II.
Laukaus.
Konsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä takia.
"Charlie, pelastatko minut?" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen sointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä jysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut vastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten nainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.
Konsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin vieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän tiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun oli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia, Kristianian iloisesta hienostomaailmasta.
Mutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut juttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja hajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän oli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten loppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli omituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle totisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie pääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin että ritarimerkit hyppivät rinnalla.
Ateria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin, joissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta kun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura riemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa preerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista viljelysmaista, New Orleansin kaduista — noita kauniita amerikkalaisia sävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli miellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan. Mutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen salainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja laulujen omituisessa alakuloisuudessa.
Eräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien luo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:
— Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta taulua valmiiksi?
— En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi soittimensa kieliä, — mutta minulla on koko joukko aloitettuja. Kerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on ikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani kaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.
— Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?
— Olen kyllä.
— Eikö lähdetä yhdessä Pariisiin? Minun pitää matkustaa sinne liikeasioitteni takia.
— Jospa se vain kävisi laatuun, sanoi Charlie miettiväisesti. —
Milloinka lähdette?
— Huomenna.
— Huomenna! Ei, ei käy päinsä.
Charlie aloitti uuden laulun, ja tanskalainen herra poistui mutisten itsekseen:
— Hän on kiinni. Hän on kiinni, poika parka.
Juhla jatkui vielä tuntikauden. Saatettuaan vaunuihin viimeiset vieraansa — paitsi herra Stiegeliä — konsuli etsi veljeään, mutta Charlie oli silloin jo kadonnut.
— Herra konsulin veli lähti puoli tuntia sitten, tiesi hovimestari.
— Niinkö — menikö hän kotiin? kysyi Falkenberg.
— Hän on ainakin lähtenyt hotellista.
Falkenberg ymmärsi, että kun hotellin hovimestari käyttää tällaista, kieltä, niin siinä piilee jotain.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Herra konsuli, mitäpä minä tarkoittaisin. Herra konsulin veli lähti hotellista neljännestunti sitten.
— Mutta äskenhän juuri puhuitte puolesta tunnista.
— Niin, puoli tuntia sitten hän poistui seurasta.
— Vai niin se olikin! Mutta hän ei sentään lähtenyt heti?
— Ei, hän käväisi peilisalissa.
— Hyvä. Ajaenko hän lähti hotellista?
— Niin, he ajoivat.
— Heitä oli siis kaksi?
— Heitä oli kolme, herra konsuli.
Falkenberg katsoi terävästi hovimestariin.
— Ratsumestariko myös? kysyi hän.
— Niin.
* * * * *
Konsuli ja hänen tanskalainen liiketuttavansa päättivät ajella hetkisen virkistyäkseen monien ja erilaisten pöytänautintojen jälkeen.
He ajoivat aina Nordstrandille saakka.
Oli ihmeellinen, leuto ja valoisa yö. Molemmat herrat olivat hieman hilpeällä tuulella. He tekivät uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja sopivat uusista liikeyrityksistä.
Vasta kolmen tienoissa he palasivat kaupunkiin. Konsuli kyyditsi
Stiegelin hänen hotelliinsa, ja erotessa hän sanoi:
— Odotan teitä kello puoli yksitoista aamupäivällä.
— Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.
— Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.
— Hyvä on.
He erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin ajamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja tupakoi.
Hän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Myötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa mahtoi olla?
Yksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.
Nuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli niitä lakkaamatta itsekseen: "Charlie, pelastatko minut?" Oskarinkadun kulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa ajurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin. Falkenberg hymähti.
Kauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään automobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.
Kuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.
— Kuulitteko sitä, herra konsuli? sanoi hän. — Se on varmasti meidän automobiili.
— Niin, sen voisin vannoa, vastasi Falkenberg tähystellen eteenpäin.
— Sen äänen tuntisin satojen joukosta. Olenhan itse ostanut torven
Lontoosta. Ehkäpä nyt saamme tietää, mitä veljeni kadonneesta
automobiilista on tullut.
Hänen mieleensä vilahti tuokioksi ajatus: kenties Charlie ajaa siinä.
Kiiltävä auto lähestyi nyt suurilla kumipyörillään. Oli melkein valoisaa, joten se näkyi selvästi.
— Ei, tämä auto on vihreä, sanoi kuski. — Niin että ei se voi olla meidän.
— Eipä tietenkään, vastasi konsuli. — Veljeni automobiili on punainen.
— Sitäpaitsi lyhdynpitimet ovat toisenlaiset.
Automobiili porhalsi ohi.
Siinä istui kaksi miestä. Toinen oli mustapintainen, lähinnä muistuttaen espanjalaista. Falkenberg kiintyi erityisesti näihin kasvoihin.
— Aika roisto naamasta päättäen, mutisi kuski.
— Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo unohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.
Falkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni työhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka toi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko huoneen ja virkistää häntä.
Hän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi raskaasti ja mutisi:
— Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.
Pöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun muassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen alareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: "Saatte tehdä mielenkiintoisen tuttavuuden."
Falkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena pinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi halukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla naisen käsialalla.
Hän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili onnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.
Mutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu napinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti sen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen valkoisen paperipalan viereen.
Paperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt epäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli pudonnut lattialle? Hän silmäili sitä — ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.
— No mutta — mitä ihmettä!
Hän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi vavista.
Tämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei olisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.
Mutta mitenkä se oli joutunut lattialle?
Falkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.
Hänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän muisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut —
Hän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi hänen vapisevassa kädessään.
— Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.
— Se ei voi olla mahdollista.
Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.
Hänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran pannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan selittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.
Tietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli lipasta. Niin oli varmasti asianlaita.
— Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi kaapin ja otti esille teräslippaan.
Hän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ei kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan hän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon aukeamaan.
Hän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.
Lukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.
Falkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi ja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.
Hän kohotti nopeasti kantta.
Samassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.
Rahat olivat poissa.
Kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.
Hetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän penkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti ne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan pankinseteliä ollut niiden joukossa.
Rahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten —?
Hän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi sillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku sanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja jota ei kukaan voinut arvata.
Häntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden täydellinen arvoituksellisuus.
Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki hänet jääkylmäksi.
Kaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli käynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli Valentinen sanoja: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän muisti, mitä herra Stiegel oli tiennyt kertoa "petohämähäkistä". Sitäpaitsi veljen käytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie —? Saattoiko semmoista ajatella?
Falkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit ja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.
— Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.
— Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.
— Onko veljeni tullut kotia?
— On.
— Milloin hän tuli?
— Tunti sitten.
— Yksinkö?
— Niin, hän tuli ajurilla.
— Menikö hän heti omalle puolelleen?
— Meni, hän oli täällä vain parisen minuuttia. Sitten hän tuli taas alas kynttilä kädessä.
— Minne hän silloin meni?
— Herra konsulin huoneisiin.
— Seurasitko sinä häntä?
— En, näin hänet huoneeni ikkunasta.
— Oliko hän kauan täällä?
— Puolisen tuntia.
— Kuulitko täältä mitään ääntä sillä aikaa?
— En, minähän jo sanoin, että hän oli yksin. Kun hän tuli ulos, oli hänellä silloinkin kynttilä kädessä. Minä menin häntä vastaan portaille kysyäkseni, halusiko hän jotakin.
— Miltä hän näytti?
— Hän oli kalpea kuin kuolema.
Falkenbergia värisytti.
— Sanoiko hän mitään?
— Hän sanoi vain: "Hyvää yötä, Johannes." Mutta hän oli niin kummallinen. Minä luulen, että hän on sairas. Herra konsulin pitäisi käydä katsomassa häntä.
— Saat mennä, sanoi Falkenberg.
Vanhus poistui.
Falkenberg jäi seisomaan huoneeseen ikäänkuin lamautuneena. Eihän ollut enää epäilystäkään —
Yhtäkkiä hän havahtaa mietteistään kuullessaan laukauksen, revolverinlaukauksen.
Hän säikähtää ankarasti ja kiljaisee:
— Charlie!
Sitten hän karkaa ovesta ulos ja portaita ylös. Kuin mieletön hän ryntää veljensä asuntoon. Jo kaukaa hän huutaa:
— Charlie! Charlie!
Mutta hän ei saa vastausta.
Saapuessaan Charlien atelieeriin, missä nurinkäännetyt taulukankaat irvistävät, hän näkee veljensä istuvan tuolilla kasvot päivänvaloon päin. Oikeassa ohimossa on kuulanreikä, josta paksu verivirta on juossut hänen poskensa yli ja tahrannut hänen kauluksensa ja liivinsä.
Falkenberg heittäytyy hänen päällensä.
Charlie on kuollut. Hän pitää vielä kouristuksentapaisesti revolveria kädessään. Sanomaton suru valtaa veljen. Noita kahtakymmentäviittä tuhatta hän ei ajattele. Hän ajattelee vain veljeään, poikavuosiensa leikkitoveria, hän muistaa vilahduksena Charlien rakkauden ja lämpimän ystävällisyyden, hänen mandoliininsa, hänen surunvoittoiset laulunsa.
— Pöydällä on jokin paperi, mutisee Falkenberg hajamielisesti itsekseen.
Hän ottaa sen ja lukee:
"Rakas veli", on siihen kirjoitettu, "minä olen viaton".
Konsuli sivelee vainajan hiuksia ja sulkee hänen sammuneet silmänsä.