KYMMENES LUKU.
Huuto.
Salapoliisi seisoi katsellen nuoren naisen jälkeen, kunnes hän katosi tien käänteeseen.
Sitten hän pudisti päätänsä ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan.
Tämä odottamaton tapaaminen oli yhtäkkiä täyttänyt hänen mielensä ajatuksilla. Ja jokin aavistus sanoi hänelle, ettei itse näytelmä ollut vielä päättynyt, vaan että yhä vielä, joka tunti, tapahtui jotakin.
Mikä oli saanut nuoren neidin lähtemään liikkeelle näin iltamyöhällä? Hän tuli ilmeisesti niityltä, mistä hänen isänsä oli löydetty. Miten oli selitettävissä tuo salaperäisyys, mihin hän verhoutui? Salapoliisi alkoi uskoa, ettei ollut päässyt vielä lähellekään asian ydintä. Kenties oli kohta edessä uusi ja suurempi arvoitus. Hän ei ollut tyytyväinen ystäväänsäkään, ratsumestariin, vaan hänestä tuntui, että tämä salasi häneltä jotakin. Ja muistellessaan nuoren neidin itkettyneitä kasvoja hän alkoi aavistaa, että jotakin kauheaa oli tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut.
Hän kulki edelleen niitylle päin. Hämärä oli käynyt yhä tiheämmäksi, ja kaste laskeutui maahan. Ääriviivat häipyivät näkymättömiin, puut olivat kuin suuria varjoja. Yhtäkkiä hän jäi seisomaan polvittelevalle niittypolulle.
Hän ei ollut yksin tässä kamalassa paikassa! Tuolla matalien puiden alla, samassa paikassa, mistä eversti oli löydetty puolikuolleena, liikkui joku varjo. Se oli ihminen, mies.
Näytti siltä, kuin tuo olento olisi pyrkinyt pakoon. Hän liikkui poispäin puiden alla. Hän oli siis huomannut Asbjörn Kragin.
Salapoliisi meni nopeasti lähemmäksi. Nyt oli miehellä vain kaksi tietä avoinna. Joko juosta kaikin voimin mäkeä alas ja siten ilmaista olleensa pimeyden töissä tahi mennä Asbjörn Kragia vastaan. Mies valitsi jälkimäisen tien. Hän meni salapoliisia vastaan.
Ja kun hän astui pimennosta esiin, tunsi Asbjörn Krag hänet.
Hän oli tuo koulunopettajan näköinen mies, jonka Krag oli pannut merkille jo ensi kertaa paikalla käydessään. Mies tervehti, ja Krag vastasi tervehdykseen.
— Kummallista, että tapaamme toisemme täällä, änkytti koulunopettaja.
— Ja tällaiseen aikaan, vastasi Krag.
— Olemme ehkä samalla asialla.
— Kuka te olette?
Koulumestarinaamainen mies nosti hattuaan.
— Asianajaja Boman, vastasi hän.
— Kristianiasta? kysyi Krag.
— En, lähimmästä kaupungista.
— Niinkö. Ja olette täällä tapahtuman johdosta. Onko aikomuksenne ruveta ratsumestari Ryen asianajajaksi?
— Ei, vastasi asianajaja vastahakoisesti. — Ja kahdesta syystä. Ensinnäkin en ole täällä tapahtuman johdosta, ja toiseksi en ottaisi puolustaakseni ratsumestari Ryen asiaa.
— Miksi ette?
— Siksi ettei niin huonoa asiaa käy puolustaminen.
Asbjörn Krag vihelsi lystikkäästi.
— Hoo, vai sillä lailla. Te siis kuulutte niihin moniin, joilla on ratsumestarista ennakolta valmis mielipide. Eikö teidän mielestänne hänen asemansa ole tarpeeksi tukala muutenkin, ilman teidän aiheetonta asiaan-puuttumistanne?
— Minulla on aina ollut valpas oikeudentunto, vastasi asianajaja. — Ja minusta tuntuu nyt, että on jouduttu sangen kauas oikeudenmukaisuudesta, sitten kun on saatu tänne tuo kuuluisa salapoliisi.
Asbjörn Krag ei ollut millänsäkään miehen julkeasta viittauksesta.
— Minä ymmärrän, sanoi hän. — Te luulette, että ratsumestari on syyllinen. Myönnän teidän olevan oikeassa sikäli, että monet seikat puhuvat häntä vastaan. Mutta tässä murhenäytelmässä on paljon useampia ja suurempia salaisuuksia, kuin mitä me voimme nähdä.
Asianajaja katseli salapoliisia silmät viirullaan.
— Ja sitten on myös paljon sellaista, joka nähdään, mutta josta ei hiiskuta, sanoi hän.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Minäkin olen tutkinut maata täällä niityllä, sanoi hän.
— Vai niin.
— Ja löytänyt hevosen jälkiä.
— Ratsumestarin hevosen?
— Niin.
— Eihän kukaan voi kieltää häntä ratsastamasta minne häntä haluttaa.
Asianajaja viittasi metsikköön päin, mistä eversti oli löydetty.
— Mutta hevosenjäljet vievät tuonne, sanoi hän. — Ne näkyvät selvästi savessa.
— Mistä te niin varmaan tiedätte, että ne ovat hänen hevosensa jälkiä?
— Sen sain tietää aivan samalla tavalla kuin tekin, vastasi asianajaja vilkuttaen silmiään. — Teidän tulee esiintyä varovaisemmin, jos mielitte onnistua peittämään todistusaiheet, jotka puhuvat ystäväänne vastaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin te olitte käynyt tallissa hevosen kavioita tarkastamassa, sain minä vihiä siitä, ja niin oli asia selvä.
— Toisin sanoen, virkkoi salapoliisi hieman ärtyneenä, — ratsumestarin ympärillä on joka taholla ilkeämielisiä urkkijoita.
— Niin, varokoon hän itseään. Hän alkaa nyt takertua kiinni. Ja huomenna hänen luullakseni täytyy antautua, kun minä pyydän päästä todistamaan.
Asbjörn Krag tarttui asianajajan takinpieleen.
— Nyt minä sanon teille erään asian, sanoi hän. — Minusta on samantekevää mitä te huomenna esitätte oikeudessa. Mutta olen nyt kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, ettei ratsumestarilla ole mitään tekemistä murhayrityksen kanssa. Ja edelleen olen varma, että täällä on henkilöitä, jotka pahassa tarkoituksessa punovat juonia häntä vastaan. Ensimäinen tehtäväni on nyt repiä rikki heidän verkkonsa. Ja samalla tulen tietämään, mikä osa teillä on tässä näytelmässä. Hyvää yötä, herra. Jatkakaa tutkimuksianne.
Asbjörn Krag jätti hänet muitta mutkitta, ja asianajaja jäi hetkeksi seisomaan tien oheen. Sitten hän jatkoi matkaansa kävellen ratsumestarin taloon päin. Asbjörn Krag meni niittyjen poikki, tuli hakaan ja sieltä hetken kuluttua kauppiaan suuren talon edustalle. Sen ikkunoista näkyi valoa.
Krag kysyi kauppiasta ja pääsi heti hänen puheilleen. Hän huomasi jo ensi silmäyksellä jonkinlaista epäileväisyyttä. Kauppias puhui häilyvin, epävarmoin lausein ja koki vältellä asiaa. Salapoliisi oli pian huomannut, että paikkakunnalla oltiin jo vihamielisiä hänelle, koska luultiin hänen pitävän syyllisen puolta, joka täkäläisten ihmisten silmissä ei voinut olla kukaan muu kuin ratsumestari. Ja hän tunsi selvään, kuinka suuresti sellainen yleinen mielipide kykeni vahingoittamaan tärkeätä asiaa. Hänellä ei totisesti ollut paljon toiveita seurustelusta paikkakunnan väestön kanssa, jonka parissa hän nyt aikoi jatkaa tutkimuksiaan.
Mutta sattuma, joka monesti ennen oli niin ihmeellisellä tavalla tullut
Asbjörn Kragille avuksi, ei nytkään jättänyt häntä pulaan.
Hän istui juttelemassa kauppiaan kanssa tämän kamarissa. Pöydällä oli hajallaan papereita mustepullon ympärillä, niiden joukossa eräs keskeneräinen kirje. Tämä kirje herätti Asbjörn Kragin huomiota, ja kun hän tarkemmin katsoi käsialaa, ällistyi hän niin, että tuskin sai salatuksi mielenliikutuksensa.
Tuo kirje hänen täytyi saada haltuunsa. Ja mieluimmin kauppiaan tietämättä.
Krag lakkasi siis kyselemästä kauppiaalta ihmisistä ja oloista ja alkoi sen sijaan katsella seinillä olevia valokuvia. Kauan ei kestänyt, ennenkuin kirje oli hänen taskussaan.
Kauppias ei ollut huomannut mitään. Krag lähti kotia. Ulkona oli jo sangen pimeä. Hän otti kuitenkin kirjeen taskustaan nähdäkseen mitä se sisälsi. Se oli tavallinen asiakirje, eikä siinä ollut vielä allekirjoitusta. Se koski joitakin metsäkauppoja.
Mutta sisällyksestä näkyi selvään, kuka sen oli kirjoittanut. Muuten ei kirje itsessään kiinnittänyt Kragin mieltä. Käsiala vain oli herättänyt hänen huomiotansa, ja keksintö sai hänet vapisemaan ilosta. Nyt hän näki ensimäisen valonpilkahduksen tässä salaperäisyyden pimeydessä.
Kotimatkalla metsäniityn poikki mennessään hän kuuli tuskaisen huudon siltä taholta, missä ratsumestarin talo oli.
Hetkeäkään epäröimättä hän lähti juoksemaan sinnepäin.