XIII.
Uusi tulokas.
Tilanhoitajan hämmästys ja kauhu hänen nähdessään ruumiin olivat kuvaamattomat. Hän selitti ehtimiseen, ettei hän tuntenut vainajaa — ei ollut koskaan nähnyt häntä, ei täällä kartanossa eikä Kristianiassa.
Huomatessaan revolverin hän sanoi, arvellen ettei salapoliisi ollut vielä nähnyt sitä:
— Näettekö asetta? Se on vielä hänen kädessään. Hän on ampunut itsensä.
Falkenberg aikoi sanoa jotain, mutta salapoliisi tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
— Olette oikeassa, sanoi Krag tilanhoitajalle, mies parka on ampunut itsensä.
— Ettekö tekään tunne häntä? kysyi Eklund.
— Emme, emme mekään tunne häntä.
— Tämä on merkillisintä, mihin olen koskaan joutunut, jatkoi tilanhoitaja hämmentyneenä puristaen käsillään otsaansa. — Mitä herran nimessä minun nyt on tehtävä?
— Teillä on vain yksi tehtävä, huomautti salapoliisi.
Tilanhoitaja katsoi häneen kysyvästi.
— Ilmoittaa asia lähimmälle poliisiviranomaiselle.
— Se on sitten kai vanha nimismies Hansen. Minä soitan hänelle heti paikalla.
Hän lähti kiireesti ovea kohden, mutta pysähtyi äkisti.
— Ettekö tekin ole poliisimies? kysyi hän Asbjörn: Kragilta.
— Olen kyllä, vastasi tämä. — Mutta asia on vielä toistaiseksi minun toimivaltani ulkopuolella. Hankkikaa käsiinne nimismies.
Tilanhoitaja lähti.
— Mitä arvelette? kysyi Falkenberg, kun mies oli poistunut huoneesta.
— Koko juttu on vielä suuri, sotkuinen vyyhti, vastasi Asbjörn Krag, katsellen vainajaa tarkoin. — On mahdollista, että kun löydämme Adan, emme silti vielä löydä selitystä siihen arvoitukseen, mikä piilee tämän miehen kuolemassa. Mutta voi käydä niinkin…
Konsuli astui poliisimiestä vastaan.
— … ettemme löydä Adaa, vaikka ratkaisisimmekin tämän arvoituksen, täydensi hän osoittaen ruumista.
Asbjörn Krag nyökkäsi myöntävästi.
— Tämä hurja seikkailu alkaa käydä yhä traagillisemmaksi, sanoi hän totisesti. — Olen taipuvainen uskomaan, että tuo mies, joka tuossa istuu, on ollut sellainen, joka on katunut. Siinä tapauksessa hänen minulle kirjoittamansa kirje oli vilpitön. Ja Valentine on nainen, joka ei tarvitse katuvaisia miehiä. Niistä hän mieluimmin tahtoo päästä… Muuten, olenhan sanonut teille, että minulla on viimeinen keinoni.
— Mutta jos sekin menee myttyyn?
Salapoliisi kohautti olkapäitään.
— Siinä tapauksessa voin vakuuttaa teille, sanoi hän, että tuo tuossa ei jää ainoaksi vainajaksi.
Konsulia kammotti.
— Mitä tilanhoitajaan tulee, jatkoi Asbjörn Krag, joka nähtävästi ei mielellään keskustellut Adasta Falkenbergin kanssa, — uskon varmasti, ettei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa täällä. Hänen kummastuksensa ja kauhunsa osoittivat sen kaikella mahdollisella selvyydellä.
— Entä kamariherra?
— Tilanhoitajahan oli tottunut siihen, että kamariherra toisinaan käy öisin automobiililla kartanossa.
— Niin olen kuullut, sanoi Falkenberg. — Ja kamariherra Toten on minun parhaita ystäviäni.
— Hän on myös "petohämähäkin" hyvä ystävä.
Konsulin silmät lensivät suuriksi.
— Ettehän toki aio väittää, että kamariherra on missään suhteissa noihin roistoihin, jotka ovat ryöstäneet Adan?
— Kunnes olen kuullut kamariherran oman selityksen, otan lukuun kaikki mahdollisuudet, vastasi Asbjörn Krag.
Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut kuollutta.
— Katsokaa tarkkaan vainajan kasvoja, sanoi hän.
Falkenberg asettui ruumiin eteen ja katseli sitä tarkemmin.
— Ne eivät oikeastaan ole mitkään roistonkasvot, sanoi Krag. — Säännölliset, hienot piirteet ilmaisevat päättäväisyyttä ja luonnetta. Vainajan puku on moitteeton. Hän on tullut suoraan hienoista kutsuista. Katsokaa hänen käsiään, kuinka hyvin hoidetut ne ovat. Muissa maissa sanottaisiin heti, että tuollaiset kädet on vain aatelismiehellä. Mutta mitä tämä on?
Asbjörn Krag kumartui vainajan yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä, jota katseli hyvin tarkoin.
Hän osoitti Falkenbergille nimetöntä sormea.
— Näettekö, että tuossa on ihan äskettäin ollut sormus?
Falkenberg nyökkäsi.
— Näen. Siinä on vaalea juova ihossa, sanoi hän.
— Se näyttää olleen leveä kultasormus, jossa on ollut suuri, soikea kivi, — todennäköisesti hyvin kallisarvoinen sormus.
— Mutta eihän tämä ole mitenkään voinut olla ryöstömurha, huomautti
Falkenberg.
— Eipä juuri, vastasi Krag. — Mikseivät he sitten olisi samalla vieneet kelloakin. Miehen kultakello on varmasti seitsemän- tai kahdeksansadan kruunun arvoinen.
Asbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.
— Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku esinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet voisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti selitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi nimi.
Falkenberg hämmästyi todistelua.
— Sehän on selvää, sanoi hän. — Tietysti siinä on ollut nimi.
— Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. — Surmattuaan hänet he ovat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja on. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä muutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä pikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.
— Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg.
— Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.
— Niin, miksi… miksi, mutisi salapoliisi. — Eiköhän kysymystä voitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten kasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle. Alan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja olettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole tahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on alkanut tympäistä häntä, — ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta tehneet hänestä lopun.
— Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. — Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty tässä inhottavassa talossa?
— Kuka tietää.
— Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. —
Ja noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut — ja on vieläkin.
Viaton pikku Ada parkani!
Mutta Falkenbergin pelon ja epätoivon purkaus ei tehnyt pienintäkään vaikutusta salapoliisiin.
— Muistakaa, sanoi Krag astuen ovea kohti, — että vain me kaksi saamme ymmärtää, ettei tässä ole tapahtunut itsemurhaa, vaan murha.
Samassa hän katosi, jättäen Falkenbergin yksikseen vainajan seuraan.
Konsuli tunsi hetkisen suunnatonta, ylivoimaista uupumusta ja oli jo aivan luhistua kokoon, kun samassa kavahti pystyyn kuullessaan ääniä ja kolinaa ulommista huoneista.
Tilanhoitaja siellä tuli nimismiehen seurassa.
Nimismies-vanhus oli ihan ymmällään salaperäisestä ja kammottavasta asiasta, jonka kanssa oli yhtäkkiä joutunut tekemisiin.
Nähtyään ruumiin, revolveri kädessä ja kuulanhaava päässä, hän oli heti valmis päättämään tapahtuman itsemurhaksi.
Hän surkutteli ääneen mies-paran kohtaloa ja laverteli pitkälti tällaisten tekojen syistä, jotka hänen sanainsa mukaan olivat "peli ja juopottelu, ehkä naiset".
Konsuli Falkenberg selitti hänelle — jättäen mainitsematta erinäisiä seikkoja — miten he olivat löytäneet ruumiin.
Hän ja hänen ystävänsä olivat majatalosta käsin lähteneet kävelyretkelle kartanoon, toivoen mahdollisesti tapaavansa kamariherra Totenin. Ja sitten he olivat sattumalta tehneet tämän kaamean löydön.
Falkenbergin paraikaa selittäessä Asbjörn Krag astui sisään.
Vanha nimismies tunsi ennestään kristianialaisen salapoliisin ja pyysi heti häntä neuvomaan mitä ruumiille oli tehtävä.
Asbjörn Krag neuvoi nimismiestä laatimaan väliaikaisen pöytäkirjan ruumiinlöydöstä ja muuten antamaan itsemurhaajan olla missä oli, kunnes hänen lähimmät omaisensa ilmoittautuisivat, mikä ei kai saattanut kestää monta tuntia. Ei ainakaan ollut mitään sopimatonta siinä, että ruumiin annettaisiin maata koskemattomana seuraavaan päivään.
Salapoliisi korosti erityisesti itsemurhaaja-sanaa. Vanha nimismies oli heti valmis noudattamaan hänen neuvoansa. Se näytti hänestä helpoimmaltakin ja toistaiseksi kaikin puolin mukavimmalta.
Asbjörn Krag tarttui Falkenbergia käsipuolesta, nyökkäsi nimismiehelle ja tilanhoitajalle ja käveli tiehensä huoneiden ja käytävän kautta.
Salapoliisi katsoi kelloaan.
— Kello on jo puoli kymmenen, sanoi hän, ja vastustajamme pääsevät yhä enemmän edelle meistä. Nyt emme toistaiseksi voi enää toimittaa mitään täällä kartanossa, vaan meidän on kiireimmän kautta riennettävä asemalle.
Kävin äsken soittamassa Kristianian poliisille itsemurhasta. Iltalehtiin tulee ensimäinen uutinen ruumiinlöydöstä ja tarkka kuvaus vainajasta. Samalla olen pannut kolme-neljä konstaapelia liikkeelle saadakseni mahdollisesti selville kuka vainaja on. He käyvät siis kaikissa hotelleissa tiedustelemassa, kaivataanko siellä jotakin matkustajaa, jonka nimen alkukirjaimet ovat J.R. Tästä hetkestä asti seuraa "petohämähäkin" jokaista askelta yksityinen apulaiseni Jens. Hän on hyvin pystyvä ja tarmokas ja heittäisi mieluummin henkensä kuin päästäisi Valentinen hetkeksikään näkyvistään.
Molemmat miehet olivat saapuneet ulos päivänpaisteeseen suurelle, ruohoa kasvavalle pihamaalle. Falkenberg hengitti täysin keuhkoin suloista kesäilmaa.
— Nyt ymmärrän miksi rintaani tuolla sisällä painosti niin kovin, sanoi hän. — Vanha tomu ja verenhaju alkoi kuvottaa minua. En voi mitenkään enää mennä sinne. Tahdon palata kaupunkiin.
Salapoliisi pidätti häntä tarttuen lujasti käsivarteen.
— Vartokaahan hetkinen, sanoi hän. — Minä näytän teille jotakin.
Hän viittasi tielle päin, joka vei asemalle ja jota he yöllä olivat kulkeneet.
— Tätä tietä automobiili tuli, sanoi Krag, mutta se ei ajanut samaa tietä takaisin.
— Todellakin. Mitä tietä sitten?
— Se kaarsi pihamaan poikki ja meni rakennuksen eteläpuolitse vievää tietä, joka näkyy tuolla ruskeana juovana. Olen nyttemmin saanut tietää, että tämäkin tie vie asemalle, vaikka on hieman pitempi. Se yhtyy valtamaantiehen noin puolen kilometrin päässä täältä.
— Mutta palatkaamme vanhaa tietä, sanoi Falkenberg väsyneesti. — Se on edes varjoisa ja vilpoinen, ja päivä näyttää tulevan kauhean helteiseksi.
Salapoliisi oli juuri vastaamaisillaan, kun läheltä kuuluva humu kiinnitti hänen huomiotansa.
— Kuuletteko? kysyi hän.
Falkenberg heristi korviaan, kaikki hermot jännityksessä. Todella, nyt hänkin kuuli.
Hän alkoi vavista mielenliikutuksesta.
— Se on automobiili, sanoi hän.
Asbjörn Krag seisoi kuunnellen, kasvot uutta tietä kohden käännettyinä.
— Aivan oikein, vastasi hän, se on automobiili. Otaksun, että se on nyt alhaalla valtamaantiellä. Mutta se pyrkii ylöspäin. Sen kuulen äänestä.
Falkenberg yritti lähteä juoksemaan vastaan, mutta Krag pidätti häntä.
— Se lähestyy, sanoi hän tyynesti. — Se tulee tänne, lisäsi hän kohta senjälkeen.
Automobiilin tohina kuului nyt jo aivan läheltä. Molemmat tuijottivat jännityksen vallassa ruskeata tien juovaa, jolle vaunu kohta oli ilmestyvä.
Sekä Falkenberg että Krag ajattelivat ilmeisesti samaa asiaa, sillä heti, kun automobiili tuli näkyviin, he huudahtivat molemmat yhtaikaa:
— Keltainen! Se on keltainen! Se ei siis ollut se automobiili.
— Siinä istuu vain yksi henkilö, huomautti Falkenberg. — Luulen muuten tuntevani automobiilin.
Hetkistä myöhemmin hieno vaunu tehtyään siron kaarroksen pysähtyi kartanon pääoven eteen, tuskin kymmenen askelen päähän salapoliisista ja Falkenbergista.
Matkustaja, joka tähän saakka oli istunut puolittain piilossa auringonsuojustimen alla, astui nyt ripeästi vaunusta.
Hän oli keski-ikäinen, ylimyksen näköinen herrasmies.
Konsuli Falkenberg sävähti nähdessään hänet, mutta malttoi heti mielensä ja astui tulijaa vastaan.
Tämä ei näyttänyt lainkaan kummastuvan tavatessaan Falkenbergin täällä.