XI.
Valaistu huone.
— Verta, kuiskasi konsuli. — Mitä sanotte, onko tämä verta?
Hän pyyhkäisi itse kädellään pöytäliinaa ja näki, miten sormet tulivat punaisiksi ja kosteiksi.
Salapoliisi ei vastannut. Hän suuntasi lyhtynsä valon pöydän alle. Siellä näkyi pieni verilätäkkö. Näytti siltä, kuin verta olisi kokoontunut pöydälle ja siitä tippunut jostakin raosta lattialle.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Falkenberg kauhun lamauttamana. —
Onko joku murhattu täällä?
— En tiedä, vastasi Krag.
Salapoliisi oli jo täydessä toimessa huonetta tutkimassa. Konsuli seisoi vavisten ja katseli häntä.
Huone oli jotenkin suuri. Alkuaan se oli ollut hienosti sisustettu, mutta tapetit olivat nyttemmin haalistuneet ja kipsi rapissut lattialle.
Seinissä oli suuria neliskulmaisia kuvioita, poistettujen taulujen jälkiä.
Eräässä nurkassa oli mahonkinen piironki. Krag koetteli sen laatikoita.
Kaikki olivat lukitut.
Piirongilla oli vanhanaikuinen kello pölyisen lasikuvun alla. Kello ei käynyt enää. Se oli pysähtynyt puoli kaksitoista.
Ne harvat tuolit, joita oli huoneessa, olivat sangen raihnaisessa kunnossa; mikä oli jalkaa vailla, mistä taas jouhitäyte pisti esiin.
Pöydän ääressä oli ollut kaksi tuolia. Toinen oli työnnetty vähän etäämmälle, toinen oli kumossa keskellä lattiaa.
Krag tutki tarkoin näitä kahta tuolia ja katseli senjälkeen muita.
Konsuli Falkenberg huomasi hänen käyvän yhä miettiväisemmäksi ja totisemmaksi.
Koko tämä huone tuntui Falkenbergista kamalalta. Näytti kuin siinä ei olisi asuttu vuosikausiin. Ja kuitenkaan ei veri pöytäliinassa ja lattialla ollut voinut olla siellä kauaakaan — enintään muutamia tunteja.
Asbjörn Krag keskeytti yhtäkkiä tutkimuksensa.
— Täällä on ollut ihmisiä viimeksikuluneen vuorokauden aikana, kuiskasi hän.
Hän pyyhkäisi uudelleen pöytäliinaa sormillaan ja jatkoi:
— Tämä on ihmisverta.
Falkenberg vavahti, ja jäätävä kylmyys karsi hänen ruumistaan.
Täydellinen, hautova hiljaisuus painoi tätä omituisen kuollutta taloa.
Ei kuulunut muuta kuin poliisimiehen kuiva, yksitoikkoinen ääni.
Asbjörn Krag osoitti kumollaan olevaa tuolia.
— Tuossa istui toinen, sanoi hän.
— Toinen?
— Niin, tässä huoneessa on äskettäin ollut kaksi ihmistä. Toinen istui tuossa.
Hän osoitti tuolia, joka oli työnnetty hieman erilleen pöydästä.
— Muilla tuoleilla on paksu tomukerros, jatkoi hän. — Siitä näen, että näitä kahta tuolia on äskettäin käytetty. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita tänä tai viime yönä. Sulkekaa ikkuna, Falkenberg, mutta hiljaa. Liikkukaa meluttomasti älkääkä puhuko ääneen; täällä on mahdollisesti ihmisiä ympärillämme.
Falkenberg sulki ikkunan niin hiljaa kuin taisi.
— Mennään nyt eteenpäin, kuiskasi salapoliisi tyynesti kuten tavallista.
Hiljainen naksahdus herätti Falkenbergin huomiota.
— Mitä nyt? kysyi hän. — Kuulitteko, Krag?
Poliisimies piti kiiltävää esinettä hänen nähtävissään salalyhdyn valossa.
Se oli revolveri. Falkenberg ymmärsi naksahduksen johtuneen siitä, että salapoliisi oli virittänyt revolverinsa. Hän katui, ettei itse ollut varannut asetta mukaansa.
Asbjörn Krag meni ovelle ja avasi sen hitaasti. Einar Falkenberg seisoi kaksi askelta hänen takanaan vavisten jännityksestä.
Ovi vei viereiseen huoneeseen, joka oli pilkkopimeä.
Molemmat herrat astuivat ripeästi sisään, ja Asbjörn Krag valaisi huonetta salalyhdyllään. Hän piti lyhtyä vasemmassa kädessään; oikeassa hänellä oli revolveri valmiina.
— Tyhjä, kuiskasi Falkenberg ihmeissään. — Typö tyhjä.
Siellä ei todellakaan ollut ainoatakaan huonekalua. Se oli hiukan pienempi edellistä, ja siinä oli kaksi ikkunaa, joiden edessä riippui paksut, läpinäkymättömät uutimet.
Pelon ja kammon tunne, joka oli vallannut Falkenbergin, yltyi hänen astuessaan tähän autioon, tyhjään huoneeseen. Se teki perin surullisen vaikutuksen. Tapetit riippuivat riekaleina, ja nurkat olivat vihreinä homeesta, sienistä ja mätänevästä puuaineesta.
Asbjörn Krag tarkasteli monta minuuttia huolellisesti lattian tomua ja sanoi sitten:
— Eteenpäin.
He tulivat uuteen huoneeseen, joka oli äskeisen kokoinen. Sekin oli tyhjä, ja ikkunoissa oli samanlaiset paksut, läpinäkymättömät uutimet.
— Suuri jumala, kuiskasi Falkenberg, mikä kamala tunnelma! Minä alan aavistaa jotain kauheata.
Poliisimies vastasi ainoastaan osoittaen seuraavaa ovea:
— Olenhan sanonut teille, että olemme autiossa talossa. Mennään eteenpäin.
He astuivat lattian poikki, joka hieman narisi heidän jalkainsa alla.
Sitten he molemmat pysähtyivät yhtäkkiä ja tuijottivat silmät selällään oveen.
He olivat kuulleet ääntä. Oli mahdoton erehtyä. Ääni tuli itse rakennuksesta, mutta ikäänkuin hyvin etäältä. Se saattoi olla ihmisen huuto, linnunkirku, koiran ulvahdus. Oli mahdotonta varmuudella sanoa mitä se oli, mutta molemmat olivat kuulleet sen yhtaikaa.
— Siinä se taas on, kuiskasi Falkenberg kauhistuneena, kuulitteko?
Krag nyökkäsi ja lähestyi ovea varpaillaan.
— Se oli sama ääni, minkä kuulin ulkona, jatkoi konsuli. — Minusta se tuntui kirkaisulta.
Asbjörn Krag vaiensi hänet kädenliikkeellä ja aukaisi oven.
Falkenberg uskoi varmasti, että tämä huone oli yhtä autio ja tyhjä kuin molemmat edellisetkin.
Hänen hämmästyksensä oli sentähden rajaton, kun Kragin salalyhdyn valossa näkyi hyvin kalustettu ja hauska huone.
Se oli puolittain ruokailuhuone, puolittain sali, ja huonekalut siellä olivat uudenaikaisia.
Pöytä oli katettu viidelle hengelle. Ruuat olivat enimmäkseen säilykkeitä. Suuri maljakko oli täynnä hedelmiä. Korissa oli viinipullo. Se oli avattu, mutta siitä ei ollut kaadettu tippaakaan.
Näytti siltä, kuin ateria olisi keskeytynyt heti alussa. Eräällä lautasella oli kotletti, josta oli leikattu palanen. Toisella oli hummerinkynsi. Muut kolme lautasta olivat aivan puhtaat ja käyttämättömät.
Sikäli kuin Falkenberg saattoi ymmärtää, oli viisihenkisestä seurueesta kaksi juuri istuutunut pöytään, kun ateria oli keskeytynyt. Näytti kuin nämä kaksi olisivat hetki sitten kavahtaneet pystyyn, ikäänkuin talon ulkopuolella olisi tapahtunut jotain merkillistä, jota heidän välttämättä täytyi nähdä. Kaikki tuntui Falkenbergista yhä arvoituksellisemmalta. Hän koetti kuiskaamalla tiedustella salapoliisin mielipidettä, mutta Asbjörn Krag vain pudisti miettiväisenä päätään. Hän ei voinut tai ei tahtonut antaa mitään selitystä. Hän sanoi vain: "Eteenpäin!" ja osoitti seuraavaa ovea.
Tämäkin huone oli uudenaikaisesti kalustettu. Ikkunan edessä oli pieni tamminen kirjoituspöytä. Asbjörn Krag meni heti sen luo löytääkseen mahdollisesti joitakin papereita, mutta ei löytänyt kerrassaan mitään. Laatikot olivat lukitut.
Pöytää tutkiessaan hän kuuli Falkenbergin huudahtavan.
Hän kääntyi äkisti.
Falkenberg seisoi vähän matkan päässä kalmankalpeana.
Hän piti vaatetilkkua käsissään.
— Mikä on? kysyi Krag.
Konsuli vastasi äänellä, joka oli omituisen käheä pidätetystä itkusta:
— Tyttö raukka… Pikku Ada parkani.
Asbjörn Krag tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.
— Tyyntykää! Mikä teidän on?
Falkenberg näytti vaatetilkkua. Se oli valkoisesta shaalista repeytynyt päärme.
— Onko se kappale Adan shaalia? kysyi salapoliisi.
— On.
— Oletteko varma siitä?
— Ihan varma. Taivaan jumala, alan aavistaa, että hänelle on tapahtunut jotain hirveätä.
— Tyyntykää, tyyntykää, kuiskasi salapoliisi. — Mistä löysitte sen?
Falkenberg osoitti ovenripaa.
— Se oli kiertynyt tuohon, sanoi hän.
Asbjörn Krag tarkasti vaatetilkkua muutaman sekunnin ja katsoi sitten oveen.
— Aivan niin, mutisi hän, juuri niin.
Yhtäkkiä hän näytti huomanneen jotakin.
Hän kohotti varoittavasti kätensä Falkenbergia kohti ja kuiskasi:
— Hiljaa, jumalan tähden, aivan hiljaa.
Sitten hän yhtäkkiä sammutti salalyhtynsä.
Huone tuli pilkkopimeäksi.
Falkenberg kääntyi tahtomattaankin oveen päin josta oli löytänyt Adan shaalin palasen.
Sanomattomaksi hämmästyksekseen hän näki, että avaimenreiästä hohti himmeä valo. Siinä se, minkä Asbjörn Krag oli keksinyt.
Viereisessä huoneessa oli siis valoa.
Molemmat miehet seisoivat monta minuuttia hievahtamatta.
Einar Falkenberg saattoi kuulla oman sydämensä kiihkeän tykinnän.
Sisähuoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.
Kun he olivat kymmenen minuuttia odottaneet, virkkoi Asbjörn Krag:
— No niin, nyt meidän täytyy mennä sinne. Pysykää kolmen askelen päässä takanani.
Hän astui ovelle ja kolkutti rystyillään kovasti sen tammilautoja.
Ei kukaan vastannut.
— Onko siellä ketään? kysyi Krag lujalla äänellä.
Ei vieläkään vastausta.
— Jos siellä on joku, jatkoi Krag vielä kovemmalla äänellä, — niin tahdon huomauttaa, että me olemme aseellisia ja ammumme heti paikalla jokaisen, joka käy kimppuumme.
Sitten hän tempasi oven auki.
Hän viivähti hetkisen, mutta kun ei huomannut mitään liikettä huoneessa, astui hän nopeasti revolveri ojona kynnyksen yli. Falkenberg seurasi häntä.
He olivat hämärässä huoneessa, jossa oli vastenmielinen haju.
Pöydällä paloi pieni öljylamppu käryten. Huone oli melko suuri ja sisustettu raskailla, leveillä huonekaluilla. Lattiata peitti paksu matto.
— Täällähän ei ole ketään, kuiskasi Falkenberg.
Samassa hän näki salapoliisin hätkähtävän. Tuon muuten niin kylmäverisen miehen kasvoille levisi tuhkanharmaa kalpeus.
Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa.
Peremmällä oli suuri nojatuoli, selkä pöytää vasten.
Tuolin tummaa nahkapäällystä vasten erottui jotain valkoista. Einar
Falkenberg käsitti heti mitä se oli.
Se oli kaljupäisen miehen päälaki.
Falkenberg saattoi myös erottaa miehen vasemman käden, joka riippui hervottomana, kalvosin ranteen alapuolelle valahtaneena.
Asbjörn Krag hyökkäsi nojatuolin luo.
Hän viittasi Falkenbergille, ja tämän tultua hän valaisi salalyhdyllään miehen kasvoja.
Falkenbergilta pääsi huuto.
Miehen korvasta, kaulaa pitkin, kauluksen ja takin yli, kulki paksu viiru hyytynyttä verta.