XIII LUKU.
Seuraavana päivänä.
Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä. Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran, saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien kaupungissa.
Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen kapineittensa järjestämistä.
Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?
Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa, ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.
Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.
Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.
Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan, kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.
Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli tästä huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin, nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli neuvottomaksi ja äänettömäksi.
Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi, ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan, lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti. Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.
Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa leimahteli ja heitti siihen hohdettaan…
Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.
— Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. — Onpa siinä toden totta nuoruuden reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.
— Niin olinkin, vastasi luutnantti. — Toisin sanoen, minä lepäsin tuolilla.
— Mitä?
Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.
— Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. — Uni on teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.
— Miten kauan? kysyi luutnantti.
— Ainakin pari tuntia.
— Mutta ette kai kuullut enää mitään?
— En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.
— Luuletteko, että se oli varas?
— Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?
— Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko puhunut Louise neidille?
— Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.
— Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.
— Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. — Te olette muuten oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.
Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti hymyillen:
— Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?
— Missä, herra kenraali?
— Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?
— Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat sähköisiä.
— Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.
Luutnantti mietiskeli.
— Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.
Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.
— Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla. Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä minä tarkoitan, herra luutnantti.
— Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.
Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.
— Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä siihen, mitä?
— En minäkään, herra kenraali.
Askelia kuului portaista.