XII.
J.R.
Nojatuolissa istuva mies oli seurapuvussa. Hän oli melkein kokonaan kaljupäinen, hänellä oli hienot, hyvin hoidetut kasvot ja pienet vaaleat viikset.
— Tunnetteko häntä? kysyi Falkenberg.
— En, vastasi salapoliisi. — En ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Hän ei voi olla Kristianian asukkaita.
Yhtäkkiä molemmat huomasivat, että vainajan oikea käsi, joka oli puolittain piilossa nojatuolissa, piteli revolveria.
Asbjörn Krag koetti irroittaa asetta, mikä lopulta onnistuikin, vaikka suurella vaivalla, sillä mies puristi sitä lujasti.
Salapoliisi tarkasti patruunarumpua.
— Viisi panosta jäljellä, sanoi hän. — On siis ammuttu vain yksi laukaus.
— Mutta se onkin ollut riittävä, huomautti konsuli osoittaen veritahraista päätä.
— Luuletteko hänen ampuneen itsensä? sanoi Krag nopeasti.
Falkenberg katsahti salapoliisiin.
— Voiko siitä olla epäilystäkään? kysyi hän.
Asbjörn Krag kumartui vainajan päätä kohden ja tutki haavaa mitä huolellisimmin.
Sitä tehdessään hän puheli puolittain itsekseen.
— Tässä on ruudinporoa haavanreunain ympärillä, mutisi hän, kuten kaikissa itsemurhalaukausten haavoissa. Kuula on mennyt sisään ihan korvan takaa. Mutta siitä se on tunkeutunut vasenta ohimoa kohti, jossa sininen kuhmu osoittaa kuulan paikkaa. Siis, päätti Krag nyökäten totisesti konsulille, — tässä on tapahtunut murha eikä itsemurha.
Falkenberg hätkähti ja tuijotti ihmeissään poliisimieheen.
— Sääntö on se, jatkoi Asbjörn Krag, että kaikilla itsemurhaajilla, jotka ampumalla päättävät päivänsä, kuula menee takaraivon puolelle. Tässä se menee korvasta pään etuosaa kohti. On siis kyseessä murha.
— Kauanko luulette miehen viruneen tuossa noin? kysyi Falkenberg.
— Laukaus ei luultavasti ole heti kuolettanut, koska verenvuoto on ollut runsas. Otaksun, että mies on ollut kuolleena noin kahdeksantoista tuntia. Hänet ammuttiin viime yönä aamupuolella. Hän on istunut tässä tuolissa, kun murhaaja on hiipinyt luokse ja ampunut hänet.
— Mutta voitteko sitten selittää ensimäisessä huoneessa olevan verisen pöytäliinan? kysyi Falkenberg.
— En, vastasi Asbjörn Krag, en vielä, mutta kaikki selviää kyllä ennen pitkää. On aivan ilmeistä, että näissä huoneissa on viime yönä ollut kokonainen seurue koolla. Yhtäkkiä jokin tapaus on yllättänyt heidät ja he ovat hyökänneet ulos. Sitä osoittavat kaatuneet tuolit ja kesken heitetty aamiaispöytä.
Falkenberg oli kaikista näkemistään ja kuulemistaan aivan kauhuissaan. Hän ei tiennyt mitä ajatella, vaan vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.
— Ja Ada, Ada, voihki hän.
Asbjörn Krag koetti tyynnyttää häntä.
— Minähän jo sanoin, puheli hän, että hankin teille Adan takaisin. Ellen löydä häntä päivän kuluessa, niin minulla on vielä viimeinen keino jäljellä.
— Mitä teemme ruumiille? kysyi konsuli epätoivoissaan.
— Emme mitään. Annamme sen istua tuossa, vastasi Asbjörn Krag niin kylmäverisen välinpitämättömästi, että toista värisytti.
Salapoliisi sammutti käryävän öljylampun, astui ikkunan luo ja veti raskaat verhot syrjään.
Harmaja aamusarastus tunkeutui sisään. Sumeassa päivänvalossa huone tuntui Falkenbergista yhä kamalammalta. Hän ei enää kestänyt murhatun vahankalpeiden kasvojen näkemistä.
Asbjörn Krag sitävastoin ei tuntunut olevan millänsäkään.
Hän alkoi ihan tyynesti tutkia kuolleen taskuja.
Liivintaskusta hän löysi umpikuorisen kultakellon.
Hän avasi sen.
— J.R.! huudahti hän.
Falkenberg kohotti katseensa.
J.R. — Kirjaimet tuntuivat jostakin syystä tutuilta. Ei vain johtunut oikein mieleen —
— Mitä siinä on? kysyi hän.
— Vainajan kellossa on monogrammi, sanoi Asbjörn Krag, kas tässä, nuo kaksi kirjainta J.R. sirosti yhteen sommiteltuina. Sama nimimerkki kuin kirjeessä. Tämä mies on siis kuulunut "petohämähäkin" joukkueeseen.
— Hänkö, joka tahtoi auttaa meitä? kysyi konsuli.
— Niin, vastasi Krag. — Ajattelen mitä hän kirjoitti, jatkoi salapoliisi hiukan väristen, — mikä hirveä kohtalo odotti "petohämähäkin" pettäjää. Kenties tämä on kosto, kenties rangaistus, kenties jotain muuta. Ehkä Valentine on saanut vihiä hänen lähettämästään kirjeestä. Tai ehkä tämä mies on koettanut auttaa Adaa. Miten lienee, myöhemmin saamme nähdä.
Hän jatkoi vainajan taskujen penkomista. Toisesta liivintaskusta löytyi käyttämätön ensiluokan rautatiepiletti, Kristiania-Göötepori edestakaisin. Lisäksi hän löysi kultavartisen mutta nimimerkittörnän lyijykynän ja hopeisen, rubiineilla koristetun paperossikotelon, jossa oli vielä muutamia paperosseja sisällä.
Krag otti käteensä yhden paperossin, katseli tehtaanmerkkiä ja pani sitten paperossin ja kotelon paikoilleen. Takin povitasku oli tyhjä. Housuntaskuissa oli avainkimppu, muutamia erikoisia avaimia, niiden joukossa eräs kassakaappiin kuuluva, — eikä mitään muuta. Salapoliisi aukaisi vainajan liivin napit ja tarkasti hänen alusvaatteitaan. Niissä oli samat kirjaimet kuin kellossa, J.R. Mutta salapoliisi ei löytänyt ainoatakaan paperia, josta vainajan olisi voinut tuntea tai joka muuten olisi ilmaissut jotakin, eikä hän näyttänyt sitä lainkaan kummeksivan.
— Murhaajat, virkkoi hän puoliääneen, ovat hävittäneet kaikki jäljet.
Falkenberg heristi korviaan ja kysyi:
— Murhaajat — arveletteko siis, että niitä on ollut useampia?
Krag nyökkäsi.
— Epäilemättä, sanoi hän.
Konsuli istui hetkisen hiljaa. Sitten hän nousi äkisti ja huudahti:
— Entä muut huoneet! Emmekö tarkasta koko taloa? Ehkä Ada on jättänyt muutakin jälkeensä kukaties.
— En usko, että löydämme täältä enää mitään, vastasi salapoliisi, mutta voimmehan silti katsoa.
He kulkivat useiden huoneiden läpi. Yksi niistä oli aivan tyhjä, muut olivat täynnä vanhoja tomuisia huonekaluja. He vaelsivat edelleen pitkän käytävän halki, kohtasivat portaat ja nousivat toiseen kerrokseen. Siellä kaikki huoneet olivat kalustamattomia ja yleensä vielä huonommassa kunnossa kuin alakerroksessa.
Ei missään näkynyt merkkiäkään siitä, että huoneet olisivat äskettäin olleet asuttuina.
Päivä valkeni valkenemistaan. Kello saattoi jo olla puoli viiden tienoissa. Asbjörn Krag vei Falkenbergin muassaan ikkunaan ja osoitti hänelle kaunista talonpoikaistaloa, joka pilkisti läheisestä metsiköstä.
— Mikäli ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag, on tuolla tilanhoitajan asunto.
Menkää heti sinne, herättäkää tilanhoitaja ja toimittakaa hänet tänne.
— Kerronko hänelle murhasta?
— Ei, älkää sanoko mitään älkääkä kysykö häneltä mitään. Tuokaa hänet vain tänne niin pian kuin suinkin.
— Entä te?
— Minä jään tänne.
Einar Falkenberg pääsi hapuilemalla ulko-ovelle, ja hetken päästä
Asbjörn Krag näki hänen juoksevan tilanhoitajan asuntoa kohden.
Salapoliisi astui tyynesti alakerrokseen ja meni siihen huoneeseen, missä verinen pöytäliina oli tavattu.
Hän tarkasti uudelleen huolellisesti kaiken ja kulki sitten toistamiseen saman huonerivin läpi kuin aikaisemmin yöllä konsulin kanssa.
Hän viipyi kuolleen huoneessa neljännestunnin verran, palasi sitten samaa tietä takaisin ja meni pihamaalle. Siellä hän tutki tarkasti sorateillä näkyviä jälkiä. Ei kestänyt kahta minuuttiakaan, ennenkuin hän löysi mitä etsi.
Palatessaan rakennuksen luo hän näki Falkenbergin seisovan portailla ja puhelevan vieraan mieshenkilön kanssa.
Asbjörn Krag arvasi, että mies oli tilanhoitaja.
Falkenberg esitteli hänet tilanhoitaja Eklundina, ja poliisimies sanoi heti nimensä ja ammattinsa.
Eklund näytti kummastuvan suuresti kuullessaan poliisimiehen nimen.
— Te tulette luoksemme sangen merkilliseen aikaan vuorokautta, sanoi hän. — Luulisi melkein, että täällä on tehty jokin rikos.
Hän nauroi ääneen — niin sukkelalta tämä ajatus hänestä tuntui. Hänhän ei aavistanut mitään.
— Kuka omistaa kartanon? kysyi Krag.
Tilanhoitaja näytti kummastuneelta.
— Övren kartanon! huudahti hän. — Ettekö todellakaan tiedä kuka sen nykyinen omistaja on?
— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi Krag.
Tilanhoitaja kääntyi Falkenbergin puoleen.
— Olen varma, että te tunnette hänet, sanoi hän. — Kartanon omistaa kamariherra Toten.
Konsuli säpsähti.
— Parhaita ystäviäni. Sehän ei ole mahdollista.
Tilanhoitaja nauroi.
— Onpa niinkin, kyllä se on mahdollista, sanoi hän. — Tiedättehän, että kamariherra Toten on Norjan rikkaimpia miehiä. Hänellä on kai monta muuta kartanoa kuin Övre, vaikka tämän hän on kovasti laiminlyönyt. Nimittäin rakennuksen — ei maita, lopetti hän osoittaen ylväästi kädellään reheviä peltoja.
— Kamariherra ei siis koskaan oleskele täällä? kysyi salapoliisi.
— Kyllä, mutta hyvin harvoin. Hän on panettanut kuntoon pari huonetta, joita käyttää silloin tällöin — tahtoessaan olla häiritsemättä, lisäsi tilanhoitaja hyvin merkitsevästi hymyillen.
— Sattuuko sellaista, että joku kamariherran ystävistä ajaa tänne joskus viettämään yön tai pari?
— Ei koskaan. Kamariherralla on kai muita paikkoja, missä hän voi tarjota ystävilleen enemmän mukavuutta, luulemma.
— Kauanko siitä on, kun kamariherra viimeksi kävi täällä?
Tilanhoitaja pani suunsa suppuun.
— Minua on ankarasti kielletty puhumasta mitään kamariherran käynneistä, vastasi hän jurosti.
— Kamariherra tapaa kai yleensä tulla automobiililla? kysyi Krag edelleen.
— Useimmiten.
— Ehkä luulette, että kamariherra oli täällä viime yönä? sanoi salapoliisi katsoen terävästi tilanhoitajaan.
Eklund tuijotti kummastuneena poliisimieheen. Tuntui kuin hän olisi alkanut aavistaa, että jotain merkillistä oli tekeillä.
— Minä olin jo makuulla, vastasi hän, kun kuulin automobiilin ajavan asuntoni ohi.
Salapoliisi viittasi kädellään.
— Tuo tuolla on siis asuntonne. Mihin aikaan kuulitte automobiilin ajavan ohi?
— Sitä en tiedä ihan tarkkaan. Viime yönä istuin kauan valveilla kartanon tilikirjojen ääressä, niin että otaksun kellon olleen lähes kaksi. Olin juuri uneen menossa, kun havahdin automobiilin surinaan.
— Eikö juolahtanut mieleenne katsoa keitä automobiilissa oli?
— Ei lainkaan. Arvelin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin kamariherra.
— Mutta minä vakuutan teille, että hän se ei ollut, sanoi Asbjörn
Krag.
— Eikö! huudahti Eklund. — Sitten se kai oli vain joku automobiili, joka tahtoi oikaista tästä kartanon kautta.
— Ei, vastasi Krag. — Automobiilissa istui viisi henkeä, ja nämä viisi ihmistä ovat, kamariherran tietämättä, vierailleet viime yönä vanhassa kartanossa.
— Todellakin, sanoi Eklund epäileväisesti. — Mistä te sen niin varmaan tiedätte?
— Tiedänpähän vaan, vastasi Krag terävästi. — Yksi noista viidestä on vieläkin talossa.
Tilanhoitaja avasi heti oven.
— Senpä tahdon nähdä, huudahti hän. — Kyllä minä opetan häntä tunkeutumaan isäntäni huoneisiin keskellä yötä. Missä hän on?
— Siinä huoneessa, missä on tumma nahkakalusto.
— Niinkö, kamariherran huoneessa. Sepä on kuulumatonta julkeutta. Mitä hän siellä tekee?
Tilanhoitaja puheli herkeämättä avatessaan oven toisensa perästä ja yhä lähestyessään kamalaa huonetta.
— Hän istuu siellä ihan hiljaa, vastasi Krag.
— Istuu ihan hiljaa! Sepä merkillistä.
He olivat vihdoin saapuneet vainajan huoneeseen.
— Missä hän on? kysyi tilanhoitaja.
Vastaamatta salapoliisi osoitti kädellään vainajan valkoista, kaljua päälakea, joka edelleenkin paistoi tumman tuolinselkämyksen yläpuolella.
— Ohoo, hän näyttää istuvan nukkumassa, huudahti tilanhoitaja. — Onpa tämä omituista käytöstä.
— Koettakaapa herättää hänet, sanoi Krag.
Tilanhoitaja meni vainajan luo ja katsoi häntä kasvoihin.
Samassa hän horjahti taaksepäin kuin iskun saaneena.