III.
Rakas veli, minä olen viaton.
Alussa Falkenberg oli kuin huumaantunut. Noiden viheliäisten rahojenko takia — ei, se ei ole mahdollista, ajatteli hän. Ja hän huusi ääneen veljensä nimeä: Charlie, Charlie!
Hän otti uudelleen käteensä paperilipun, jonka veli oli kirjoittanut, ennenkuin teki kauhean tekonsa. "Rakas veli, minä olen viaton." Muuta siinä ei ollut. Mitä tämä merkitsi? Saattoiko siis joku muu kuin hän olla ottanut rahat? Hänhän oli käynyt alhaalla veljensä asunnossa tänä yönä. Hän ainakin tiesi varkaudesta, ja siksi hän ehkä olikin ampunut itsensä. Ampunut itsensä! Falkenberg katseli uudelleen vainajaa. Ja tuo muuten niin kylmäverinen mies joutui mitä raastavimman surun valtaan; hän hoiperteli pitkin huonetta nurinkäännettyjen taulujen keskellä ja vaikeroi ääneen.
Mutta yhtäkkiä hän tyyntyi kuullessaan varovaisia askelia viereisestä huoneesta. Siellä tuli vanha palvelija.
Konsuli meni häntä vastaan.
— Mitä haet? kysyi hän.
— Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan portaita ylös.
— Veljeni on kuollut.
Vanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.
— Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua järjestämään tuolla sisällä hiukan.
He menivät atelieeriin — ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi käynyt heille ylivoimaiseksi.
Sitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle sohvalle.
Konsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi kuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui suuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.
Hän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand Hotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain yhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten tapahtumain välillä.
Hän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin vahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan. Kirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän tiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle. Ja mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä eriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli arvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen mahdollisuutta.
Konsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona alkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin juhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten esiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen tyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä ja osaaottavia sanoja.
— Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli heti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.
Tohtorilla oli revolveri kädessään.
— Mitä minä tällä teen? kysyi hän.
— Antakaa se minulle, vastasi konsuli.
Ase oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.
Falkenberg tarkasteli makasiinia.
— Yksi panos jäljellä, sanoi hän.
Hän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.
— Olkoon, ajatteli hän. — Ehkä se tulee minulle joskus tarpeeseen.
Hän pisti revolverin taskuunsa.
Kello puoli yksitoista saapui tanskalainen liikemies, herra Stiegel.
Hän oli hyvin totinen ja puristi lämpimästi ystävänsä kättä.
— Kuulen että veljenne on kuollut, sanoi hän.
— Vai niin. Joko se on päässyt kaupunkiin. Mitä siellä kerrotaan?
— Että hän kuoli hyvin äkkiä.
— Niin. Hän kuoli äkkiä.
— Mies parka. Minä arvasin, että niin oli käyvä. "Petohämähäkin" tien ohessa on monta ihmiskohtaloa.
— Veljeni kuoli sydänhalvaukseen, sanoi konsuli.
Herra Stiegel vilkaisi nopeasti häneen.
— Niinpä tietenkin, vastasi hän. — Puhukaamme nyt liikeasioista.
— Minulle on tässä aamupäivällä sattunut eräitä maksuja, niin etten nyt voikaan suorittaa niitä kahtakymmentäviittä tuhatta käteisellä, selitti Falkenberg. — Teidän täytyy senvuoksi vaivautua nostamaan rahat tällä pankkiosoituksella.
— Yhdentekevä. Minun pitää muutenkin käydä pankissa.
— Tänäänkö lähdette pois?
— Matkustan pikajunassa etelään.
— Onnea matkalle. Hyvästi.
— Näkemiin. Hyvästi.
Herra Stiegel lähti.
Päivän mittaan kävi useita tuttuja herroja konsulin luona ilmaisemassa osanottoaan. Mutta hän vaiensi heidät yhtä lyhyesti kuin herra Stiegelin. Hän sanoi kaikille: "Veljeni kuoli halvaukseen." — Hänestä oli taas tullut entinen kylmä, järkevä liikemies.
Tällä tavoin hänen onnistui osittain ehkäistä huhuja veljen itsemurhasta, mutta vain osittain. Juoru oli liikkeellä, ihmiset kuiskailivat ja supattelivat.
Falkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista kuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti konttoriasiansa puhelimitse.
Vasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi, eikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi kulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.
Kaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman kalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että tapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä sanottavasti tunteneet, tuumivat: "Hän on kylmä ihminen. Kas miten tyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut." Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin, sanoivat: "Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti veljeään."
Einar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut. Hän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin hänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä tervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua rauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta kun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi nopeasti ja lähti.
Ensin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan valtoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen täytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin tyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84. Hän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut hänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi etsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.
Hän soitti.
Palvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva tavattavissa:
— Ei, rouva ei ota vastaan tänään.
Falkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:
"Minun täytyy saada puhutella Teitä."
— Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.
Tytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja sulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva Kempelin luvattakin.
Hetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:
— Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.
Tyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi suureen budoaariin.
Ikkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut, keltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien hiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.
Hän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu. Huone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja, joita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet erottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi kävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma oli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.
Yhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.
Valentine seisoi hänen edessään. "Petohämähäkki" oli mustissa, mutta tuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli kumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui hänen käteensä.
— Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi uskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka loistivat kyynelten kostuttamina.
Konsuli vapisi nähdessään nämä kasvot, joita hän ei ollut koskaan ennen oikein katsellut. Valentine oli todellakin hyvin kaunis. Hän veti kätensä pois.
— Rouva Kempel, aloitti hän.
Mutta Valentine keskeytti hänet ja työnsi hänet istumaan tyyny- ja silkkimattokasalle.
— Istukaa, sanoi hän. — Istukaa, niin saamme puhella. Minä luulin teitä vihollisekseni, mutta nyt näen, että olettekin ystäväni.
Konsuli katsoi ällistyneenä häneen.
Valentine nojautui taaksepäin leposohvalla, joka oli aivan Falkenbergin vieressä. Tuolla tavoin leposohvalla lojuessa hänen kauneutensa pääsi täysiin oikeuksiinsa. Uutimien välisestä raosta tunkeutui valkea ilta-auringon viiru sisään, valahti huonekaluille ja leikki hänen kaulallaan. Falkenberg katseli tuota kaulaa, silmäsi sitten kasvoja ja vavahti jälleen.
Valentine taivuttautui häntä kohden ja tuki päätänsä käsillään. Puvun hiha valui alas ja paljasti käsivarren.
— Me rakastimme toisiamme, kuiskasi hän.
Falkenberg oli vähällä hypähtää pystyyn, mutta hillitsi itsensä.
— Hän ainakin rakasti teitä, sanoi hän.
Valentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän vaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.
— Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. — Kuka olisi voinut aavistaa tätä? Oi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette syyksi?
— Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.
— Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja rakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.
— Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta, rouva Kempel.
Hän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne jälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.
— Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. — Hän oli niin herttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.
— Niinkö. Pulasta?
Valentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli niin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli tunsi hänen hiustensa tuoksun.
— Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. — Minähän kohtasin teidät molemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin Charlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: "Charlie, pelasta minut ratsumestarista."
Falkenberg sävähti.
Valentine heittäytyi nauraen takaisin leposohvalle, niin että valkea auringonsäde kulki suoraan hänen punaisen suunsa yli.
— Niin, sillä hän on ihan suunnattoman ikävystyttävä, ratsumestari nimittäin, liverteli hän, — puhuu myötäänsä vain hevosistaan. Charlie oli niin rakastettava, että saattoi minut ovelleni asti. Olin hänelle sanomattoman kiitollinen. Ratsumestari oli kai juonut paljon samppanjaa, ja silloin häntä on mahdoton sietää. Niin, Charlie oli todellakin herttainen… Sanokaa, kuiskasi hän, eihän vain lie niin, että raha-asiat… vekselit…
Falkenberg katsoi häneen.
— Ehkä nekin, vastasi hän.
— Hyvä jumala! huudahti Valentine. — Jos jotain on hullusti, niin meidän täytyy tehdä kaikkemme hänen maineensa pelastamiseksi.
Hän nousi ja meni konsulin ohitse niin läheltä, että silkkihame hipaisi hänen polveaan.
Hän meni erääseen nurkkaan, helisteli joitakin pieniä avaimia ja aukaisi erään laatikon.
Falkenberg istui neuvotonna ja mykkänä paikallaan. Hän tunsi, miten hajuvedentuoksu, Valentinen puvun kahina, hänen kauneutensa ja silmänsä vähitellen suorastaan huumasivat hänet. Mistä hän aikoikaan vaatia Valentinen tilille? Hän siveli hämmentyneenä otsaansa.
Valentine palasi. Hänellä oli jotain kädessään.
— Jos joku asia on nyt heti viipymättä järjestettävä, sanoi hän, niin tämä on käytettävissä.
Konsuli nousi kauhun kangistamana. Valentine laski joukon seteleitä pöydälle.
— Voin hankkia lisää myöhemmin, sanoi hän, minulla on paljon ystäviä.
Sitäpaitsi te hänen veljenään kai —
— Rouva Kempel! huudahti Falkenberg. — Te tiedätte hyvin, että nyt loukkaatte minua.
Pöydällä oli kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä.
— Minä huomautan teille, jatkoi konsuli, että veljeni rahalliset sitoumukset ovat minun omiani. Ja tunnissa minä voin hankkia viisi kertaa niin paljon kuin tuossa on.
— Viisi kertaa niin paljon! huusi Valentine syöksähtäen hänen luokseen. — Kuinka jalo mies te olette… viisi kertaa niin paljon… sata tuhatta — se on Charlien veljen kaltaista.
Falkenberg työnsi hänet luotaan. Viimeinen kohtaus, puolilikaisten setelien näkeminen, joita Valentine pani hänen eteensä, oli palauttanut hänen tasapainonsa.
— Olen oikeastaan tullut vaatimaan teiltä tiliä, sanoi hän.
— Tiliä? Mistä?
— Charlien hengestä.
— Te olette mainio. Oletteko hullu! Mitä minulla on tekemistä veljenne itsemurhan kanssa?
Hän vilkutti epäluuloisesti silmiään.
— Asunnossani on yöllä tehty varkaus, sanoi Falkenberg.
— Niinkö? — Ja mitä on varastettu?
— Kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.
Falkenberg puri hammasta.
— Te ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan, sanoi hän. — Suoranainen syy veljeni itsemurhaan on tämä varkaus. Mutta hän on viaton.
— Kuka sitten on syyllinen?
— Sen sai veljeni tietää, ennenkuin ampui itsensä. Se tieto luullakseni pani aseen hänen käteensä. Tunnen muuten erään toisenkin, joka tietää kuka syyllinen on, ja se olette te.
Valentinen silmät salamoivat.
— Näyttäkää se toteen! huusi hän.
— Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät. Minä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat kai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon pakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että juuri te olette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne mukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni tekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää ennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden, niin suuresti minä häntä rakastin.
Valentine nauraa hohotti.
— Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. — Menkää poliisikamariin.
— Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä tavoin takertunut juttuun.
— Mitä sitten aiotte?
Falkenberg katsoi häneen.
— Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.
— Minua vastaan! huusi Valentine. — Silloin ette tiedä mitä teette. Muuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys omaisuudestanne.
Konsuli hymyili.
— On kysymys hengestänne. Vielä ei kukaan ole voittanut minua, jatkoi
Valentine.
Hän alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.
— Minä saatan olla paholainen, jos tahdon, sanoi hän.
Falkenberg seurasi häntä silmillään.
— Tiikeri, jolla on lapsenkasvot, sanoi hän.
Yhtäkkiä hän astui Valentinen luo ja kuiskasi ihan vasten hänen kasvojaan:
— Petohämähäkki —
Valentine peräytyi kirkaisten ja haparoi kädellään rintaansa.