I.
Falkenberg.
Einar Falkenberg, tukkukauppias, Sandwich-saarten konsuli, kolmekymmentäkaksivuotias, huvilanomistaja, astui salonkiinsa.
Hän veti taskustaan umpinaisen kultakellon, napsautti kuoren auki, murahti tyytymättömästi ja meni peilin ääreen tarkastelemaan asuansa.
Kello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän.
Konsuli oli juhlapuvussa. Katseltuaan parisen minuuttia muhkeata muotoaan peilin vihreässä syvyydessä, keksimättä mitään muistutettavaa vartalossaan, viiksissään tai puvussaan, hän pisti tyytyväisenä kätensä taskuun, veti esille hopeisen paperossikotelon ja sytytti hyvänhajuisen egyptiläisen savukkeen.
Hän asteli hitaasti ympäri salia, katseli hajamielisesti tauluja, otti pöydältä joitakuita käyntikortteja, heitti ne jälleen takaisin.
Sitten hän pysähtyi äkkiä. Jotain oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän siirsi työntöovet syrjään, astui parin kamarin läpi ja saapui työhuoneeseensa.
Tämäkin huone oli varsin ylellisesti sisustettu.
Pehmeä matto verhosi koko lattiaa, seinät olivat suorastaan peitetyt tauluilla, mutta näiden kehykset olivat tummanväriset. Joukossa oli useita melkein sysimustia eebenholtsikehyksiä. Huone teki siten kokonaisuudessaan raskaan ja synkänpuoleisen vaikutuksen. Suuri kirjoituspöytä oli jotain harvinaista ulkomaista sinertävää puulajia, runsaasti koristeltu leikkauksilla. Pöydällä oli joku Rodinin pystykuvanen; sen yläpuolella riippui komeissa leveissä kehyksissä Englannin amiraalikunnan toimittama Sandwich-saarten kartta. Paperikori oli pikku mestariteos, lähtöisin sen saariryhmän alkuasukkaiden käsistä, jota tukkukauppias Einar Falkenbergilla oli kunnia edustaa Norjan pääkaupungissa.
Konsuli meni kirjoituskaapille; tämän vanhan, arvokkaan huonekalun hän oli perinyt isoisältään, joka oli sen ostanut huutokaupasta, missä myytiin jonkun ranskalaisen kreivi-vainaan irtaimistoa. Hän avasi erään laatikon ja otti esiin ihka uudenaikaisen teräksisen rahalippaan. Sitten hän tarkasteli kirjainlukkoa, kopautti pari kertaa kanteen, pani lippaan takaisin paikalleen ja sulki kaapin mutisten puoliääneen:
— Ei, tiesinhän minä. En ollut unohtanut lukita lipasta.
Sitten hän taas äkkiä katsoo kelloaan. Hänen ajatuksensa ovat saaneet uuden suunnan. Hän on käynyt maltittomaksi.
— Mitä lempoa hän viivyttelee? sanoo hän. — Tämäpä merkillistä hitautta.
Hän soittaa kelloa. Kuluu hetki, ja vanha palvelija astuu sisään.
Konsuli osoittaa kysyvästi sormellaan kattoa.
— On, vastaa ukko, joka on niin vanha, että puhuu miltei kuiskaamalla. — Herra maalari on pian valmis. Vastikään kuulin hänen siellä kiroilevan, ettei löydä hansikkaitaan.
— Hyvä. Onko vaunu esillä?
— On, herra konsuli. Hevoset ovat valjaissa.
— Mitä sanot? Emmekö saa automobiilia?
Vanha palvelija meni ilmeisesti hyvin hämilleen. Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja, jotka saivat Falkenbergin kivahtamaan tiukasti:
— Mitä!
— Niin, koska herra konsuli tahtoo sen tietää, sanoi palvelija, niin pelkään, että automobiili on nyt kokonaan kadonnut.
— Mitä hittoa! kiivastui Falkenberg. — Onko veljeni automobiili poissa?
— Konsulin veli, herra taiteilija, ajoi viimeksi automobiililla neljä päivää sitten, kun konsuli oli Kööpenhaminassa.
— No sitten hän kai tietää minne se on joutunut. Ehkä se on korjattavana?
Palvelija kakisteli kurkkuaan. Falkenberg kävi yhä tarkkaavaisemmaksi.
— Sanoppa minulle, kysyi hän katsoen palvelijaan, — yksinkö veljeni oli lähtiessään automobiililla?
— Ei, hänen seurassaan oli eräs nainen.
Konsuli nyökkäsi ja virkkoi nopeasti:
— Hyvä. Sano veljelleni että odotan.
Vanha palvelija oli jo aukaissut oven lähteäkseen, mutta isäntä, joka oli käynyt epävarmaksi ja kuumeisen levottomaksi, pysäytti hänet kysymällä:
— Tunsitko naisen?
Palvelija jäi seisomaan paikalleen.
— Tunsin, vastasi hän.
— Sulje ovi!
Palvelija sulki oven.
— Oliko se hän? kysyi Falkenberg.
— Oli, vastasi vanhus.
— Hyvä on. Käy sanomassa veljelleni, että ellei hän tuossa paikassa tule, niin lähden yksin.
Palvelija meni.
Mutta nyt Falkenbergin hyvä tuuli oli tiessään. Sen sijalle oli häneen tullut jotain ärtyisää ja kiihtynyttä. Hän kiroili hiljakseen.
Hetken kuluttua hän avasi oven ja ärjäisi:
— Takkini!
Joku palvelija lennätti juoksujalassa päällystakin, jonka tukkukauppias kiireesti vetäisi ylleen.
Hän oli jo lähtemäisillään vaunuihin, kun hänet pysäytti reipas ääni:
— Hohoi! Mihin semmoinen hoppu?
— Vai niin, siinä sinä olet, vastasi konsuli jurosti. — Hävyttömän kauan olen saanut odottaa.
Hänen nuorempi veljensä oli astunut huoneeseen. Nuori maalari Carl Falkenberg, "Charlie", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, tunnettu koko Kristianiassa — ei niin paljon maalaustensa vuoksi kuin hurjan elämänsä ja lemmenseikkailujensa takia. Hänessä oli jotain taiteellisen huolimatonta, joka pisti silmään veljen moitteettoman ulkoasun rinnalla.
Charlie koki näyttää katuvaiselta ja sanoi:
— Mutta kellohan on vasta puoli kahdeksan, hyvä konsuli, ja sinä olet nimenomaan määrännyt päivälliset kello kahdeksaksi.
— Et saa unohtaa, että minä olen isäntänä. Näyttäisikö mielestäsi kauniilta, jos minä saapuisin kutsuihin myöhemmin kuin kunniavieras, tanskalainen ystäväni.
— Oo, luuletko, että pari minuuttia sinne tai tänne merkitsee paljonkaan tuolle tanskalaiselle kauppasaksalle.
Einar Falkenberg löi kätensä pöytään, niin että eräs kukkalasi kaatui.
— Minä en salli, että sinä käytät tuota typerää jätkänkieltä, kun puhut minun liiketuttavistani. Käytä sitä silloin, kun olet kahvila- ja atelieerituttujesi parissa.
— No no…
— Minne olet muuten pannut automobiilin?
— Kuulehan, veli hyvä, se oli minun automobiilini.
— Oli, oli, kenties kaikki mitä sinulla enää oli jäljellä.
— Perinnöstänikö, tarkoitat?
— Perinnöstäsi, niinpä niin. Sillaikaa kuin minä olen järkevillä yrityksillä ja työllä lisännyt osani kaksinkertaiseksi, olet sinä pannut menemään melkein kaiken.
— Nyt on kai minun vuoroni muistuttaa sinua ajan kulumisesta, sanoi toinen kuivasti.
— Olet siis myynyt automobiilin.
— Kukaties.
— Tai antanut sen tuolle… tuolle —
Hän vaikeni äkisti nähtyään veljensä kasvoissa ilmeen, joka sai hänet hätkähtämään. Kaikista nuoremman veljen hullutuksista huolimatta konsuli kuitenkin piti hänestä paljon.
— Ja miltä sinä näytätkään, jatkoi hän. — Silmänalustat harmaankalpeat, kuumeinen puna ohimoilla. Teetkö kovasti työtä?
— En, en pahasti, vastasi Charlie tullen iloiseksi nähdessään myrskyn vihdoin menneen ohi. — Mutta minä olen niin onnellinen, olen rakastunut.
Konsuli katseli jälleen veljeään ja mutisi:
— Onnellinen! Hm. Vaikka näytät siltä, kuin eläisit ainaisen mielipahan maailmassa.
Toisen kasvot synkistyivät jälleen.
— Tietysti en ole niin rikas kuin sinä, sanoi hän.
— Tule pois, mennään nyt, vastasi vanhempi nopeasti.
Veljekset astuivat vaunuihin ja lähtivät ajamaan huvilasta Drammenin-tietä myöten. Oli kaunis, valoisa ilta, paljon väkeä liikkeellä. Hienot vaunut, uljaat hevoset ja loistavat valjaat herättivät huomiota.
Charlie, joka kaikin mokomin tahtoi estää keskustelua saamasta mitään ikävää käännettä, kysyi:
— Et ole vielä kertonut mitään tanskalaisesta ystävästäsi, hyvä veli.
Mikä hänen nimensä on?
— Stiegel. Hän on kelpo mies. Loistava liikemies. Olemme äskettäin yksissä tuumin tehneet hyvän kaupan.
— Ja siksikö annat päivälliset?
— Siksi.
— Mitä se kauppa koski?
— Kahvia.
— Vai niin. Entä paljonko tuli sinun voitoksesi?
— Useita tuhansia. Tanskalaisen ystäväni voitto-osuuden maksan hänelle huomisaamuna. Hän tulee luokseni kello puoli yksitoista.
— Sinulla on siis rahat kotona? kysyi Charlie aivan välinpitämättömästi. Kaikki liikeasiat ikävystyttivät häntä aina suuresti.
— Tietysti, vastasi tukkukauppias. — Ne ovat valmiina kirjainlukkoisessa lippaassa.
— Paljonko siellä on?
— Kaksikymmentäviisi tuhatta.
Charlie säpsähti.
Hän kääntyi veljeensä päin ja kysyi kiihtyneenä:
— Mitä sinä sanot? Kaksikymmentäviisi tuhatta?
— Niin, vastasi veli hieman ihmeissään. — Onko se sinusta niin hirveän paljon?
— Ei.
— Mitä sitten noin hämmästyit?
— Se muistuttaa minulle jotain… Summa… itse luku. Mutta sitä sinä et ymmärrä, Einar. Ihan joutavaa. Puhukaamme muusta.
Einar Falkenberg silmäili veljeään tarkemmin. Hän alkoi tuntea omituista levottomuutta. Mikä veljeä vaivasi? Charlie näytti todellakin kalpealta ja onnettomalta. Samassa hän tervehti.
— Ketä sinä tervehdit? kysyi tukkukauppias.
— Tarkoitatko sitä herrasmiestä, jolla oli kellertävä kevättakki ja joka käveli nopeasti Drammenin-tietä ylöspäin? Veikkonen, etkö sinä häntä tunne?
— Hän oli näöltään kuin englantilainen nyrkkeilijä. Charlie nauroi.
— Niin, älä mielikään joutua hänen nyrkkiensä väliin. Hän on vahva kuin tiikeri. Hän on Asbjörn Krag, salapoliisi.
— Hoo, vai poliisimies, sanoi tukkukauppias haukotellen.
Vaunut pysähtyivät Rosenkrantzin-kadulla Grand Hotelin edustalle.
Ovenvartia tuli ilmoittamaan, että muutamia herroja oli jo saapunut.
Konsuli riensi hotelliin. Pukuhuoneessa hän tapasi tanskalaisen liikemiehen, herra Stiegelin, jonka esitteli veljelleen. Vieras oli pieni, tumma herra, jolla oli ripeät, hermostuneet liikkeet.
Charlie alkoi jutella hänen kanssaan. He puhuivat tavallisista asioista, urheilusta, teatterista, tanssista. — Konsulilla oli sillaikaa täysi työ vastaanottaessaan muita vieraita, joita saapui ehtimiseen.
Vihdoin nuo kolme herraa pääsivät lähtemään seurusteluhuoneisiin toiseen kerrokseen.
Heidän noustessaan mattojen peittämiä portaita rokokosaliin tapahtui jotain omituista.
Tanskalainen herra kulki keskimäisenä. Hänen oikealla puolellaan oli konsuli, vasemmalla tämän veli.
Samassa eräs pari astuu portaita alas muutamasta yläkerroksen seurusteluhuoneesta.
Vastaantulijat ovat nuori nainen ja sotilaspukuinen herrasmies, ratsumestari.
Nainen on hyvin hienosti puettu. Ja hän on kaunis. Hurmaava hymy huulilla ja valkoinen, pilvenkaltainen kaulapuuhka löyhästi hartioille heitettynä.
Konsuli tuntee hänet oitis.
Leikillisellä äänellä hän virkkaa:
— Charlie, siinä hän on.
Veli nostaa silmänsä ja hätkähtää.
Pieni tanskalainen liikemies huomaa hänkin parin. Samassa kuin se tervehtien sivuuttaa heidät portaiden keskikohdalla, hän päästää hiljaisen kirouksen ja tarttuu lujasti konsulia käsivarteen.
Nainen ja ratsumestari katoavat peilisaliin. He nauravat molemmat ja ovat kiintyneet keskusteluunsa. Naisen silkkipuku sihajaa hänen astuessaan kynnyksen yli.
Nuo kolme herraa ovat tahtomattaankin pysähtyneet.
Charlie on kalvennut. Hän kuiskaa joitakin sanoja, lauseen, jota kumpikaan toisista ei käsitä. Se kuuluu kiroukselta. Herra Stiegel katsoo kummeksien toisesta toiseen.
— Eteenpäin, hyvät herrat! huutaa konsuli naurahtaen väkinäisesti.
Ja herrat nousevat edelleen portaita.
Rokokosalin viereisissä kolmessa seurusteluhuoneessa vilisee frakkipukuisia herroja.
Konsuli Falkenberg on tällä kertaa pannut toimeen hienot herrakutsut. Hän on ilmeisestikin tahtonut tehdä suurenmoisen vaikutuksen tanskalaiseen liikemieheen. Hän on kutsunut kaikki tuttavapiirinsä "nimet". Komeita arvonimiä vilisee. Siellä täällä välkähtää ritarimerkki. Muutamalla nopealla silmäyksellä konsuli selvittää itsellensä tilanteen. Leikkisä, humoristinen kamariherra Toten on istuva kunniavieraan, tanskalaisen liikemiehen vieressä.
Tukkukauppias Einar Falkenberg, Sandwich-saarten konsuli, pistäytyy varmuuden vuoksi rokokosalissa, missä pöytä on katettuna. Se upeilee keskellä salia, raskaana ja värikylläisenä, kukilla ja pienillä sähkölampuilla koristettuna. Lasit välkkyvät, taidokkaasti poimutetut valkeat lautasliinat hohtavat. Palvelijat viimeistelevät kättensä työtä. Falkenberg on tyytyväinen. Hän jakelee viimeisiä määräyksiään samppanjasta. On tärkeätä, että itsekukin saa mieleistänsä.
Sitten hän palaa vieraittensa luo. Maurilaisessa kammiossa hän huomaa kunniavieraan, herra Stiegelin, ja astuu hänen luoksensa.
Tanskalainen liikemies sanoo:
— Vai niin, siinä te olette. Hyvä on, olen etsinyt teitä. Kuulkaas, tunnetteko sen naisen?
— Minkä naisen? kysyy Falkenberg. Hän oli jo melkein unohtanut portaissa sattuneen kohtauksen. — Ahaa, tarkoitatte ratsumestarin naista.
— Niin, häntä jonka tapasimme.
— Minä tuskin tunnen häntä. Tiedän, että hän on nimeltään rouva
Kempel. Hän on nuori leski.
— Aivan oikein, vastasi tanskalainen. — Hänen nimensä on Valentine
Kempel.
— Tekin siis tunnette hänet?
— Tunnen. Ettekö nähnyt, miten ällistyin tavatessani hänet portaissa?
— Huomasin sen. Mutta minä tunnen häntä, kuten sanottu, perin vähän. Ihmiset pitävät hänestä, hän on vilkas ja ottaa paljon osaa seuraelämään.
— Mikäli ymmärrän, sanoi herra Stiegel yhtäkkiä totisesti, — on veljenne joutunut hänen pauloihinsa.
Konsuli tuijotti ällistyneenä häneen. Ei, mies puhui tosissaan. Hän oli hyvin vakava.
— No no, sanoi Falkenberg, älkäämme puhuko siitä. Veljenihän on jo aikoja sitten saavuttanut täysi-ikäisyyden.
— Jos tuntisin hänet paremmin, jatkoi toinen, niin varoittaisin häntä. Kaksi vuotta sitten olin Hampurissa. Silloin Valentine asui siellä ja oli hyvin juhlittu ja suosittu. Mutta sitten alettiin kuiskailla hänen ympärillään. Häntä mainittiin eräällä nimellä — hiljaa tietysti.
— Ja mikä se nimitys oli? kysyi konsuli.
— "Petohämähäkki", vastasi herra Stiegel. — Missä muuten veljenne on? lisäsi hän.
Falkenberg tähysteli hilpeätä seuraa, mutta Charlieta ei näkynyt missään.
Aavistus valtasi hänet. Hän meni nopeasti huoneiden läpi ja saapui portaille.
Ensi kerroksen ruokasalin ovessa hän näki veljensä seisovan kalpeana ja miltei horjuen.
Valkopuuhkainen nainen, Valentine, pyyhkäisee samassa hänen ohitseen.
Naisella on kiire. Ratsumestarin univormu häämöttää lähettyvillä.
Ja sitten hän virkkaa nopeasti ja hillitysti, mutta äänellä, jonka sointu ennustaa vaaraa:
— Charlie, pelastatko minut?
Vastausta hän ei varro. Sanat tulivat salaman nopeudella, ohimennen. Ne kuulostivat kuiskatulta hätähuudolta.
Kun Einar Falkenberg näki veljensä kasvot, tunsi hän pistoksen rinnassaan.
Hän ei muistanut milloinkaan nähneensä Charlieta niin masentuneena. Mutta nyt Charlie tuli portaita ylös, ja konsulin täytyi kiiruhtaa takaisin, jottei veli huomaisi häntä.
Hän etsi herra Stiegelin, kunniavieraan, ja tarttui häntä käsipuolesta.
Ja sitten avattiin loistavan salin ovet.