V.
Ilta Pursiklubissa.
— Nyt meidän on niinmuodoin saatava käsiimme automobiili, sanoi
Falkenberg.
— Jos se vielä on Kristianiassa, niin se on löydettynä ennen huomis-iltaa, vastasi Asbjörn Krag.
Konsuli Falkenberg nousi.
— Mitä neuvotte minua nyt aluksi tekemään? kysyi hän.
— Oletteko vapaa tänä iltana?
Falkenberg epäröi hieman.
— Jos se on ehdottomasti tarpeen, voin tietysti… mutta —
— Ehdottomasti tarpeen se ei ole, vastasi Krag, joka oli mielenkiinnolla pannut merkille toisen hämmingin. — Sanokaamme esimerkiksi kello puoli kahdestatoista lähtien.
Konsuli katsoi kelloaan.
— Nyt se on puoli yhdeksän, sanoi hän. — Hyvä, olen käytettävänänne kello puoli kaksitoista.
— Oletteko Pursiklubin jäsen?
— Olen.
— Käyttekö usein klubihuoneistossa?
— Olen tavannut pistäytyä siellä silloin tällöin iltasilla.
— Teidän pitää mennä sinne tänä iltana, sanoi Krag.
— Tänä iltana, mutisi Falkenberg. — Eikö se näytä vähän kummalliselta, näin heti veljeni kuoleman jälkeen?
— Se on tarpeen.
— Olkoon menneeksi, minä tulen sitten. Sinnekö minun ehkä on saavuttava kello puoli kaksitoista?
— Niin, mahdollisesti tapaamme toisemme siellä.
— Tapaamme? kysyi konsuli tahtomattaan hätkähtäen. — Oletteko te
Pursiklubin jäsen?
Asbjörn Krag hymyili — ja se hymy sai oitis Falkenbergin katumaan harkitsematonta huomautustaan.
— Minä en tiennyt… arvelin —
— Hyvä on, keskeytti Asbjörn Krag. — Tulette siis täsmälleen puoli kaksitoista.
— Mitä minä oikeastaan teen siellä?
— Ette mitään erityistä. Eikä saakaan näyttää siltä, kuin tulisitte sinne minkään asian vuoksi. Pelaatteko?
— Hiukan.
— Niin, olisi toivottavaa, että voisitte hommata siellä jotain, pelata esimerkiksi. Tarinoikaa ystävienne kanssa, juokaa lasi. Ylipäänsä, olkaa niinkuin tavallisesti.
— Sen teen, vastasi Falkenberg. — Minä vain en ymmärrä tarkoitustanne. Mutta nyt minun täytyy mennä, ja sitten kai tavataan Pursiklubissa.
— Mahdollisesti. Minun ei tarvinne sanoa, ettei teidän pidä tuntea minua, jos sattuisin tulemaan.
— Ymmärrän, sanoi konsuli aikoen vetäytyä pois.
Krag pidätti häntä.
— Vielä eräs seikka, sanoi hän. — En tahdo suinkaan olla tunkeilevainen, mutta käykö laatuun saada tietää, mitä aiotte toimittaa tällä aikaa ennen puoli kahtatoista?
Falkenberg mietti.
— Ei, sanoi hän, en mielelläni sano sitä. Se on aivan yksityistä laatua.
— Eikö sillä ole mitään tekemistä puheenaolevan asian kanssa?
— Ei kerrassaan mitään.
— No sitten ei siitä sen enempää, sanoi Krag.
Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja painoi nappia. Ulommista huoneista kuului kellon soitto.
— Mitä te nyt teette? kysyi Falkenberg seisten ovessa.
— Minä soitan, vastasi Krag myhäillen.
— Miksi niin? Tahdotteko kutsua tänne jonkun?
— En, se on aivan yksityistä laatua, sanoi Krag myhäillen vielä enemmän.
— Vai niin. Anteeksi. Näkemiin.
Falkenberg kumarsi ja poistui.
Mennessään portaita alas hän otti taskustaan pienen siron kirjelipun, jonka oli viime yönä saanut. Hän luki sen uudelleen ja suuteli sitä. Ja onnekas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta hän hillitsi itsensä heti, ja kadulle päästyään hän oli jälleen tavallinen kylmä liikemies.
Heti konsulin lähdettyä Asbjörn Krag riensi ikkunaan. Monien taitavasti asetettujen heijastuspeilien avulla hän saattoi nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui, tarvitsematta kumartua katsomaan ikkunasta.
Hän näki Falkenbergin astuvan ulos ja lähtevän nopeasti kävelemään katua alas.
— No, mutisi salapoliisi, eikö häntä kuulukaan? — Vihdoin hän nyökkäsi tyytyväisesti. — Jo tulee, virkkoi hän itsekseen. — Hyvä on.
Hän oli huomannut olennon, joka lähti seuraamaan konsulia. Se oli salapoliisin palvelija, Jens.
— Hän on tosiaan jo aika näppärä, tuumi Asbjörn Krag. — Hän seuraa konsulia askel askeleelta niin välinpitämättömän näköisenä ja huomiota herättämättä kuin opetettu vainukoira. Toden totta, ei ole tarvis katua, että ongin tuon pojan vankilasta. Hänestä saattaa tulla hyödyllinen.
Asbjörn Krag nousi nopeasti ikkunan äärestä ja meni pukuhuoneeseensa.
Sillaikaa Falkenberg käveli ripeästi lähimmälle raitiotiepysäkille.
Siinä hän odotti, kunnes saapui vaunu, jonka kilvessä oli nimi "Oslo".
Hän astui etusillalle. Samalla salapoliisin vakooja nousi takasillalle.
* * * * *
Vasta puoli yhdentoista ajoissa Pursiklubin huoneisto alkoi herätä eloon.
Teattereissa loppuivat näytännöt, ja niistä tuli useita herroja. Isossa ruokasalissa syötiin illallista, ja jälkeenpäin herrat kokoontuivat häliseviksi, rupattaviksi ryhmiksi tupakkahuoneisiin.
Päivän suuret ja pienet tapaukset olivat puheenaineena.
— Sepä oli ikävä tuo Charlien juttu, sanoo arkkitehti Bissen pääkonsuli Tönnebylle. — Ja niin omituista, että sen piti sattuman heti veljen juhlan jälkeen.
— Loistavat päivälliset, röhisi pääkonsuli. — Falkenberg ihan kerrassaan vei voiton itsestään. Mutta kyllä hän olikin tehnyt mainiot kaupat herra Stiegelin kanssa. Kertovat hänen voittaneen kolmekymmentä tuhatta.
— Toiset sanovat neljäkymmentä, tiesi arkkitehti.
Mutta pian oli pääkonsuli taas keskellä alkuperäistä puheenainetta.
— Niin, se Charlie, se Charlie, mutisi hän.
— Ja se rakkaus, kuiskasi arkkitehti.
— Hoo. Luuletko siinä olleen rakkautta?
— Ei epäilystäkään, vanha veikko. Hän oli kuolettavasti rakastunut
Valentineen, kauniiseen leskeen.
— Ja leskikö ei huolinut hänestä?
— Ei kai pitänyt kauppaa kyllin edullisena. Mutta antoi sentään
Charlien tuhlata muutamia tuhansia. Eikä niin vallan muutamiakaan.
Pari uutta herraa saapui.
— Hän taitaa olla rahanahne, arveli toinen.
— Sitä ei kukaan tiedä, vastasi arkkitehti nopeasti. — Hän tahtoo huvitella, hän seurustelee mielellään ihmisten kanssa, jotka eivät niin tarkoin laske seteleitään. Ja kukapa maailmannainen ei sitä tahtoisi?
— Kaunis hän ainakin on, ah, maiskautti pääkonsuli.
— Ihastuttava! kaikui kuorossa.
— Sellainen ryhti! huudahti arkkitehti. — Kun hän tulee liidellen, on kuin näkisi ruhtinattaren edessään.
— Entä millaiset silmät hänellä on, sillä pikku saatanalla!
— Niin, silmät!
— Mutta mikä hän oikeastaan on? kuului äskeinen kuiva ääni.
— Hän on kenraali Carstenin tytär, ilmoitti arkkitehti. — Hänen miehensä oli saksalainen, ja itse hän on monta vuotta asunut Saksassa. Kerrotaan, että mies jätti hänelle sievoisen omaisuuden.
— On hänellä ainakin monasti omaisuuksia kaulassaan ja ranteissaan. Näin hänet tässä hiljattain juhlanäytännössä, ja hän herätti huomiota koko teatterissa. Missä hän väliajoilla liikkui, siellä oli mustanaan frakkeja.
— Miksi hän oikeastaan on tullut tänne?
— Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä katsomaan vanhaa isänmaataan? Koti-ikävä? Kuka tietää. Ehkä häntä haluttaa loistella Kristianian pikkukaupungissa.
Herrojen huomio kiintyi samassa uuteen asiaan.
— Kuka ihmeessä tuo on, jota sihteeri kuljettaa tänne?
— En tunne, en ole häntä ennen nähnyt.
Sihteeri tuli heidän luokseen.
— Saanko esitellä vieraan, sanoi hän, — kaivosinsinööri Kvam
Ruijasta.
Vastatullut kumarsi muille herroille, sitä mukaa kuin heidän nimensä mainittiin.
Hän oli keski-ikäinen, mustapartainen mies, moitteettomasti puettu, puhui pitkäveteisen tyynesti ja liikkui verkkaan ja tasaisesti.
— Hän näyttää jotenkin vakavalta, kuiskasi arkkitehti kilistäessään pääkonsulin kanssa.
— Olen sihteerin hyvä ystävä, sanoi herra Kvam, — hän se minut tänne sai. Muuten minua ilahuttaa, että saan tehdä herrojen tuttavuutta, koska itse olen purjehdusurheilija, vieläpä oikein innokaskin.
Kaivosinsinöörin sanat olivat johdantona pitkään keskusteluun, joka koski purjehdusta yleensä ja viimeistä kilpapurjehdusta erittäin. Eri mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väittely muodostui varsin kiivaaksi.
Mutta kenenkään huomaamatta herra Kvam vetäytyi erilleen keskustelusta. Lopuksi hän seisoi aivan yksin puhellen arkkitehti Bissenin kanssa, sillävälin kuin hänen alkuunpanemansa keskustelu jatkui perin vilkkaana ympäri huonetta.
Taas tuli uusi vieras, joka otettiin yleisellä mielihyvällä vastaan.
Hän oli punakka, pyöreä ja pyylevä herra.
— Tunnetteko häntä? kysyi arkkitehti.
— En, mutta näen, että hän on ruotsalainen. Hänellä on kolme S:ää takinhihassa, vastasi kaivosinsinööri.
— Aivan oikein, hän on Tukholman Purjehdusseuran jäsen. Hän on nimeltänsä Lidström, varatuomari. Kelpo mies.
— Vai niin. Onko hän kauankin oleskellut täällä Kristianiassa?
— Ei, vain pari kolme kuukautta. Mutta hän on jo saanut paljon ystäviä. Hän kuuluu myös hänen ihailijapiiriinsä.
— Hänen?
— Niin. Ai mutta sehän on totta. Te olette vieras paikkakunnalla ettekä siis luultavasti tiedä kuka Valentine on, kaunis Valentine Kempel.
— En, häntä en tunne, vastasi insinööri.
— Silloin teidän pitää välttämättä tutustua häneen mitä pikimmin. Minä tunnen hänet hyvin, sanoi arkkitehti itsetietoisesti, — minä esitän teidät sopivassa tilaisuudessa.
Melu taukosi äkkiä hetkeksi, ja kaikkien silmät kääntyivät oveen päin, josta muuan herrasmies juuri astui sisään.
Arkkitehti mutisi ihmeissään:
— Hänkö! Sitäpä en olisi uskonut.
— Kuka tuo herra on, joka nyt tuli? kysyi insinööri.
— Konsuli Einar Falkenberg, vastasi arkkitehti. — Hänen veljensä on juuri kuollut viime yönä — ampunut itsensä, kerrotaan. Rakkaudesta Valentineen.
— Todellakin, huudahti herra Kvam. — Sepä mielenkiintoista.
Keskustelu ei enää ottanut sujuakseen yhtä vilkkaasti. Oli kuin Falkenbergin äkillinen ilmestyminen olisi hieman hillinnyt yleistä rattoisuutta.
Falkenbergista itsestään tuntui, kuin nuo kaikki toiset olisivat kummastelleet, että hän katsoi voivansa mennä klubiin tällaisenakin päivänä. Hän ei itsekään ymmärtänyt miksi se oli ollut tarpeen.
Hän sai viskynsä ja asettui pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kolme-neljä herraa. Näiden joukossa oli myös ruotsalainen varatuomari. Vähän sen jälkeen hänet esiteltiin uudelle vieraalle, ruijalaiselle kaivosinsinöörille.
Falkenberg oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Hän olisi halunnut lähteä kotiin. Aika kului. Kello oli jo yli kahdentoista, mutta Asbjörn Kragia ei kuulunut. Hänet herätti mietteistään Lidströmin ääni, joka kysyi:
— Herra Falkenberg, ettekö haluaisi pelata hiukan?
Falkenberg suostui heti. Sillä tavoin sai edes ajan kulumaan.
Sitäpaitsi Asbjörn Krag oli nimenomaan kehottanut häntä pelaamaan.
Kun herrat istuutuivat pelipöytään, nousi kysymys mitä pelattaisiin.
— Pokeria, ehdotti Falkenberg. — Se on helpointa ja jännittävintä.
— Olkoon menneeksi, vastattiin. — Onpa hauska saada kerran taas pelata oikein vanhaan hyvään tapaan.
Ja sitten herrat pelasivat pokeria. Ensin pikku summista. Onni vaihteli. Sitten varatuomari ehdotti panoksen korottamista, ja melkein oitis tuli pöytään suurehko summa. Falkenberg innostui vähitellen peliin. Alussa onni oli vaihteleva, mutta kun oli tuntikausi pelattu, kääntyi se Falkenbergille satumaisen myötäiseksi. Seteleitä kasaantui hänen eteensä. Yhä useampia uteliaita kokoontui pelipöydän ympärille, ja kaikki lausuivat ihmettelynsä Falkenbergin äkillisestä ja ennenkuulumattomasta onnesta. Se teki hallaa etenkin varatuomarille, mutta hilpeä ruotsalainen ei näyttänyt olevan millänsäkään häviöistään.
Erään robbertin jälkeen ruotsalainen sanoi kääntyen Falkenbergiin ja kohottaen tyhjää lasiansa:
— Tulkaa, hyvä veli, mennään laittamaan uusi grogi. Me kaksi, jotka edustamme voittoa ja tappiota.
Falkenberg ja Lidström menivät erään läheisen pöydän ääreen täyttämään lasejaan. Heidän siinä seisoessaan visky- ja soodavesipulloja käsitellen tuntui Falkenbergista, että ruotsalainen kävi huomattavan hilpeäksi ja puheliaaksi. Merkillisen paljon aikaa häneltä myös meni grogin valmistukseen. Mutta se oli vain silmänräpäyksen huomio, jonka Falkenberg heti jälkeenpäin unohti. Sitten he jälleen istuutuivat pelipöytään.
Taas Falkenberg voitti — voitti paljon. Ja varatuomari hävisi häviämistään.
Kun he olivat pelanneet kaksi tuntia, sattui jotain, mikä herätti tavatonta mielenkuohua, jotain klubin historiassa aivan ennenkuulumatonta.
Varatuomari heitti yhtäkkiä korttinsa pöytään ja nousi kiivaasti.
— Minä en pelaa enää, sanoi hän.
— Mutta miksi? huudettiin hänelle. — Mikä nyt, ettekö tahdo jatkaa, kunnes voitatte?
Herra Lidström osoitti vavisten Falkenbergia ja sanoi;
— Minä en ainakaan pelaa enää tuon herran kanssa. Tuo herra pelaa väärin.
Naurunremahdus kajahti huoneessa. Sitten syntyi haudanhiljaisuus.
Falkenberg nousi hitaasti pöydästä. Ensin hänen silmänsä harhailivat käsittämättöminä toisesta toiseen, mutta kun ruotsalainen uudisti syytöksensä, niin hän sävähti kalmankalpeaksi raivosta. Ja hän silmäili ympärilleen etsien jotakin, jonka voisi lennättää varatuomarin päähän.
Ympärillä-seisojat älysivät hänen aikeensa ja asettuivat väliin.
Kuului sekavia huutoja:
— Tyhmyyksiä! Ruotsalainen on hullu! Heittäkää hänet ulos! Falkenberg pelipetturi — mies on mielenvikainen.
Mutta Lidström ei antanut myöten, vaan uudisti syytöksensä. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli. Vihdoin saatiin aikaan sen verran hiljaisuutta, että sihteerin sanat pääsivät kuuluviin.
— Minä vaadin varatuomari Lidströmiltä heti paikalla selitystä, sanoi hän.
— Herra Falkenberg pelaa väärin, vastasi Lidström, sanon sen vieläkin kerran. Hän on pistänyt kaksi ässää taskuunsa. Sen olen omin silmin nähnyt.
— Mihin taskuun? kysyi joku ääni joukosta. Ei kukaan tiennyt oikein mistä se tuli.
Muut herrat seisoivat suurena, tiheänä piirinä heidän ympärillään. Kun
Falkenberg pisti kätensä taskuun, oli tilava huone aivan valoisa.
Hän käänsi taskun nurin. Siinä ei ollut mitään, ei korttia enemmän kuin muutakaan.
Lidström horjahti muutaman askelen taaksepäin. Jos myrkyllinen käärme olisi yhtäkkiä noussut pystyyn hänen edessään, ei hän olisi enemmän hämmästynyt ja kauhistunut.
Falkenberg käänsi toisenkin taskun. Siinäkään ei ollut kortteja.
Nyt nousi paheksumisen myrsky ruotsalaista vastaan, ja yleisesti vaadittiin, että hänet oli heitettävä ovesta ulos.
Silloin kaivosinsinööri Kvam astui pöydän luo, tyynenä ja vakavana, ja pyysi hiljaisuutta.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Saattaa näyttää tungettelulta, että minä, joka olen aivan outo ja tuntematon klubissa, sekaannun tähän asiaan. Mutta haluaisin tehdä ehdotuksen, joka mielestäni on varsin järkevä. Laskekaamme kortit.
— Niin, huudettiin joka taholta, laskekaa kortit!
Tavattoman jännityksen vallitessa kaivosinsinööri laski herrojen äsken käyttämät kortit. Joukon mutinasta saattoi kuulla, että kaikki laskivat mukana.
— Viisikymmentä! huudahtivat kaikki samalla kertaa.
— Aivan oikein, sanoi kaivosinsinööri, tässä on ainoastaan viisikymmentä korttia. Kaksi puuttuu siis. Katsotaanpas näin ollen mitkä kortit ovat poissa.
Hän levitti kaikki kortit pöydälle ja tarkasteli niitä.
— Kaksi ässää puuttuu, sanoi hän. — Risti- ja ruutuässä. Sitä ei käy kieltäminen.
— Merkillistä! Salaperäistä! huudeltiin hänen ympärillään, ja ruotsalainen kirkui vimmoissaan:
— Siinä näette, hyvät herrat! Siinä näette!
Insinööri Kvam pyysi uudelleen hiljaisuutta.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Sattumalta olen pelin aikana hieman käyttänyt silmiäni. En ole ainoastaan katsellut pelin kulkua. Minä ymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Koska nyt herra Falkenberg on auliisti näyttänyt meille taskunsa, on varsin kohtuullista, että herra varatuomari tekee samoin.
— Minäkö! huudahti varatuomari päästäen raikuvan naurun. — No ihan mielihyvällä, sanoi hän, jos se herroja huvittaa.
Hän pisti kätensä oikeaan takintaskuunsa — mutta lakkasi yhtäkkiä nauramasta ja meni kalpeaksi kuin ruumis.
Hän veti kaksi korttia taskustaan.
Ne olivat risti- ja ruutuässä.
Konsuli Falkenberg oli alkanut katsella terävästi insinööriä, joka niin rohkeasti oli puuttunut asioiden menoon.
Ja samassa kuin ruotsalainen ällistyksen kangistamana heitti molemmat kortit pöydälle, konsuli tunsi miehen, joka sanoi itseään kaivosinsinööri Kvamiksi.
Hän tunsi hänet sekä äänestä että silmistä.
Mies oli Asbjörn Krag.