IX.
Naisen ryöstö.
Asbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut.
Sitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:
— Mitä on tapahtunut?
— Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. — Siinä kaikki.
— Liikeasioissa?
— Ei.
— Onko hän häväissyt teidät?
— Ei.
— Mitä sitten?
Falkenberg kohotti päätään ja lausui:
— Ada on poissa.
Asbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.
— Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. — Onko hän tappanut hänet?
— Ei.
— Hän on siis kadonnut? — Niin.
— Milloin?
— Eilen illalla.
— Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten saatte heittää kaiken toivon.
— Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg, mutta tätä en.
Hän katsoi salapoliisiin.
— Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. — Voitteko antaa hänet minulle takaisin?
— Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on nyt kallis.
Hän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.
— Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.
— Eilen illalla.
— Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?
— Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen äitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä likeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa. Hän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole nähty.
— Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.
Hän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen poliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.
Ajuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaan
Osloon päin.
Astuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun asuntoon he tapasivat äidin itkemästä.
Falkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada rauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.
Asbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli lähtenyt ulos.
— Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun että se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun ovelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään. Hän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi heti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat, jatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat puhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä. Hän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä levottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse kahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin ihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. "Hän ajoi pois jo aikoja sitten", sanoi se nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli ajanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt herra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin huolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin nuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin. Silloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi, ettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin ajanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta tuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta Falkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. — Ellen minä voi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.
— Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.
— Luulen kyllä.
— Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti poloinen äiti.
— Minä toivon, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.
Einar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten poliisimieheen. Tämä jatkoi:
— Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän on tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai panettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.
— Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?
— Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen tarkoituksenmukaiseksi.
— Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.
— Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.
— Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.
— En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että löydämme hänet.
— Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet voidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse —
— Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.
— Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.
— Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä automobiilinpyörästä.
Konsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.
— Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.
— Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety pois.
Falkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.
— Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten vangitse automobiilin nykyistä omistajaa?
Salapoliisi kohautti olkapäitään.
— Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. — Jos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen senaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi jälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin olemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin löytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili on viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei minulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.
Asbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:
— Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?
— Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan täällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. — Jos yritys epäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on minulla viimeinen keino, joka ei petä.
— Viimeinen keino?
Poliisimies nyökkäsi.
— Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma täysin valmiina.
— Täysin.
Salapoliisi tarttui hattuunsa.
— Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. —
Palattuani tapaan kai teidät täällä.
Konsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa ollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän häikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä itseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja kertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt täydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti rouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen poliisimieheen.
Asbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli oli odottanut.
— Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.
— En, vastasi Krag. — Kävin myös kaupungin kemistin luona.
— Mitä hänestä?
— Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen tutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.
— Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. — Nyt te kai tiedätte missä automobiili on ollut viime yönä.
— Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani omituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime yönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen peninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se ominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja puuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti tarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden välillä. Aika sopii hyvin.
— Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.
— En mitään erikoista. Tyttö kuvasi "herra Falkenbergin" keski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin saattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut leveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen illalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies mennyt ulos virkkaen: "Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla." Noin viittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin umpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan tavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja kaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu edelleen.
— Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. — Eihän liene mahdotonta saada selville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?
Asbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.
— Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa. Mutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun vastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä pienestä sanomalehtiuutisesta.
Salapoliisi luki:
"Omituinen varkaus.
"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello kymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla puhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald Meyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät mainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja, avautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi hänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä ajuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että henkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen kantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti ovikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs mieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa. Koko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut vaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen nähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista kadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen viejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas oli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin ajuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun tulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi neljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin katua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.
"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista — jatkoi lehti — mutta nyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi. Kello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu poliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan kohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen asteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun ei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot poliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti tunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä vaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä oli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua — maksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin arvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että jotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta."
Asbjörn Krag taittoi lehden kokoon.
— Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. — Harvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se seikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he katsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.
Konsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta varkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen ihmetyksestä.
— Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu kuin varatuomarin korttitemput klubissa.
— Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi Asbjörn Krag, — "petohämähäkin" aivoista. Ensimäinen suunnitelma meidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.
— En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin paljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.
— Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. — Teidän tulee muistaa, että "petohämähäkillä" on monta rautaa tulessa. Kaikki ihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat, jotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä on syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän aikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen lähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen hän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja vaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee kenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei hänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. — Hätätilassa käytän viimeistä keinoani. Lähdetään nyt.
Hetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin pienestä hauskasta asunnosta.
Asbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli suunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.
Salapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa, niin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni konttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.
He tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen junan lähtöä.
Karl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä loistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja puheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo ohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua alaspäin.
— Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma hevonen?
— Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.
— Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.
Pienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot kääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui sinipukuinen nainen.
Falkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.
Sinipukuinen nainen oli huomannut hänet.
Hän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin hyvälle ystävälle.