VII.
Seuraava päivä.
Tuolilla istui ihminen. Ja tuoli oli sen ainoan ikkunan ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, niin että nousevan auringon valo virtasi huoneeseen luoden olentoon valkoisen hohteen.
Asbjörn Krag seisoi hetkisen hiljaa oviaukossa katsellen uteliaasti hahmoa. Sitten hän virkkoi nauraen:
— Sinä alat kunnostautua. Sinulla on jo vaikuttavaisuuden tajuntaa.
Silloin olento nousi seisomaan.
Se oli Asbjörn Kragin palvelija ja apulainen, kahdeksantoistavuotias
Jens.
— Teitä ei sitten mikään voi säikyttää, sanoi Jens katsoen ihailevasti isäntäänsä.
Salapoliisi ei vastannut. Hän meni ikkunoiden luo ja veti kaikki verhot syrjään, niin että päivänvalo pääsi vapaasti täyttämään suuren huoneen.
— Tämä hämärä tekee minut uniseksi, sanoi hän. — Kas niin, hyvä on.
Mitenkä sinä keksit tulla tänne?
— Olen seurannut määräyksiänne.
— Minun määräyksiäni?
— Niin, tehän sanoitte eilen illalla, etten saanut menettää konsuli
Falkenbergia näkyvistäni, ja sitä en olekaan tehnyt.
— Se on oikein. Sinä olet kunnon mies. Mutta miten pääsit tänne sisään kenenkään huomaamatta?
— Oletteko unohtanut, miten hyvästi osasin kiivetä ennen muinoin? kysyi Jens nauraen niin, että Asbjörn Kragin täytyi hillitä häntä.
— Tiedättehän, että minä kiipeän kuin apina. Muistatteko, miten minun kerran piti ryöstää Bendixenin kultasepänmyymälä? Olin kavunnut vesiränniä ylös kolmanteen kerrokseen asti, kun te, herra Krag, yhtäkkiä seisoitte alhaalla kadulla.
— Niin, kyllä muistan, vastasi salapoliisi. — Mitä minä silloin sanoin?
— Te sanoitte, että jollen heti laittau alas, niin te ammutte sormeni mäsäksi. Minä riipuin paraikaa sormillani katonräystäässä.
— Aivan niin. Oikein. No ammuinkos? kysyi Krag hymyillen.
— Ette, sillä minusta oli viisainta tulla alas ja antautua. Tiesin, ettei maksanut vaivaa yrittää muuta. Minähän tunsin teidät siitä kerrasta, jolloin —
— Hyvä on, keskeytti Krag. — Sinä siis olet ryöminyt ikkunasta tänne?
— Niin.
— Olitko täällä silloin, kun konsuli ja minä tulimme sisään äskettäin?
— Olin. Istuin noiden lintujen takana.
Jens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag istuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.
— Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi hän. — Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä. Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä tiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä, olen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.
Salapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli hänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein tarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.
Jens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat intoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa lapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen älykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta pelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja tehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti Asbjörn Kragia rajattomasti.
— Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla, niin sinä läksit kadulle?
— Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. — Heti senjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän odotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä takasillalle. Kun vaunu pysähtyi —
— Missä se pysähtyi? kysyi Krag.
Jensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:
— Vankilan kohdalla.
— Jatka.
— Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme Halvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden edustoilla oli puutarhat.
Kadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle. Se ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan. Ennenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä seisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin. Konsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen verran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski konsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: "Ada on odottanut teitä… Hän on…" Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten minäkin soitin ovikelloa.
— Pääkäytävänkö? kysyi Krag.
— Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt konsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan pieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö, ja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin kiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin kysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.
Asbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Virhe, virhe, sanoi hän. — Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse eteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta, esimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru menee rouviin ihan täydestä.
— Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. — Hän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman noloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut tilannut lohta, ja niin sain mennä.
— Numero ja nimilevy? kysyi Krag.
— Halvardinkatu 63, vastasi Jens. — Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi: Leskirouva Elise Kjönig. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä se on.
Jens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki: Ada Kjönig.
— Hyvä on, sanoi Krag nyökäten. — Leskirouva Kjönig tyttärineen siis.
— Niin. Kyseltyäni läheisestä maitopuodista sain tietää, että nuo kaksi naista olivat talon ainoat asukkaat. Senjälkeen lähetin teille kirjeen.
— Tämän kirjeen, mutisi salapoliisi ottaen taskustaan pienen, likaisen, valkean kirjekuoren, jonka sisällä oli sirkus-ilmoituksesta repäisty paperipalanen. Sen takasivulle oli kirjoitettu:
"Konsuli on mennyt Halvardinkadun 63:een tapaamaan erästä Ada Kjönig nimistä naista, joka asuu äitinsä, leskirouva Elise Kjönigin kanssa."
— Lähetin erään poikasen viemään kirjettä, sanoi Jens. — Ajattelin, että asialla ehkä oli kiire. Ja minunhan piti jäädä paikoilleni odottamaan konsulia.
— Ilmoitus tuli minulle hyvään tarpeeseen, sanoi Krag. — Sain sen joka tapauksessa siksi ajoissa, että sen avulla saatoin avata kirjainlukon.
— Kirjainlukon? kysyi Jens uteliaasti. — Mikä se semmoinen on?
— Se on jotain joka ei kuulu sinuun, vastasi salapoliisi, — toistaiseksi, lisäsi hän.
Jens kiiruhti jatkamaan keskeytynyttä kertomustaan.
— Sattui niin onnellisesti, että tunsin erään lähellä asuvan ihmisen. Häneltä sain tietää yhtä ja toista leskirouva Kjönigistä ja hänen tyttärestään.
— Ihmisen? kysyi Krag.
— Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.
— Ahaa, vai niin.
— Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen kauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä vähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat oikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on hyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista vuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä ei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut, kuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli Kjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä taas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin kaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.
— Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.
— Ei, vastasi Jens. — Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja katselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja Teatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus klubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja vannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran seurassa.
— Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.
Jens pudisti päätänsä.
— En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä tuntemattomana.
— Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?
— Herrat kulkivat niin hitaasti ja puhelivat keskenään, että minä saatoin istua eräillä kadunlakaisijan rattailla ja silti pysyä lähettyvillä, vastasi Jens. — Ja Skillebaekille saavuttua se ei ollut lainkaan vaikeata, sillä minä piileksin puiden varjossa ja hiivin aitojen taitse. Kun herrat menivät taloon, kiipesin minä toiseen kerrokseen, missä eräs ikkuna näkyi olevan auki. Vasta kun kuulin vieraan herran äänen, ymmärsin, että hän oli Asbjörn Krag.
Salapoliisi nousi.
— Väki alkaa pian heräillä täällä, sanoi hän. — Sinun pitää laittautua pois niin pian kuin suinkin. Eteisenovet ovat lukossa, joten sinun täytyy mennä samaa tietä kuin tulitkin.
Jens kavahti pystyyn.
— Minä katoan hiljaa kuin kissa. Onko teillä mitä uutta minulle?
Asbjörn Krag mietti.
— Pidä silmällä muuatta suurta viheriäistä automobiilia, sanoi hän, 25-hevosvoimaista automobiilia, jossa on S:n muotoiset lyhdynpitimet.
— Sen teen.
— Kun olet keksinyt sen, toimita minulle sana tahi soita tai kirjoita kirje. Tiedäthän miten saat minut käsiisi.
— Totta kai.
— No mene sitten.
Jens oli jo ikkunassa. Samassa hän heilautti itsensä ulkopuolelle, sai kiinni markiisitelineestä ja liukui maahan. Krag seisoi seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli päässyt tielle.
Sitten salapoliisi veti jälleen verhot ikkunan eteen, heittäytyi divaanille ja nukkui oitis.
Hän nukkui kaksi tuntia. Kun hän herättyään pukeutui uudelleen, tuli hänestä taas salapoliisi Asbjörn Krag, eikä mustapartaisesta kaivosinsinööristä näkynyt merkkiäkään.
Hän meni portaita alas Einar Falkenbergin asuntoon. Konsuli ei ollut vielä pukeutunut, mutta tuli kohta, ilmoitti vanha palvelija.
Aamiaispöytä oli katettu kahdelle.
Konsulin työhuoneessa olivat aamulehdet. Asbjörn Krag tutki ne hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista.
— Hyvää huomenta, Krag, oletteko nukkunut hyvin?
Konsuli seisoi ovessa.
— Kuten sanoin teille, kaksi tuntia, vastasi Krag, mutta teillä on näemmä ollut rauhaton yö.
— Kauhea. Olen tuskin silmääni ummistanut.
Herrat istuivat aamiaispöytään.
Falkenberg käski tuoda samppanjaa virkistyäkseen. Asbjörn Kragkin joi lasillisen. Konsuli sanoi:
— Menkäämme oikopäätä asiaan… Te siis tunnette suhteeni Ada
Kjönigiin.
Salapoliisi nosti kummastuneena katseensa.
— Tunnen, vastasi hän tuokion mietittyään. — Sain siitä tiedon eilen, mutta sillähän ei oikeastaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.
— Ei, ei muuta kuin että olen käyttänyt morsiameni nimeä kirjainlukon avaimena.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Saatuani kuulla teidän olevan salakihloissa Ada Kjönig nimisen neidin kanssa ajattelin oitis: hänen nimeään on kai käytetty kirjainlukossa. Niinhän rakastuneet aina tekevät. Se oli arvaus, mutta teidän on myöntäminen, että se oli varsin todennäköinen arvaus.
— Niinpä kyllä.
— Ja sitten näyttäytyikin, että olin arvannut oikein. Nyt teidän pitää vaihtaa kirjainlukon sanaa, herra konsuli.
Einar Falkenberg istui hetkisen ääneti. Hän maistoi lasistaan. Sitten hän sanoi:
— Koska siis tiedätte missä suhteessa minä olen tähän naiseen, pitää minun hänen takiansa huomauttaa teille, että suhteemme on mitä puhtain. Minä rakastan häntä, aion mennä naimisiin hänen kanssaan —
Krag teki kädellänsä torjuvan liikkeen.
— Kaikki tuo ei kuulu minuun, sanoi hän. — Sitävastoin on teidän kiinnitettävä huomiota siihen, että eräs toinenkin tietää asianlaidan ja on tiennyt sen kauemmin kuin minä.
— Ketä tarkoitatte?
— Valentinea.
— Petohämähäkkiä! huudahti Falkenberg. — Olette oikeassa.
— Sen ei tarvitse merkitä mitään, jatkoi salapoliisi rauhoittavasti, onhan mahdollista, että hän on jo unohtanut sen. Mutta, niinkuin sanottu, teidän pitää kiinnittää huomiota siihen.
Herrat lopettivat ateriansa, ja Krag ehdotti, että he lähtisivät heti kaupunkiin.
Konsuli suostui. Hänellä oli monenlaista toimitettavaa konttorissaan.
— Menemmekö jalkaisin? kysyi hän.
— Minä ehdotan että ajaisimme, vastasi salapoliisi. Onko teillä oikein hienot vaunut?
— Hienot vaunut? toisti Falkenberg ihmeissään. — On kyllä, ihka uudet, hienot nelipyöräiset ajoneuvot.
— Otetaan ne. Ja sitten molemmat pulskat sysimustat hevosenne ja uusimmat ja loistavimmat valjaat.
— Mutta minua ei lainkaan haluta herättää huomiota, vastusteli konsuli. — Näyttäisihän kieltämättä kummalliselta, jos ajaisin varhaisena arkiaamuna kaupunkiin semmoisella komeudella.
— Tehkää se sittenkin. Minulla on omat tarkoitukseni.
— Hyvä. Olkoon menneeksi.
Hän antoi valjastamiskäskyn.
— Minua ihmetyttää sitäpaitsi, sanoi konsuli heidän astuessaan vaunuihin, — että olette heittänyt mainion naamioituksenne ja olette jälleen Asbjörn Krag.
— Sen olen tehnyt teidän takianne, vastasi salapoliisi.
— Minun takiani?
— Niin. Pelastaakseni teidät "petohämähäkin" kynsistä. Kun me yhdessä ajamme kaupunkiin näissä huomiota herättävissä vaunuissa, niin kaikki ihmiset näkevät meidät ja sanovat: "Kas tuossa ajaa konsuli Falkenberg ja salapoliisi Krag." Puolen tunnin kuluttua Valentine saa tiedon siitä, ja hän on kyllin nopsa-ajatuksinen käsittämään, että te olette hänen tähtensä kääntynyt minun puoleeni.
Falkenberg kuunteli jännittyneenä Asbjörn Kragin selitystä.
— Hän ymmärtää heti, jatkoi salapoliisi, saaneensa minusta tasavertaisen ja vaarallisen vastustajan. Hän on sentähden kohdistava hyökkäyksensä minuun eikä teihin. Teidät hän pian olisi tuhonnut ja häväissyt mitä pirullisimmin tavoin. Kuten näette, minä kokoan hänen kyntensä itseäni vastaan ja annan hänen ilkeydelleen täyden vallan. Mutta jottei hän olisi hetkeäkään epätietoinen aikomusteni vakavuudesta, aion ilmoittaa hänelle mitä minulla on mielessäni.
— Mitä teillä sitten on mielessänne? kysyi Falkenberg.
— Tällä hetkellä tuo vaarallinen nainen on turvassa kaikilta hyökkäyksiltä, sanoi salapoliisi. — Ottaapa hän osaa seuraelämäänkin ja vierailee niinkin hienoissa paikoissa kuin kamariherra Totenillä. Kaikki ihailevat hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja jalouttaan, ei kukaan epäile häntä, mutta minä ilmoitan hänelle tietäväni, että hän on kurja pahantekijä, häijy, julma nainen. Ja hänen on tiedettävä, etten minä aio levätä, ennenkuin olen koonnut todistuksia häntä vastaan ja paljastanut hänet.
— Ja miten hän saa tietää tämän kaiken? kysyi konsuli.
— Minä sanon sen hänelle itse, vastasi Krag. — Avoimesti ja suoraan, ennenkuin ryhdyn taisteluun.
Salapoliisi katsoi kelloaan.
— Kello yhdeltä aion käydä "petohämähäkin" luona, sanoi hän.
Kahden mustan hevosen vetämät hienot vaunut ajoivat valoisana kesäaamuna hyvää vauhtia pitkin Drammenin-tietä.
Falkenberg oli synkkä ja totinen.
Mutta Asbjörn Kragin huolettomista kasvoista ei kukaan voinut nähdä, että hän tällä ajelulla oli ryhtynyt taisteluun vaarallisinta rikoksentekijää vastaan, mikä milloinkaan oli harjoittanut toimintaansa Norjan pääkaupungissa.
Ja monet ihmiset panivat merkille, että tuossa ajoi konsuli Falkenberg ja kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag.