VIII.
"Hän on kostanut"
Konsuli Einar Falkenberg ja salapoliisi Asbjörn Krag ajoivat konsulin konttorin edustalle. Siellä he erosivat. Asbjörn Krag jatkoi matkaansa tavallisilla ajurinrattailla poliisikamariin ryhtyäkseen päivän vaatimiin toimenpiteisiin.
Hän viipyi poliisilaitoksen talossa tuntikauden, jolla aikaa hän keskusteli kauan poliisipäällikön kanssa. Vaikkei Asbjörn Krag enää ollut poliisilaitoksen palveluksessa, antoi päällikkö hänelle kuitenkin valtakirjan, joka oikeutti hänet toimimaan niinkuin poliisimies ainakin.
Kello oli tällä välin tullut kaksitoista, ja Krag oli yhdeltä päättänyt mennä Valentine Kempelin luo. Hänen täytyi siis kiiruhtaa, koska hänen vielä sitä ennen piti toimittaa muutamia pikku asioita. Ollessaan juuri lähdössä poliisiasemalta hän kohtasi miehen, joka tuli henki kurkussa juosten kirje kädessä.
Krag kävi häneen käsiksi ja kysyi:
— Minne matka?
— Kirje Asbjörn Kragille, sanoi mies. — Se on tärkeä.
Salapoliisi otti "kirjeen", sanomalehdestä repäistyn paperipalasen, jolle Jens, hänen nuori apulaisensa, oli kirjoittanut:
"Nyt automobiili menee Karl Johanin kadulla." Samassa Krag oli kadulla, missä hänen heti onnistui saada ajuri.
— Tunnetteko minut? kysyi salapoliisi.
— Tunnen toki, vastasi ajuri hymyillen.
Krag istuutui rattaille.
— Te tiedätte, etten minä kärsi vastaväitteitä ajaessani näillä vietävän rämisevillä rattaillanne.
— Tiedän.
— Mutta tiedätte myös, että minä maksan hyvin. Ei mitään kitsastelua.
— Emme kyyditsekään ketään mieluummin kuin herra Kragia.
— Hyvä. Ajakaa hitaasti Karl Johania alaspäin ja kuulkaa tarkoin mitä sanon.
Viiden minuutin kuluttua rattaat kiersivät postitalon nurkan ja kulkivat hiljaista hölkkää pitkin "Karl Johania". Oli ihana poutapäivä, ja kadulla vilisi väkeä ja ajoneuvoja.
Grand Hotelin edustalla odotti suuri, vihreä automobiili. Asbjörn Krag tunsi sen heti etsimäkseen automobiiliksi. Siinä oli S:n muotoiset lyhdynpitimet.
Hän käski ajurin pysäyttää ja meni erääseen myymälään, mistä saattoi pitää silmällä hotellia ja katua.
Automobiilin läheisyyteen oli muuan punapuseroinen kengänkiillottaja asettunut kadulle. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään kengänkiillottajan, joka ei ollut kukaan muu kuin Jens.
Vihdoin tuli hotellista kaksi herraa, jotka nousivat automobiiliin.
Samassa tuokiossa Krag oli ulkona ja rattaiden luona.
— Näettekö tuota vihreätä automobiilia, joka tulee hiljalleen meitä vastaan? kysyi hän.
Ajuri nyökkäsi.
— Teidän täytyy ajaa niin, että tapahtuu pieni yhteentörmäys meidän ja sen välillä, sanoi Krag istuutuen tyynesti rattaille.
— Yhteentörmäys! huudahti ajuri ällistyneenä.
— Tehkää niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.
— Mutta rattaat eivät ole minun, koki ajuri selittää.
Nähdessään, ettei vastaväitteistä ollut apua, hän sitten kuitenkin läksi ajamaan lähenevää automobiilia kohti. Tämä kulki nyt jo melkoisen kovaa vauhtia, niin ettei yhteentörmäys suinkaan ollut vaaraton hengelle ja jäsenille. Mutta Asbjörn Krag ei piitannut vähääkään seikkailun vaarallisuudesta. Hän istui sanomalehti kädessä tutkien viimeisiä uutisia. Kun automobiili oli muutaman metrin päässä rattaista, niin kuski tempasi äkkiä ohjaksista, niin että hevonen kääntyi sivuttain. Samassa automobiili törmäsi rattaiden toista takapyörää vasten. Kuului rysähdys, pyörä pirstautui, rattaat menivät nurin, ja Asbjörn Krag vierähti kadulle. Joukko väkeä kerääntyi paikalle, ja automobiilin täytyi pysähtyä. Ei kukaan ollut huomannut, miten yhteentörmäys oikeastaan oli tapahtunut, mutta kaikki väittivät, että syy oli automobiilin. Kävi ilmi, että automobiilissa istuvat kaksi herraa puhuivat hyvin murteellista norjankieltä. Mutta kykynsä mukaan he kuitenkin purkivat raivoaan ajurille, jota syyttivät kelvottomuudesta ja kömpelyydestä. Heidän piti juuri nousta automobiiliin lähteäkseen ajamaan eteenpäin, kun eräs punapuseroinen kengänkiillottajapoika ilmestyi paikalle ja vannoi, että auto oli tehnyt kummallisen käännähdyksen juuri sivuuttaessaan ajurinrattaat. Yhä kasvava väkijoukko asettui nyt suorastaan ajurin puolelle. Asbjörn Krag oli aluksi olevinaan pyörryksissä, mutta virkosi sitten äkisti ja näytti noille kahdelle automobiiliherralle poliisimerkkiään.
Tämä ilmeisesti huolestutti heitä kovin, ja he ojensivat vastineeksi Asbjörn Kragille korttinsa. Toiseen oli painettu: Paroni von Kühnel, ja toiseen: José Ysayo, Senaattori. Edellisellä oli vaalea parta ja paksu niska, jälkimäinen oli aivan tavattoman laiha ja tummaverinen. Herrat nyökkäsivät ystävällisesti poliisimiehelle ja ilmoittivat osoitteensa: Grand Hotel. He lupautuivat nimenomaan korvaamaan tuottamansa vahingon.
Mutta Asbjörn Krag viittasi luokseen kaksi konstaapelia ja käski heidän viedä sekä herrat että automobiilin poliisikonttoriin. Molemmat ulkomaalaiset nostivat siitä hirveän melun ja puhuivat äänekkäästi törkeästä vääryydestä ja häpeemättömyydestä. Asbjörn Krag oli järkähtämätön, mutta suostui lopulta kuitenkin lähettämään konstaapelit pois, jos herrat vapaaehtoisesti seurasivat häntä poliisivartiokonttoriin. Salapoliisi sijoittui automobiiliin, väkijoukko hajaantui, ja auto läksi verkalleen ajamaan katua alas.
Asbjörn Krag istui etuistuimella mustatukkaisen espanjalaisen vieressä, saksalainen paroni oli yksin takaistuimella. Auton kulkiessa Suurtorin poikki Krag huomasi miehen, joka yhtäkkiä pysähtyi automobiilin mennessä ohitse ja oli lentää selälleen ihmetyksestä. Mies oli Einar Falkenberg. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja ymmärsi konsulin kauhistuneesta ilmeestä, että tämä oli espanjalaisessa tuntenut saman mustapintaisen miehen, jonka oli tavannut sinä yönä, jolloin Charlie ampui itsensä.
Kun nuo kolme herrasmiestä saapuivat poliisivartiokonttoriin, ei Asbjörn Krag ollut tietääkseenkään, vaikka ulkomaalaiset valittivat, että heillä oli kiire ja että heidän aikansa oli kallis. He tarjoutuivat kerran toisensa perästä suorittamaan kaksin- ja kolminkertaisen korvauksen, mutta salapoliisi ei menettänyt malttiaan. Ensin hän tarkasti huolellisesti automobiilin. Hän näki heti, että molemmat lyhdynpitimet olivat uudet, samoin kuin senkin, että vaunu oli äskettäin lakeerattu vihreäksi ja että alkuperäinen väri oli ollut punainen. Ei siis ollut epäilemistäkään, vaunu oli Charlien automobiili. Salapoliisin huomio kiintyi senjälkeen kuraan, jota oli tarttunut suuriin kumipyöriin, ja hän mainitsi havainnostaan.
— Huomaan, että herrat ovat ajaneet pitkän matkan viime yönä, sanoi hän.
Espanjalainen vilkaisi nopeasti Asbjörn Kragiin, ennenkuin vastasi:
— Todellakin, mistä sen näette?
— Renkaisiin tarttuneesta kurasta, vastasi Krag. — Tuollaista punertavaa maata ei ole Kristianian lähimmässä ympäristössä.
Hän raaputti välinpitämättömästi kourallisen kuivunutta kuraa renkaista. Osan siitä hän heitti maahan, mutta osan piti kädessään, kummankaan ulkomaalaisen sitä huomaamatta.
Sitten hän pyysi herroja astumaan poliisikamariin ja alkoi heidän epätoivoisista vastaväitteistään huolimatta kuulustella heitä siellä.
Hän sai tietää, että espanjalainen oli 46-vuotias ja entinen senaattori. Hän oli tullut Kristianiaan kaksi kuukautta sitten, tekemään eräitä suuria kapakala- ja viinikauppoja. Hän oli käynyt kaikkien suurimpien tuonti- ja vientiliikkeenharjoittajien puheilla ja siten päässyt kaupungin ylempiin seurapiireihin, tehnyt monta tuttavuutta ja päättänyt jo useita kauppoja. Paroni von Kühnel oli vain matkailija ja koroillaeläjä. Hän oli ollut Kristianiassa kuukauden ja aikoi lähteä sieltä taas jonkun päivän päästä. Asbjörn Krag merkitsi kaiken tarkasti suureen pöytäkirjaan, myötäänsä pyydellen anteeksi, että vaivasi herroja, mutta sanoen sen välttämättömäksi, koska muka Norjan laki kerta kaikkiaan oli sellainen; hän teki ainoastaan velvollisuutensa. Saksalaisen kasvoista näkyi, että tämä herra piti toimitusta sanomattoman ikävänä, mutta Asbjörn Krag pani merkille, että espanjalainen silloin tällöin katseli häntä salavihkaa ja tutkivasti. Tuntui kuin senaattori olisi kummastellut, että tämä hieno, tarmokkaan näköinen poliisimies viitsi kiinnittää niin suurta huomiota tuollaiseen pikkuseikkaan kuin viattomaan automobiiliyhteentörmäykseen. Ja kun Asbjörn Krag alkoi kysellä itse automobiilista, tuli espanjalainen todenteolla epäluuloiseksi.
— Oletteko tuoneet automobiilin muassanne ulkomailta? kysyi Krag.
— Emme, vastasi senaattori. — Se on ostettu täällä Kristianiassa.
— Vai niin. Keneltä? kysyi Krag, istuen kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan.
— Onko sitten ihan välttämätöntä tehdä siitäkin selkoa?
— Hyvät herrat, vastasi Asbjörn Krag moittivasti, — ellei se olisi muodollisuuden vuoksi välttämätöntä, en tietenkään vaivaisi herroja moisilla kysymyksillä.
— Niinkö, no… se on ostettu eräältä mieheltä täällä Kristianiassa.
Mutta en todellakaan muista hänen nimeään.
Kääntyen saksalaisen puoleen, joka istui torkkuen penkillä, hän jatkoi:
— Muistatko mikä hän oli nimeltään, se hullu, jolta minä ostin automobiilin?
Saksalainen katsoi häneen käsittämättä kysymystä.
— Se mies, joka aina syyti rahoja ympärilleen ja joka oli aina rahapulassa. Mikä hänen nimensä oli?
— Tiedätte kai hänen osoitteensa? kysyi Krag.
Hän puhui niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin.
Senaattori vastasi:
— En tiedä missä hän asuu. Mutta nyt muuten muistankin hänen nimensä, lisäsi hän. — Se oli Falkenberg, Charlie Falkenberg.
— Paljonko maksoitte automobiilista?
— Kymmenentuhatta kruunua.
Senaattori otti esiin lompakkonsa ja näytti salapoliisille muuatta paperia. Siinä Charlie Falkenberg tunnusti vastaanottaneensa kymmenentuhatta kruunua automobiilista.
Salapoliisi kiitti ja ojensi senaattorille paperin takaisin.
— Niin, tiedätte kai, että tämä Charlie Falkenberg on kuollut.
— Todellako, siitä emme ole tienneet mitään.
— Hän on ampunut itsensä.
— Niinkö.
— Kerrotaan sen tapahtuneen erään naisen tähden, erään Valentine
Kempel nimisen naisen tähden. Häntä sanotaan "petohämähäkiksi", jatkoi
Asbjörn Krag, ja se on kyllä varsin sattuva nimi.
Nyt saksalainenkin alkoi tarkata tätä omituista keskustelua.
Senaattori tarttui hattuunsa.
— Minulla on kunnia tuntea puheenaoleva nainen, sanoi hän, enkä voi millään muotoa sietää, että te puhutte hänestä tuolla tavoin. Ainoastaan se seikka, että olette poliisimies, estää minua vastaamasta teille sopivammalla tavalla.
Asbjörn Krag oli mielissään toisen yltyvästä raivosta. Senaattori ei enää voinut hillitä itseään.
Salapoliisi paiskasi suuren pöytäkirjan kiinni.
— Vieläkö muuta haluatte tietää? kysyi senaattori terävästi.
— Vielä, vastasi salapoliisi hymyillen. — Haluaisin tehdä teille vielä kaksi kysymystä, mutta pelkään, ettette tahdo vastata niihin.
— Voittehan koettaa.
— Kysyn siis ensiksi: missä olitte automobiileinenne viime yönä?
— Sekö oli ensimäinen kysymys. Entä toinen?
— Tahtoisin mielelläni tietää teidän oikeat nimenne.
Espanjalainen menetti hetkeksi malttinsa. Mutta sitten hän remahti äänekkääseen nauruun, pudisti päätään ja meni nauraen ovesta ulos.
Asbjörn Krag saattoi heitä ulos asti. Hänkin hymyili. Kun molemmat ulkomaalaiset istuivat vaunussa ja olivat lähtemäisillään tiehensä, kumartui senaattori Kragin puoleen ja kuiskasi:
— Teilläpä on tavaton halu sekaantua minun yksityisasioihini. Sitä teidän ei pitäisi tehdä.
— Kuinka niin?
— Se voi käydä teille kalliiksi, vastasi mustatukkainen espanjalainen.
Odottamatta mitä Asbjörn Kragilla olisi ollut siihen sanottavaa, hän väänsi ohjausratasta ja pani automobiilin liikkeelle.
Asbjörn Krag palasi konttoriin. Siellä hän kokosi tarkoin automobiilin kumirenkaista raaputtamansa kuran. Hän hienonsi sen hyppysissään ja tarkasteli sitä mikroskoopilla. Kun tutkimus ei näyttänyt tyydyttävän häntä, nouti hän tulenkestävästä holvista suuren, pitkulaisen laatikon. Sen hän avasi. Laatikko oli jaettu moniin pikku lokeroihin, kussakin laskulevy ja lasi päällä. Useimmat lokerot olivat täynnä soraa, hiekkaa ja savea. Laseihin oli liimattu erilaisia nimilippuja, kuten "Gretsen", "Holmenkollen", "Sagene" j.n.e. Ei mikään näyte muistuttanut Asbjörn Kragin äskeistä löytöä. Hän kaatoi senvuoksi tämän uuden maanäytteen erääseen tyhjään lokeroon ja kirjoitti paperilipulle, jonka liisteröi lasilevylle: Senaattorin automobiilinpyörä. Sen tehtyään hän pani laatikon takaisin tulenkestävään holviin.
Sitten hän sytytti piippunsa ja istuutui syvään tuoliinsa tuumimaan asiaa vielä kertaalleen. Hän oli nyttemmin varma siitä, että senaattori oli Valentinen kätyri. Hän ei pelännyt tuota laihaa, jäntevää etelämaalaista, jolla oli pienet häijyt silmät, mutta hän ymmärsi, että siinä oli vastustaja, jonka suhteen tuli olla varuillaan. Nyt oli kai "petohämähäkki" selvillä siitä, että hän, Asbjörn Krag, ahdisti häntä, eikä konsuli Falkenberg. Siten oli Krag luultavasti torjunut hänen hyökkäyksensä tuota suojatonta miestä vastaan, mutta samalla paljastanut itseään varsin huomattavasti. Mutta se oli ollut välttämätöntä.
Yhtäkkiä Asbjörn Krag tuli muistaneeksi eilisiltaisia
Pursiklubi-tuttavuuksiaan. Eräs niistä oli arkkitehti. Tämä ihaili
Valentinea ja oli luvannut esitellä uuden tuttavansa hänelle. Saattoi
ehkä olla järkevintä tutustua "petohämähäkkiin" tätä tavallista tietä.
Mutta siinä tapauksessa hänen täytyi uudelleen ruveta kaivosinsinööri
Kvamiksi.
Asbjörn Krag lähti kiireesti poliisikamarista ja meni yksityisasuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua salapoliisi oli kadonnut, ja totinen, keski-ikäinen kaivosinsinööri oli hänen sijastaan huoneessa. Asbjörn Krag oli mestari naamioimistaidossa, ja hän osasi valepuvuissaan mainiosti jäljitellä mitä erilaisimpia luonteita.
Ennen lähtöään hän sanoi emännöitsijälleen olevansa Pursiklubissa tavattavana, jos joku häntä kysyisi. Hän tiesi arkkitehdillä olevan tapana syödä päivällistä siellä ja toivoi kohtaavansa hänet.
Tämä toivomus täyttyikin, sillä tuskin oli salapoliisi kaivosinsinööri Kvamin hahmossa astunut klubin ovesta sisään, kun alati hymyilevä ja herttainen arkkitehti jo riensi häntä vastaan.
— Taivasten tekijä, miten olen etsinyt teitä tänään! sanoi hän. —
Missä te asutte, hyvä ihminen?
— Continentalissa, vastasi Krag silmää räpäyttämättä.
— Olen puhunut Valentinen kanssa —
— Kauniin lesken. Vai niin —
— Hän on kääntynyt puoleeni eilisiltaisen jupakan johdosta. Hän tahtoi kuulla sen yksityiskohtia myöten.
— Mitenkä sellaiset klubijutut voivat kiinnittää naisen mieltä?
— Ettekö käsitä? kysyi arkkitehti. — Enkö maininnut teille, että ruotsalainen varatuomari on hänen innokkaimpia ihailijoitansa?
— Sitten hän on kai pahoillaan, kun miehen kävi niin nolosti eilen?
— Ei lainkaan, se ei ole hänen tapaistaan. Hän kertoi minulle, että ruotsalaisen tungettelevaisuus jo pitkän aikaa oli häntä kiusannut ja että hän nyt vihdoin oli saanut pätevän syyn näyttää miehelle ovea.
— Ulos heti paikalla siis, tuumi Krag.
— Aivan. Mutta nyt hän kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin.
— Eihän toki, vastasi Krag ollen hämmästyvinään.
— Mitenkä minä olisin ansainnut, että…
Arkkitehti taputti häntä ylen ystävällisesti olalle.
— Eilinen esiintymisenne, herra insinööri, on tehnyt häneen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän sanoi moneen kertaan ihailevansa neuvokkuuttanne ja viisauttanne. Minä lupasin pitää hänelle pienet hienot päivälliset ja kutsua teidät mukaan. Tulee kaikkiaan neljä henkeä: hän ja ratsumestari, hänen ystävänsä, te ja minä. Grand on jo saanut määräyksen, ja valmistukset ovat alkaneet. Sopiiko teille huomenna kello seitsemän?
— Erinomaisesti, tuhannet kiitokset, vastasi Krag.
— Mainitsitte jostakin ratsumestarista. Onko se sama mies, joka niin useasti nähdään hänen seurassaan?
— Sama juuri. Kunnon mies. Vanhaa hienoa sukua, muttei yhtään ylpeä.
Upporikas. Te siis tulette?
— Tulen, tulen.
Keskustelu siirtyi johonkin toiseen asiaan, ja puolen tunnin kuluttua "kaivosinsinööri Kvam" lähti klubihuoneistosta. Arkkitehti jäi päivälliselle.
Asbjörn Krag astui syvissä mietteissä leveitä portaita alas. Yhtäkkiä joku mies tuli juosten kiireesti portaita ylös. Hän töytäsi ankarasti Kragia, mutta aikoi rientää ohitse pyytämättä edes anteeksi.
Krag suuttui tästä hävyttömyydestä ja tarttui miestä käsivarteen.
— Hohoi! huusi hän. — Mitä tämä merkitsee?
Samassa hän näki miehen kasvot ja säpsähti. Falkenberg!
Mutta minkä näköisenä!
Hän oli kalpea kuin ruumis, ja otsa oli märkänä hiestä.
— Jumalan kiitos, että tapasin teidät, änkytti konsuli hengästyneenä.
— Olen juossut kuin hullu ja hakenut teitä.
Asbjörn Krag ymmärsi, että jotain hyvin vakavaa oli tapahtunut.
Hän pisti tyynesti kätensä Falkenbergin kainaloon, avasi erään oven ja astui muutamaan pieneen sivuhuoneeseen, jossa he saattoivat olla kahden.
Konsuli vaipui heti nojatuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Tuo muulloin niin voimakas mies oli nyt aivan masentunut.
— Mitä on tapahtunut? kysyi salapoliisi.
Falkenberg vastasi näillä sanoilla, jotka saivat Asbjörn Kraginkin kauhistumaan:
— Hän on kostanut! sanoi hän.