TOINEN LUKU.
Sähkösanoma.
Ratsumestari Ivar Rye — se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi — istui hetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut häiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja. Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi.
— Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi Rye. — Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen everstiltä, toisen hänen tyttäreltään.
Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.
Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain hetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.
Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle, että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman iloinen.
Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.
Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.
Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei mahtanut mitään, olivat eron syynä.
Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä oli suostunut luopumaan onnestaan.
Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit. Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme. Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.
Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä, mutta mitään selvitystä en löytänyt.
Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja niinpä eräänä aamupäivänä — siitä on nyt kolme päivää — tapasin Dagnyn.
Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.
Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä sivuuttamatta toisiamme.
Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa.
En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.
— Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan pois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on eroittanut.
Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:
— Lähdetkö pois?
— Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.
— Lähdetkö kauaksi?
— Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?
— En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.
— Onko jotakin tapahtunut?
— On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole korjattavissa.
— Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla nyrkillä?
Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen huulensa värisivät.
— Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun tietää sitä?
Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt päätöksen.
— Päästä ohjakset, sanoi hän, — päästä ohjakset, niin vastaan sinulle.
Minä päästin ohjakset.
Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen aina rakastava.
Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä, hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen huutavan:
— Emme saa enää nähdä toisiamme.
Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa. Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia teitä.
Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.
Minä pyydän sinun apuasi.
Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.
Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.
Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.
— Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä, lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.
— Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen. Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?
Ivar Rye oli toimittanut asiansa.
— Takkini, sanoi hän. — Minä lähden nyt.
— Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.
— Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. — Voit tulla milloin haluttaa. Pidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon kuluessa.
— Miksi niin pian?
— Sillä viikon päästä lähden matkalle.
Seuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.
— Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.
— Ole hyvä.
— Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?
— Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye. — Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme tiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden ulkonaisten seikkojen pakoituksesta.
— Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?
— Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon miehenä.
— Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä jutusta mitään?
— Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa lähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja miksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna, häitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus on purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta sille ei mitään mahda.
Kun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:
— Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta?
— Mitä tarkoitat?
— Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.
Rye puristi poliisimiehen kättä.
— Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.
Ystävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä rautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan paikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen juttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen oli ollut selvitettävänä.
Hän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua tähän juttuun.
Mihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?
Tässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut poliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta tunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.
Mutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä ystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa käyneensä siellä lepäämässä.
Kahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:
"Hyvä ystävä!
Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.
Ivar."
Mutta hän epäröi vieläkin.
Silloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.
Päivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän poliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.
— Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. — Se näyttää omituiselta.
Asbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:
"Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies on pannut tutkinnan alulle."
— Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn isä.
Tunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.