X.
Kuollut talo.
Molemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.
Matkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:
— Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta kukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen leiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.
Hän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen vallassa:
"Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.
Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi. Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen, mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen. Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää. Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä, lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!
Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaa
minun merkitä
kunnioittaen
J.R."
Falkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.
— Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. — Kasvoistanne saatan lukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan kohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.
— Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. —
Ehkä se on uusi ansa.
— Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on jotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut syvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos saan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä en niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää kuka piilee tuon J.R:n takana.
Sitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen vaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.
Falkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat hänessä lakkaamatta.
Viime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta.
Onnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassa
matkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle?
Kenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?
Falkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai hänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle miehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.
— Ski! Ski!
Konduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja tarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.
— Tänne me jäämme, sanoi hän. — Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on jo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme — ainakin aluksi.
Herrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.
Siellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan selkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu maantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan ensimäinen automobiilikilpailu — aivan vaatimaton tietysti.
Majatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja parhaansa mukaan.
— Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman totisena. — Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä automobiilithan eivät siedä huonoja teitä.
Isäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että tiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki automobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä oli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin. Oliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä automobiili.
Isäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt.
Tarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.
— Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin, sanoi Krag. — Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia maanteillä.
Sen isäntä hyvin ymmärsi.
Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.
Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.
— Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?
— En, vastasi isäntä. — Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin minä jo olin täydessä unessa.
— No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, — tuskinpa siitä voi saada tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.
— Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.
— Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.
Tämä oli heti valmis.
Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla, puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset kilpailupäivänä.
— Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.
— Niin on, vastasi majatalonisäntä. — Tulihan sitä vettä aika rankasti.
Yhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.
— Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. — Tuollaista kauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.
— Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. — Sitä otetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin ainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla. Me käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.
— Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag — jonka jälkeen hän
Falkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.
Hän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli virantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti salapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä samassa jälleen muisti serkun automobiilin.
— Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.
— Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.
— Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.
— Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.
Majatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg jäivät tielle odottamaan.
— Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. — Tehän saatte ihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.
Asbjörn Krag hymyili.
— Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. — Mutta vaikkei ratavahti olisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen kuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse mennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.
— Mistä sen tiedätte?
— Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin kumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä muualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut tämän paikan kautta. Se on jo jotain. — Hs!
Herrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain äänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai senvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.
— Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.
Ratavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut kysymystä.
— Olin, vastasi hän sitten.
— Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?
Falkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.
— Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, — sekä näin että kuulin. Se olikin aikamoinen venkale.
— Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.
— Vihreä.
— Oliko siinä monta ihmistä?
— Sitä en nähnyt.
— Oliko niin pimeä?
— Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen.
Ja sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.
Asbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:
— Siinä oli Ada.
Majatalonisäntä kysyi jälleen:
— Minnepäin se meni?
Ratavahti osoitti kädellään.
— Etelään, vastasi hän.
— Oletteko sittemmin nähnyt sitä?
— En.
Isäntä kääntyi Kragiin päin.
— Kuulitteko, herra? kysyi hän.
Krag nyökkäsi.
— Saamme siis odottaa sitä illemmalla.
Herrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Krag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen etsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä, sillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.
Asbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi tutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.
Isäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. Mutta
Falkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.
Eräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja heittäytyi pientarelle istumaan.
— Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. — Levähdän tässä pari minuuttia.
Falkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.
— Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista syrjätietä, joka erkani päätiestä.
— Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.
— Siltä näyttää, vastasi Krag. — Se on vahvasti nurmettunut.
— Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon kuuluva tilanhoitajan asunto.
— Övren kartanoon?
— Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut joitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias Övre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.
— Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?
— Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun pitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen majataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.
— Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. — Tunnin päästä tavataan.
Majatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.
Asbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut taloon.
Sitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt.
Salapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi häntä.
— Miksi menette tänne? kysyi konsuli.
Salapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.
Falkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.
— Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.
— Muu se ei voi olla, vastasi Krag. — Jäljet ovat ihan verekset.
Salapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, että
Falkenberg vaivoin pysyi mukana.
Alkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.
Siitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja monien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he voineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen käsilaukkunsa.
Hän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli sangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi tämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren ja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.
Lyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä pitkin.
Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien. Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen yli. Falkenberg teki samoin.
He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että muodostivat läpinäkymättömän katoksen.
— Eteenpäin, mutisi Krag. — Automobiili on ajanut tänne. Me lähestymme salaisuuden ilmituloa.
Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.
Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.
Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella ympäristöä.
He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.
Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut. Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan luo.
Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.
— Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. — Täällä on ollut ihmisiä ennen meitä.
Hän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi itsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa tarttui hänen olkapäähänsä.
— Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. — Se oli varmaankin huuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.
Asbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita minuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin oman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.
— Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan asunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut talo.
Samassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi kätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.
Heidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa varsin suuressa huoneessa.
Salapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi häntä.
— Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.
Falkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.
— Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. — Pöytäliina on märkä, jatkoi konsuli. — Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.
Hän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä valoviiru osui pöytään.
Salapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten kätensä valoon. Sormet olivat punaiset.
— Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka sai
Falkenbergin värisemään. — Pöytäliina on verinen.