VI.
Kirjainarvoitus.
Herrojen kummastus kävi sanoin kuvaamattomaksi, kun näyttäytyi, että puuttuvat kortit olivat varatuomarin omassa taskussa. Joka taholta huudettiin, että ruotsalainen oli viskattava ulos.
Varatuomari itse oli aluksi aivan mykkänä hämmästyksestä ja kauhusta. Vihdoin hän tointui sen verran, että sai jonkun sanan suustaan. Hän sanoi, että kaikki johtui varmaan jostakin häpeällisestä salahankkeesta, jostakin hirveästä väärinkäsityksestä. Kaikki hänen mahtipontiset vakuuttelunsa otettiin ivanaurulla vastaan, eikä ruotsalaisella vihdoin ollut muuta neuvoa kuin lähteä klubista. Läsnäolevat johtokunnan jäsenet päättivät, että hänet oli heti erotettava. Edelleen päätettiin tehdä Tukholman Purjehdusseuralle ilmoitus asiasta. Mutta muuten itsekukin läsnäolija lupautui noudattamaan ankaraa vaitioloa tapahtuman suhteen. Hienon klubin maine olisi helposti voinut tahraantua, jos kaupungille olisi päässyt huhu, että pelipetturi oli tavattu itse teosta klubin illanvietossa.
Sihteeri astui Einar Falkenbergin luo ja pyysi häneltä anteeksi tapausta — syyllinen oli saapa rangaistuksensa. Konsuli vastasi tyynesti ja sanoi olevansa tietysti yläpuolella sentapaisia syytöksiä, joita varatuomari oli viskannut häntä vastaan, mutta myönsi kuitenkin joutuneensa hetkeksi hieman ymmälle toisen suunnattoman julkeuden takia.
Sitten kiitettiin kaivosinsinööri Kvamia hänen osoittamastaan maltikkuudesta, mutta insinööri vastasi vaatimattomasti olevansa ylen mielissään siitä, että oli saanut kunnian tehdä arvoisalle klubille pienen palveluksen.
Samassa lennähti ovi auki ja varatuomari näyttäytyi jälleen. Hän tuli sisään hattu päässä ja ohut espanjanruokokeppi kädessä. Hän oli kalmankalpea.
— Ennenkuin lähden täältä, huusi hän raivoissaan, tahdon vielä sanoa sanan sille hävyttömälle miehelle, joka on uskaltanut loukata minua. Missä hän on? kiljui hän. — Jahka saan hänet käsiini, annan hänelle selkään.
Hänen tulonsa oli niin äkkiarvaamaton ja esiintymisensä niin raju, että herrat vaistomaisesti peräytyivät hänen tieltään.
Hän äkkäsi kaivosinsinöörin ja meni suoraan häntä kohti heiluttaen arveluttavasti keppiään. Päästyään hänen eteensä hän menetti malttinsa kokonaan ja sinutteli häntä.
— Siinäkö sinä olet, hävytön saatana! Sinä olet velkaa minulle hyvityksen julkeudestasi, minä tahdon tapella kanssasi!
Insinööri Kvam jäi seisomaan aivan levollisena kädet selän takana ja katseli hurjistunutta miestä silmiin.
— Minä tahdon tapella kanssasi! huusi ruotsalainen toistamiseen. — Sinä olet kurja pelkuri, ellet tahdo tapella kanssani. Minulla on pistoolit kotona — ne saadaan tänne tuossa tuokiossa.
— Minulla on pistoolit itselläni, vastasi insinööri, mutta minä en taistele kansaanne.
— Ette siis tahdo? kysyi ruotsalainen hammasta purren ja kohottaen keppiään. — Viimeisen kerran: tahdotteko?
— En, vastasi insinööri järkähtämättömän levollisesti.
Keppi suhahti ilmassa ja olisi osunut insinöörin päähän, ellei hän salaman nopeudella olisi väistänyt. Samassa hän ripeällä liikkeellä iski nyrkkinsä altapäin ruotsalaisen leukaluuhun. Varatuomari hoippui pari askelta takaperin ja olisi kaatunut, elleivät muutamat paikalle rientäneet herrat olisi tukeneet häntä. Mutta nyt oli läsnäolijain ällistys vaihtunut katkeraksi suuttumukseksi raakaa rauhanhäiritsijää kohtaan. Melulla ja rähinällä hänet suorastaan kannettiin ovesta ulos ja portaita alas. Ajuri noudettiin ja hänet viskattiin rattaille. Pois ajaessaan hän istui huojuen sinne tänne kuin täysihumalassa. Kaivosinsinöörin antama isku oli ollut ankara.
Kun herrat palasivat klubihuoneistoon, olivat Einar Falkenberg ja insinööri Kvam poislähdössä. Viimemainitun ripeyttä ja voimaa ylisteltiin äänekkäästi.
— Näytti siltä, kuin mies olisi mennyt tainnoksiin iskusta, sanottiin.
— Ei ihan, vastasi insinööri, mutta pökertyi hän kyllä. Olisin voinut iskeä hänet lattiaankin, mutta siitä hänen kaikesta päättäen tarpeeton täällä-olonsa vain olisi pitentynyt hetkisellä.
Kvam ja Falkenberg lähtivät. Jälkimäinen oli tavattoman totinen.
Portaille päästyä hän sanoi kaivosinsinöörille:
— Asbjörn Krag, en tiedä itsekään, kuinka paljosta minun on teitä kiittäminen.
Salapoliisi — toisin sanoen insinööri Kvam — kohautti olkapäitään.
— Olitte perin tukalassa asemassa, herra konsuli, sanoi hän.
— Se alkaa selvitä minulle.
— Ne kaksi korttia olivat teidän taskussanne.
Konsuli pyyhkäisi otsaansa ja mutisi:
— Herra jumala, sehän on kauheata.
— Minä aavistin, jatkoi salapoliisi, että ruotsalaisella oli konnanjuoni mielessä. Hän on "petohämähäkin" orja hänkin.
— Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.
— Hänen orjiaan, toisti Krag. — Hän on kokonaan Valentinen vallassa. En epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä teidät tänä yönä.
— Hänkö siis pani kortit taskuuni?
— Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin merkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän saapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti, että se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään tapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain aavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani kaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.
Einar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet Drammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä kohden.
— Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. — Kuinka se on selitettävä?
— Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. — Hän oli tullut klubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen pelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta kertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta sitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään toivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua lyhyessä ajassa.
— Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.
— Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen menettämiä.
Salapoliisi naurahti.
— No hyvä, jatkoi hän. — Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät muassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva, mitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin kaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen takintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin rivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.
— Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan siellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois taskustani ja hänen taskuunsa?
— Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. — Minä olen näet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.
— Sitäkin te salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.
— Minä osaan, vastasi Krag.
He kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:
— Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet taskustani. Se olisi ollut hirveätä.
— Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. — Huolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta elämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin tavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo. Ihmiset olisivat sanoneet itsekseen: "Miten lienee oikeastaan niiden korttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli suuria summia." Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli häpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen: "luonnollisesti, herra konsuli!" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat siitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla varma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset seikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.
— Kauheata, mutisi konsuli väristen. — Sillä tavoin Valentine siis kostaa.
— Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. — Jo tällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on käynyt.
— Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan, sanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, — nyt hän tuo kaikki sotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat vahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen teidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on kekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on voittanut. Tai hävinnyt.
Falkenberg pysähtyi.
— Te puhutte vakavasti, sanoi hän. — Omituinen tunne on vallannut minut. Olisiko se pelkoa?
Salapoliisi vastasi:
— Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut niin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.
— Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni sanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.
— Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.
— En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.
— Tuskinpa.
— Sitten en tiedä mitä se lienee.
— Siitä tulee teille kauhea hetki, vastasi salapoliisi, jahka kerran saatte tietää mitä hän tarkoitti.
Herrat olivat saapuneet konsulin huvilalle. Ensi kerroksen työhuoneessa paloi tuli.
— Vanha palvelijani valvoo ja odottaa minua, sanoi Falkenberg. —
Ettekö tekin käy sisään?
— Kiitos, minun tekee mieleni nähdä lipasta. Olen tänään paljon ajatellut kirjainlukkoa ja tahdon koettaa, enkö voisi keksiä selitystä tähän omituiseen arvoitukseen.
Kun he olivat saapuneet konsulin työhuoneeseen ja palvelija oli lähetetty pois, avasi Falkenberg kaapin ja otti esille rahalippaan.
— Tässä se on, sanoi hän. — Kuten näette, ei sille ole tehty minkäänlaista väkivaltaa.
Salapoliisi tutki lipasta tarkoin joka puolelta, naputti lukkoa ja kopeloi koneistoa.
— Kaikki on kunnossa, sanoi hän. — Tämän lippaan voi avata ainoastaan se, joka tietää avainsanan.
— Sanaa ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, sanoi Falkenberg.
Salapoliisi kysyi:
— Onko sana nyt sama kuin viime yönä?
— On, lipas sattuu olemaan lukittu samalla sanalla.
— Tahtoisin mielelläni kokeilla hiukan, sanoi Krag. — Saanko olla yksin täällä huoneessanne kolme minuuttia?
Falkenberg hieman kummasteli pyyntöä, mutta opittuaan sokeasti luottamaan Kragiin hän vastasi nopeasti:
— Tietysti. Riittääkö että menen viereiseen huoneeseen?
— Aivan hyvin. Minä kutsun teitä, kun olen valmis.
Konsuli lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Heti hänen poistuttuaan Krag ensin tutki huonetta.
Hän veti paksut uutimet syrjään, jotta sisään pääsi enemmän valoa. Senjälkeen hän avasi ikkunan ja katseli tarkkaavasti puutarhaa ja hiekkakäytäviä, mittasi sitten silmillään ikkunan ja kaapin välimatkan. Sen tehtyään hän aivan tyynesti meni ottamaan teräslippaan hyllyltä ja asetti sen pöydälle. Hetkeäkään empimättä hän sovitti lukon kirjaimet järjestykseen, painoi ponninta ja — avasi lippaan.
— Saatte tulla! huusi hän.
Falkenberg astui sisään viereisestä huoneesta. Jo kynnyksellä hän näki, että lipas oli avoinna. Hän pysähtyi ja tuijotti ällistyneenä ensin lippaaseen ja sitten salapoliisiin.
— Tämä ei ole mahdollista! huudahti hän. — Sehän on kuin satua.
Asbjörn Krag vastasi tyynesti ja hiljaa kuten tavallista:
— Sanoin teille illalla, että niin pian kuin olen keksinyt sanan, joka avaa lippaan, olen myös löytänyt varkaan tai varkaat.
— Niin, sanoi Falkenberg, ja nyt olette avannut lippaan.
Salapoliisi sulki lippaan jälleen, niin että lukko paukahti, ja jatkoi:
— Minun täytyy tunnustaa erehtyneeni. Olen löytänyt sanan, se on totta, mutta —
— Mutta! kysyi konsuli, — mitä niin?
— Ei mitään muuta, vastasi salapoliisi, kuin että olen tällä hetkellä yhtä kaukana varkaista kuin ennenkin.
Hänen äänessään kuului harmin ja väsymyksen väre, joka vaikutti
Falkenbergiin.
— Ettekö tahdo sanoa, kysyi konsuli, miten olette keksinyt sanan?
Krag viittasi torjuvasti kädellään mutisten:
— Toiste, toiste.
Hän katsoi kelloaan.
— Kello on jo puoli viisi, en ehdi enää kaupunkiin tänä yönä. Saanko maata täällä luonanne?
-. Tietysti. Mielihyvällä. Soitanko palvelijaa?
— Ei millään muotoa, kielsi Krag, antaa vanhuksen nukkua rauhassa.
Enkö voi maata yläkerroksessa veljenne asunnossa?
Falkenberg viivytti vastaustaan.
— Miksei, mutisi hän, mutta —
— Onhan ruumis viety pois?
— On, se vietiin jo iltapäivällä.
— No sitten ei mikään estä.
— Minä saatan teidät sinne.
— Kiitos, mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa. Minä makaan mieluimmin jollakin sohvalla.
— Miten vaan tahdotte.
Herrat astuivat verkalleen Charlien asuntoon vieviä portaita ylös.
Kaikki oli siellä koskematta entisellään. Huonekalut, matot ja taideteokset olivat hajallaan taiteellisessa epäjärjestyksessä, josta Charlie niin paljon piti.
Atelieerissa nurinkäännetyt taulut irvistivät heitä vastaan.
Salapoliisi osoitti muuatta siellä olevaa leveätä divaania.
— Tuossa minä tahdon nukkua, sanoi hän.
— Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.
— Niin, miksikäs ei tässä?
— Sillä juuri tässä huoneessa… tässä huoneessa hän —
— Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen ympärilleen. — Mutta sehän ei estä minua nukkumasta täällä.
Hän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi puolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän oli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.
Asbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä korkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.
— Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.
— Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli parkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan päivän säteissä.
— Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan Falkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei hänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.
— Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. — Meillä on huomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä. Käväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.
Falkenberg rohkaisi mielensä, ja jottei uudelleen osoittaisi heikkoutta, sanoi hän lyhyesti hyvää yötä ja lähti.
Asbjörn Krag kääntyi mennäkseen takaisin atelieeriin.
Hän oli sanonut konsulille hyvästit jonkinlaisessa etuhuoneessa tai kabinetissa.
Juuri ollessaan vetämäisillään syrjään raskaat oviverhot, jotka erottivat tämän huoneen atelieerista, hän pysähtyi ja kuulosti.
Sitten hän tempasi äkisti verhot syrjään ja astui sisään.
Keskimäisen ikkunan luona tuolilla — samalla tuolilla missä Charlie oli ampunut itsensä ja mikä hetki sitten oli ollut tyhjänä — istui nyt ihminen.