XII.
MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.
Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin — saman herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.
Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet hymyillen ja sanoi:
"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin myöhään."
"Anarkisti!" kuiskasi Asbjörn Krag, "ettekö ole nähnyt anarkistia!"
Upseeri suhtautui salapoliisin huudahdukseen hyvin tyynesti.
"En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten ole nähnyt", sanoi hän.
"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka hieman ontui?"
"Ontuiko hän hiukan?" kysyi upseeri rypistäen keveästi silmäkulmiaan.
"Kyllä, hän on tunkeutunut linnaan väärällä passilla."
"Luuletteko niin?"
"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."
"Todellakin? Mikä on nuoren naisen nimi?"
"Rosa Brenner."
Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä terävästi.
"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa aikaisemmin kuulleeni."
Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen — herra Brennerin.
Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?
Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.
Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama, keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?
Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.
Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.
Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä. Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.
Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan hämmentyneenä.
"Hänhän ei ontunut! Hänhän ei ontunut! Hänhän oli reipas kuin reippain voimistelija!"
Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi… minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille. Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.
Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa jotakin tuollaista?
Silloin tuli hotellin ovenvartija ja herätti hänet mietteistään.
"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut kunnon mies?"
"Kuinka sitten? Oletteko tehnyt joitakin uusia havaintoja?"
"En, mutta voin päästää teidät itävaltalaisten huoneisiin."
"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole minua vähääkään hyödyttänyt."
"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä näkymättömänä."
"No, sitä sopii kuulla. Kuinka olette ajatellut sen järjestää?"
"Te tiedätte, että itävaltalaisilla on hallussaan huoneet numero 21 ja 22?"
"Kyllä."
"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset puhuvat."
"Erinomaista! Menkäämme heti sinne sisälle!"
Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.
Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua.
Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.
"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni lähellä."
"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän kanssaan."
Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa peitti aukon.
"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"
Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa, innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.
Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn Krag kuuli hänen kuiskaavan:
"Parissa minuutissa on kaikki selvänä. Onko sinulla tulitikkuja?"
"Kyllä", vastasi toinen tulitikkulaatikkoa helistellen.
Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.
"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he näyttävät siellä sisällä…"
Asbjörn Krag vapisi jännityksestä. Mitä tehdä? Jos laatikko sisälsi helvetinkoneen, olisi siitä, että hän hyökkäisi itävaltalaisten kimppuun, vähän hyötyä. He saisivat sen kuitenkin räjähtämään heittämällä sen suoraan tapetin lävitse. Mutta jotakin täytyi hänen tehdä. Ja se salamannopeasti. Hän piti parhaimpana varoittaa molempia nuoria ihmisiä siitä vaarasta, joka uhkasi heitä.
Hän juoksi sen tähden takaisin samaa tietä kuin oli tullut, riensi Rosa
Brennerin ovelle ja hyökkäsi sisään.
Revolveria piti hän valmiina kädessään, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän astui huoneeseen, putosi se kilahtaen lattialle. Niin suuresti hämmästyi hän sitä näkyä, mikä häntä kohtasi.
Tuolla — vastapäätä häntä, istui müncheniläinen kaunotar komeassa iltapuvussa. Ja polvillaan hänen edessään, pää neidin sylissä — oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinssi.