemme. Hän menee varmasti ja odottaa jotain, joka on tuleva mannermaanjunalla."
"Kuulitko hänen ääntänsä oikein?" kysyi Krag.
"Se tuntui minusta kovin hurjalta."
"Aivan oikein, mutta minä, joka olen kuullut massani niin monia raivokkaita ääniä, olen varma, että tapasin siinä väärän äänensävyn."
"Mutta mikä oli silloin syynä hänen käytökseensä?"
"Sitä juuri tulenkin kysymään häneltä."
"Arveletko, että hänellä on jotain yhteyttä salaperäisen varkaan kanssa?"
"Kuka tietää? Jossakin täytyy varkaan olla. Hän ei aivan varmasti ole varas. Mutta voi hän vallan hyvin olla varkaan apulainen."
"No hyvä, saamme nähdä kuulustelussa", mutisi Brede. Ja heti ennen kuin vaunut olivat pysähtyneet Möllerinkadulla 19 kohdalle lisäsi hän:
"Tunnen itseni melkein onnelliseksi, ettei meillä tänään ole ollut uutta varkautta. Varas on ehkä nähnyt varmemmaksi siirtää toimintansa muille ilmoille. Ehkä on hän jo matkustanut, se olisi kieltämättä jotain rauhoittavaa."
"Hän ei ole matkustanut", sanoi Krag.
"Hyvä ystävä, miten voit sen tietää?"
"Tiedän sen siksi, että hän niin myöhään kuin tunti sitten, on toiminut alhaalla rautatieasemalla."
"Oh, silloin olet nähnyt kuka hän on?"
"Ei kaukana siitä."
"Niin, silloin en ymmärrä todellakaan…"
"Rakas ystävä, ei ole ihmeellistä", sanoi Krag, "jos minä olen osannut vahvistaa hänen läsnäolonsa siellä, koska hän on jälleen varastanut."
Paksu poliisimies kääntyi vaunuissa niin voimakkaasti, että heikot linjaalit ratisivat.
"Niin, varmaan on hän varastanut", huudahti hän avatessaan silmänsä selälleen, "mutta eihän tänään vai kuinka?"
"Kyllä juuri tänään."
"Mutta mitä on hän varastanut?'"
"Erään käsilaukun."
"Keneltä sitten on varastettu?"
"Minulta itseltäni", vastasi Krag rauhallisesti. "Hyvä ystävä, laukkuni on varastettu, ja en voi suoraan sanoa kuka varas on. Tämä on kolmastoista varkaus."
Tämä Kragin ilmoitus saattoi Breden äänettömään hämmästykseen.