XIII.
SELVITYS.
Silloin kuului äkkiä sähisevä ääni, jota seurasi heikko paukaus. Sekunnin ajan valaisi huonetta loistava valo. Senjälkeen sammui se taas. Kragin silmiä aluksi häikäisi. Mutta nyt hän myöskin ymmärsi, mitä oli tekeillä. Tilanne oli valokuvattu. Salamannopeasti käsitti hän, kuinka väärin oli arvostellut tilannetta.
Mutta nyt hän ymmärsi…
Prinssi syöksyi ylös, hyvin säikähtyneenä ja nuori nainen kiiruhti kovasti huutaen toiseen huoneeseen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tahtoi syöksyä Asbjörn Kragin kimppuun, mutta salapoliisi esti hänet siitä.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti prinssi. "Tämä on nyt jo kolmas kerta, kun te sekaannutte minun asioihini. Ettekö siis koskaan saata lakata tuosta ikuisesta murhayritys-lorusta!"
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Asbjörn Krag, "valitan suuresti, että olen aikaansaanut tämän kiusallisen näytelmän. Mutta voin vakuuttaa teille, että se olisi tapahtunut ilmankin minun sekaantumistani asiaan."
"Mitä te tarkoitatte?"
Prinssi käveli kiivaasti edestakaisin, kuohuen raivosta.
"Tarkoitan paukausta ja valoa."
"Niin, mitä se oli? Ammuttiinko revolverilla?"
"Ei", vastasi Asbjörn Krag, "mutta täällä oli valokuvaajia."
Hän juoksi siihen paikkaan, mistä seinä oli sahattu auki ja repäisi pois seinäpaperin. Aukon takana seisoivat molemmat itävaltalaiset. Leo Carsten piti vielä kameraa kädessään. Hän hymyili ivallisesti ja ylimielisesti. Asbjörn Krag koetti temmata koneen häneltä, mutta Carsten esti hänet siitä uhaten revolverillaan.
Myöskin kristianialainen salapoliisi kohotti revolverinsa.
Luultavasti olisivat he molemmat seuraavassa silmänräpäyksessä ampuneet, jollei hänen kuninkaallinen korkeutensa olisi itse suurella kylmäverisyydellä asettunut molempien revolverinsuiden väliin. Krag ja Carsten antoivat aseiden vaipua. Prinssi oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta kaikesta huolimatta oli hän se, joka nyt hallitsi tilannetta.
Hän katsoi kelloaan.
"Minun matkani tapahtuu tunnin kuluttua", sanoi hän, "siihen mennessä täytyy tämän asian olla järjestyksessä."
Kääntyen itävaltalaisten puoleen hän jatkoi: "Olkaa hyvät, herrat vintiöt, ettekö tahdo tulla lähemmäksi…"
Hän katsahti Leo Carsteniin ja vavahti ankarasti.
"Te!" huudahti hän. "Oletteko te nyt täällä!"
Leo Carsten kumarsi.
"Elämä, teidän korkeutenne, elämä on muuttuvainen kuin ilma ja tuuli."
"Sulkekaa kaikki ovet!" jatkoi prinssi.
Käskyä toteltiin.
Itse meni hän senjälkeen Rosa Brennerin luo. He kuiskailivat hetkisen keskenään. Kun hän tuli jälleen takaisin, oli hän, jos mahdollista vielä kalpeampi. Hän sulki huolellisesti oven jälkeensä ja veti eteen paksut silkkiverhot, niin ettei neiti Brenner kuulisi mitä he puhuivat.
Siinä seisoivat nyt nuo neljä miestä ja mittailivat toisiaan silmillään ikäänkuin kaksintaistelijat ennen taistelua. Leo Carsten oli mahtavin. Hän nojasi rentona tuolinselkämystä vastaan. Kamera roikkui edelleen hänen kädessään. Asbjörn Kragin kasvoilla oli raivon ilme. Prinssi näytti epätoivoiselta. Ja mitä paksuun itävaltalaiseen tuli, ei hän käsittänyt paljoakaan koko jutusta. Hän muistutti kiukkuista härkää, joka siinä vihaisesti mulkoillen katseli Asbjörn Kragia.
"Vai niin, te aioitte ampua, herrani", huudahti prinssi lopuksi, "tiedättekö te, mitä seurauksia siitä olisi ollut…"
"Omasta puolestani tiedän ainakin", vastasi Asbjörn Krag, osoittaen Leo Carstenia, "että tuo mies ei sen jälkeen enää kauempaa olisi ollut elävien joukossa."
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kohautti olkapäitään.
"Se ei minua ollenkaan liikuta", vastasi hän.
"Mutta jos te olisitte ampunut, olisivat luonnollisesti hotellin palvelijat heti saapuneet juoksujalkaa — ja mitä he olisivat löytäneet! Minut, prinssin, naisen kammiossa parin roiston ja poliisimiehen seurassa. Sepä olisi ollut hieno häväistysjuttu! Ei, sopikaamme, herrat. Kun me hetkisen perästä jätämme tämän huoneen, ei kellään saa olla tietoa siitä, mitä on tapahtunut."
Kääntyen Leo Carstenin puoleen kysy hän:
"Kuinka paljon te siis pyydätte?"
"Erikseen vai kaikesta yhteensäkö?"
Prinssi puristi kätensä nyrkkiin.
"Kaikesta yhteensä!" sanoi hän.
"Vaitiolosta, varastetuista papereista, valokuvista, kaikesta!"
Leo Carsten hymyili.
"Sitä on vaikea yht'äkkiä sanoa", sanoi hän, "liikeyritys on hyvin suuri. Minulla on aina tapana myydä sellaisia asioita enimmän tarjoaville."
Prinssi tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta nyt oli Asbjörn Krag kylmäverisin. Hän astui väliin.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen aina tähän saakka ollut väärässä, mitä tähän juttuun tulee. Mutta nyt on kaikki minulle päivänselvää. Saanko luvan tehdä erään ehdotuksen?"
Prinssi katseli häntä tutkivin silmäyksin. Leo Carsten ei suonut hänelle edes silmäystä.
"Mutta ensin täytyy minun saada vastaus muutamiin kysymyksiin", jatkoi
Krag.
"Kysykää! Me voimme vastata kaikkeen", sanoi Leo Carsten.
"Ei voida auttaa, että minun on oltava epähieno", sanoi salapoliisi, "se on aivan välttämätöntä. Ensinnäkin tahdon kysyä teidän kuninkaalliselta korkeudeltanne, tiesittekö, että Rosa Brenner tulisi Kristianiaan samaan aikaan kuin tekin."
"Sen kyllä tiesin. Olimme sopineet siitä, että kohtaamme toisemme täällä ja — eroamme. Niinkuin te kenties tiedätte neuvotellaan parhaillaan minun ja erään suuren valtakunnan prinsessan avioliitosta. Oli välttämätöntä katkaista minun ja neiti Rosan välinen suhde. Ja nyt olemme sekä neiti Rosa että minä sopineet keskenämme. Hän oli itse esittänyt, että hän jättäisi minulle takaisin muutamia kirjeitä, jotka voisivat saattaa minut huonoon valoon siinä tapauksessa, että ne joutuisivat tunnottomien henkilöiden käsiin."
"Ja nämä kirjeet olivat hänen teräslaukussaan?"
"Niin", vastasi prinssi, "vahvassa teräslaukussa, jota hän kantoi olkahihnassa. Varmemmaksi vakuudeksi olin kehoittanut häntä sallimaan veljensä matkustaa seurassaan."
"Tiesikö joku muu noista kirjeistä?"
"Otaksun", vastasi prinssi, "että hänen majesteettinsa tiesi, että neidillä oli hallussaan muutamia kirjeitä."
Nyt yhtyi Leo Carsten puheeseen.
"Pidän sopimattomana", sanoi hän ylimielisesti, "että minun päämieheni yksityisasioista keskustellaan tällä tavalla."
Prinssi hätkähti.
"Ajattelin juuri sitä", mutisi hän.
Asbjörn Krag kääntyi nyt Leo Carstenin puoleen.
"Siis kuningas on ottanut teidät palvelukseen?" kysyi hän.
"Niin, meidät molemmat", jatkoi Carsten samalla osoittaen seuralaistansa, tyhmää, lihavaa itävaltalaista.
"Voin selittää sen siten", sanoi prinssi, "että hänen majesteettinsa epäluuloisuuteen taipuvaisuudessaan on pelännyt, ettei minun onnistuisi saada kirjeitä neiti Brenneriltä. Hän nauroi, kun kerroin, että neiti Brenner itse oli esittänyt tällaista menettelyä, koska hän pelkäsi, että kirjeet joutuisivat tunnottomien ihmisten käsiin. Senvuoksi on hän omasta aloitteestaan ryhtynyt toimiin saadakseen kirjeet haltuunsa. Hän on sitä varten ottanut nämä molemmat roistot palvelukseensa. Siinä on hänen majesteettinsa iskenyt kirveensä kiveen, hän, joka muutoin on sangen viisas ja selväjärkinen mies."
Kääntyen Leo Carsteniin sanoi prinssi:
"Mutta eihän hänen majesteettinsa ole kehoittanut teitä seuraamaan minua voidaksenne sopivassa tilaisuudessa valokuvata minut jossakin mieltäkiinnittävässä tai harmillisessa tilanteessa."
"Ei suinkaan", vastasi Leo Carsten häikäilemättömästi hymyillen, "se on meidän omaa keksintöämme."
"Arvelimme, että valokuvasta voisi olla meille hyötyä."
"No hyvä", jatkoi prinssi, "kun arvoisain herrain onnistui Krokklevenin matkalla ryöstää neiti Brenneriltä tuo kallisarvoinen teräslaukku, tuli tapaamisemme vielä välttämättömämmäksi kuin muuten. Neiti kirjoitti minulle siitä. Päätin heti tulla hänen luokseen osaksi sanoakseni hänelle jäähyväiset, osaksi puhuakseni varastetuista kirjeistä. Minähän en voinut tehdä tätä vierailua koko maailman nähden, ja senvuoksi tulin pakotetuksi järjestämään sen toisella tavalla. Hänen veljensä tuli linnaan. Minä otin hänen viittansa ja hattunsa ja onnistuin sillä tavalla hiipimään pois linnasta."
"Siksi hän ei siis ontunut", mutisi Asbjörn Krag.
"Mitä sanoitte?"
"Ah, en mitään."
"Saadaksemme asian nopeasti ratkaistuksi", jatkoi prinssi, "paljonko vaaditte, herrat?"
"Päämiehemme…", aloitti Leo Carsten.
Prinssi keskeytti hänet.
"Niin, jos te todellakin aiotte antaa kirjeet hänen majesteetilleen, niin onhan se hyvä. Onko palkkio tuosta kepposesta määrätty etukäteen?"
"On."
"Ja te tahdotte antaa hänen majesteetilleen kirjeet tuosta hinnasta?"
Leo Carsten alkoi nauraa.
"Mitä nauratte?" kysyi prinssi kärsimättömänä.
"Nauran vain ajatukselle, että luovuttaisimme kirjeet tuohon naurettavaan hintaan."
"Ajattelin juuri sitä", sanoi prinssi, ottaen samalla hattunsa ja vetäen hansikkaat käteensä.
"Silloin ei teillä, herra salapoliisi, ole muuta tehtävää kuin täyttää velvollisuutenne. Nämähän ovat kaksi katalaa rahojenkiristäjää, jotka ansaitsevat mitä ankarimman rangaistuksen."
"Epäilemättä, teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Leo Carsten, "mutta, onnettomasti kyllä, olemme nyt hänen majesteettinsa suojeluksessa. Meillä on paperit siitä. Meidän tarvitsee vain kääntyä konsuliviraston puoleen."
"Konsulivirasto ei toimi vastoin minun käskyjäni."
"Vai niin, silloin saamme heti kuulla häväistysjutun, teidän kuninkaallinen korkeutenne, verrattoman häväistysjutun, oikean maailmanskandaalin."
Prinssi puri huultaan.
"Mitä siis tahdotte minun tekevän?" lausui hän.
"Kirjeitä ei toistaiseksi julkaista. Ainakaan ei ennenkuin kaikki mahdolliset neuvottelut ovat rauenneet. Mehän voimme jatkaa neuvottelujamme Münchenissä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Siellä meidän ei tarvitse pelätä nokkaviisaan poliisin sekaantumista."
"Luonnollisesti en tahdo enempää puhua kanssanne", sanoi prinssi, "tahdotteko olla hyvä ja heti lähteä tästä huoneesta."
Asbjörn Krag oli nyt äkkiä kuullut virkaveljensä Harald Breden äänen oven takaa. Hän tiesi, että ovenvartija oli ilmoittanut asiasta Harald Bredelle. Hän sekaantui nyt keskusteluun tavalla, joka vaikutti yhtä yllättävästi itävaltalaisiin kuin prinssiinkin.
"Peli ei vielä ole voitettu, herrani", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen molempiin roistoihin päin. "Minulla on ollut onni seurata herrojen tekemisiä ja jättämisiä näinä päivinä. Ja minun on muun muassa onnistunut saada tietooni erinäisiä lausuntoja, joita herrat, varomattomasti kyllä, ovat suustaan päästäneet, kuten esim. että te tulisitte lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla j.n.e. Sillä te kaiken todennäköisyyden mukaan tarkoititte sitä, että ensin kiristäisitte rahoja hänen majesteetiltaan ja sitten prinssiltä, myydäksenne lopullisesti kirjeet jollekin kolmannelle henkilölle, joka tarjoaisi niistä enimmän."
"Olette oikeassa", sanoi Leo Carsten häikäilemättömästi, "mutta riippuuhan kaikki tuo meidän vastaisista neuvotteluistamme. Eihän ole mahdotonta, että pääsemme sovintoon. Mutta tunnustan, että vaatimuksemme eivät ole pienet."
"Muista lausunnoistanne", jatkoi Asbjörn Krag levollisena, "voin esimerkiksi mainita yhden: että prinssin veri tulee vuotamaan…"
Carsten nyökkäsi taasen myöntävästi.
"Kaiken tämän", sanoi Krag, "olisi pitänyt kauan ennen herättää minun epäluuloani, myönnän sen. Kenties minun olisi silloin onnistunut tehdä tyhjäksi näiden herrojen häpeämätön yritys. Kuitenkin olen siten saanut tilaisuuden koota molempia herroja vastaan joukon aineksia, joista voi koitua yhtä ja toista hyötyä."
Prinssi oli ottanut viittansa hartioilleen.
Krag saattoi nyt kuulla useampien salapoliisien keskustelevan oven takana ja puhui senvuoksi tahallaan niin kovasti, että sekä Harald Brede että muut kuulisivat. Hän sanoi:
"Mikäli voin ymmärtää, on tällä kertaa viisi — kuusi salapoliisia ovien ulkopuolella."
Prinssi rypisti otsaansa.
"Pysykää tyynenä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Lähtiessänne tästä huoneesta, lähdette herra Brennerinä. Ei kukaan saa tietää, että olette ollut täällä."
Leo Carsten tokaisi väliin:
"Unohdatte meidät, herra salapoliisi. Ajatelkaahan, jos mieleemme johtuisi salaisuuden paljastaminen."
"Siihen te ette koskaan tule saamaan tilaisuutta", sanoi Asbjörn Krag, "koska tuumin vangita teidät."
"Minä toivon, ettei sitä tapahdu", keskeytti prinssi, "en halua mitään häväistysjuttua."
Leo Carsten nauroi.
"Siitä voitte itse nähdä", virkkoi hän. "Prinssikin on eronnut teistä. Varmemmaksi vakuudeksi tahdon vielä kerran huomauttaa teitä siitä, että olemme mahtavan kuninkaan suojeluksessa. Me olemme täällä hänen toimestaan. Paperimme osoittavat sen. Vangitseminen ainoastaan häpäisisi teitä itseänne."
"Paperit, jotka teillä ovat", sanoi Krag, "ovat varmaankin annetut herroille Bleibille ja Wilkensille."
"Niin, ne ovat nimemme."
Asbjörn Krag katsoi Leo Carstenia.
"En tiedä, mikä lihavan toverinne nimi on", sanoi hän, "mutta teidän nimenne kaikessa tapauksessa on kokonaan toinen kuin miksi sen sanotte."
Näin sanoen hän riisti vale-itävaltalaisen päästä peruukin.
"Leo Carsten!" huudahti hän. "Ettekö nyt näe, ettette olekaan kokonaan voittanut peliä? Mitä vielä, kas niin, olkaa nyt hypistelemättä revolverianne. Jos ammutte, ampuvat salapoliisit teidät silmänräpäyksessä kuin koiran. Ei, rakas Leo Carsten, kuinka suuri kansainvälinen rikoksellinen lienettekin, esiinnyitte te aivan liian rennosti Kristianiassa."
Tuo niin äkkiä paljastettu Leo Carsten tuli kalpeaksi kuin ruumis. Hän nojautui raskaasti tuolinselkämykseen.
"Joskin sihteeri Wilkens on kuninkaallisen suojeluksen alainen, niin ei kuitenkaan suurrikollinen Leo Carsten. Ettehän voine luulla, että hallitsijalla olisi sellaisia tuttavuuksia. — Teillä on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko heti luovuttaa kirjeet ja kamera — tai myöskin heti joutua vangituksi. Ja tiedätte itse, mikä teitä silloin odottaa. Saatte puolen minuutin miettimisajan."
"Kuinka paljon olette saanut hänen majesteetiltaan?" kysyi prinssi.
"Kymmenentuhatta", vastasi Leo Carsten.
"Minä annan teille kaksitoista lisää. Tuokaa vain tänne kirjeet."
Tuli silmänräpäyksen hiljaisuus. Krag teki sellaisen liikkeen, kuin olisi hän aikonut kutsua ulkopuolella olevat salapoliisit, mutta silloin veti Leo Carsten esiin lompakkonsa ottaen siitä pienen vaaleanpunaisella silkkinauhalla kiedotun kirjepakan.
Hän heitti sen pöydälle ja asetti kameran viereen.
Prinssi tarttui innokkaasti kirjeisiin ja selaili niitä.
"Hyvä on", sanoi hän, "ne ovat tässä kaikki."
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti maksumääräyksen kahdelletoistatuhannelle markalle.
Kun hän oli kirjoittanut numerot, kysyi hän:
"Markoissako vai kruunuissa?"
"Kruunuissa", vastasi seikkailija nopeasti.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti hymyillen sanan. Kun hän ojensi shekin Leo Carstenille, sanoi hän:
"Kuinka paljon olette oikeastaan ajatellut pyytää?"
Leo Carsten, joka taas oli alkanut esiintyä hävyttömänä ja välinpitämättömänä, vastasi:
"Olisiko teidän kuninkaallisen korkeutenne mielestä satatuhatta ollut liian paljon?"
Prinssi pyysi lainata salapoliisin revolveria.
Saatuaan sen, löi hän revolverinpäällä kameran palasiksi. Senjälkeen hän nosti palttoonkauluksen pystyyn.
"Niin, sitten olemmekin valmiita", sanoi hän.
"Minulla on vielä eräs ehto esitettävänä", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen Leo Carsteniin, "se, että te ja teidän ystävänne silmänräpäyksessä jätätte Kristianian. Lupaukseni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen estää minua vangitsemasta teitä, koska sellainen toimenpide aivan varmasti herättäisi uudelleen häväistysjutun, jonka me nyt onnellisesti olemme saaneet maailmalta peitetyksi. Siis…!"
"Mutta", keskeytti prinssi, "minä matkustan varsinaisessa junassa klo 11:10. Pyydän, ettette antaisi näiden herrojen matkustaa samassa junassa."
"Hyvä, mutta jo huomisaamuna täytyy teidän olla poissa kaupungista ja tästä maasta. Pakoyritys ei auta mitään. Hotelli on salapoliisien ympäröimä, viereisissä huoneissa on poliisivahteja, samoin käytävässä ja ulkona kadulla. Herrat voivat siis olla levollisia. Jos nyt olisi keskipäivä, olisitte voineet ajan kuluksi puhaltaa torvea tai poruttaa bassoviulua. Nyt, ikävä kyllä, on tuo liian myöhäistä."
Leo Carsten katsahti uhkaavasti Asbjörn Kragiin ja sähisi:
"Kirottu vainukoira, minä kyllä koetan tavata teitä vielä kerran. Ja silloin!"
"Niin, kaikin mokomin", vastasi kristianialainen salapoliisi, "olisi todellakin erinomaisen hauskaa saada tavata teitä vielä kerran — kun kaikki edut eivät ole niin ehdottomasti minun puolellani kuin tällä kertaa ja kun meitä eivät sido niin monet arveluttavat seikat."
Molemmat seikkailijat vietiin nyt huoneisiinsa ja heille annettiin sen lisäksi ankara käsky pysyä sisällä. Jokainen pakoyritys aiheuttaisi heti vangitsemisen. Sen jälkeen meni Asbjörn Krag ulos salapoliisien luo.
Prinssi viipyi tuokion ottaakseen jäähyväiset neiti Brenneriltä.
Krag toimitti niin, että siviilipukuiset poliisit menivät hiukan syrjään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Harald Brede innostuneena.
"Paljon", vastasi Krag. "Mutta kaikki on nyt selvillä, kaikkeen on saatu vastaus. Nyt ymmärrän Münchenin poliisilaitoksen ihmeellisen käytöksen, ajutantin välttelevän esiintymisen, kaiken."
"Mutta anarkistit?" kysyi Brede.
"Ne ovat kadonneet."
"Sitä en voi ymmärtää."
"Ja parasta on, ettet yritäkään ymmärtää", vastasi hänen virkaveljensä.
Brede heitti Kragiin nopean katseen ja mutisi:
"Hyvä… Minä olen vakuutettu siitä, etten koskaan saa tietää, kuinka kaikki kävi."
Samassa silmänräpäyksessä lähti prinssi neiti Brennerin huoneesta kulkien käytävän läpi.
"Mutta tuollahan menee nuori Brenner", lausui Harald Brede.
"Niin", vastasi Krag, "siellä hän menee."
"Saako hän todellakin lähteä hotellista?"
Krag nyökkäsi.
Äkkiä tarttui Brede virkaveljensä käsivarteen.
"Mutta hänhän ei onnu", huudahti Brede.
"Ei, hän on jo tullut terveeksi", vastasi Krag hymyillen.
"No", sanoi Harald Brede, "silloin en enempää kysele."
— — —
Hänen kuninkaallinen korkeutensa matkusti klo 1:10 lähtevässä junassa. Hän tervehti ystävällisesti läsnäolevia hallitusviranomaisia. Hän oli tyyni ja ystävällinen kuten tavallisesti.
Ainoastaan muutamat tarkat huomioidentekijät väittivät, että prinssi oli kalpeampi kuin tullessaan.
Ja kokoontuneessa kansanjoukossa havaitsi Asbjörn Krag nuoren, kauniin naisen, jolla oli vihreä sulka hatussa.
End of Project Gutenberg's Prinssi ja kaunis näyttelijätär, by Sven Elvestad