II
Ruokasalissa istui tuomarin rouva lukien sanomalehtiä. Posti tuli Tuomarilaan joka toinen aamu, vaan tavallisesti hänellä ei ollut aikaa sitä tarkemmin tutkia ennenkuin näin iltapäivällä, jolloin taloustoimet vähäksi aikaa olivat pysähtyneet. Sanomalehdet luettiin tarkasti alusta loppuun asti ja päivän kysymyksiä ja tapahtumia seurattiin suurella innolla. Sillä vaikka taloudelliset huolet Tuomarilassa ottivat suuren osan sen asukasten elämästä, olivat kuitenkin sekä tuomari että hänen rouvansa säilyttäneet intoa myöskin kaikille yleisille ja henkisillekin asioille.
Lauri ja Elsa istuivat siinä myöskin kumpainenkin sanomalehti kädessään, tutkien erittäinkin pikku-uutisia ja ilmoituksia.
— Katsokaa, tässä on taas uudestaan sama ilmoitus ihan ensimmäisellä sivulla, huudahti Elsa. "Kaksi koululaista, sisar ja veli, haluavat kesäasuntoa jossakin seudussa, jossa he voisivat oppia suomea sekä harjoittaa urheilua." Täti kulta, ottakaa heidät tänne, täällähän heillä olisi tilaisuutta molempiin.
Ja Elsa oli taas täynnä innostusta.
— Ja silloin minäkin kerran saisin tovereita kalastus-ja metsäretkilleni, lisäsi Lauri. Arvi on niin hieno ja hiljainen, ettei hänestä ole sellaisiin, ja tytöt ne ovat kerrassaan ihan mahdottomia.
— Olinhan minä kerran sinun kanssasi nuottaa vetämässä, vaan sinä toruit ja mellastit koko ajan, niin ettei minulla enään ole halua lähteä sinun kanssasi, vastasi Elsa.
— Älkää nyt kinatko, lapset, lausui tuomarin rouva rauhoittaen. Nyt on vaan kysymys siitä, voisivatko he todellakin täällä oppia suomea. Tehän puhutte enimmäkseen ruotsia keskenänne.
— Niin, senjälkeen kun nuo hienot helsinkiläiset tulivat tänne, pilkkasi Lauri. Nehän puhuvat niin huonoa suomea että oikein naurattaa.
— Ester käy ruotsalaista tyttökoulua ja Arvi ruotsalaista lyseota, niin eihän kumma, jos eivät osaa suomea puhua, kun sitäpaitsi koko heidän ympäristönsä on ihan ruotsalainen, selitti Elsa.
Nyt kuului pihalta Ainin ääni, joka käski heidät sinne kahvia juomaan.
Kahvipöydän ääressä tätä asiaa sitte jatkettiin kaikkien muidenkin läsnäollessa. Tuomari antoi rouvansa päättää asiasta, — hän kyllä puolestansa mielelläänkin näki nuorisoa ympärillään. Arvi ja Ester eivät lausuneet mitään, vaan tuomarin rouva tahtoi tietää myös heidän ajatuksensa ja huomasi, että heidänkin mielestä seuran lisääntyminen olisi hauska.
— Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan, sanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani kieltä.
— Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja vaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan kieltä.
— Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä tulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester. Kun nimittäin olen lopettanut kouluni, aijon lähteä ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan.
— Vaan ethän kuitenkaan aijo jäädä sinne koko elinajaksesi, ja kun taas palaat kotimaahan, tulet sittekin tarvitsemaan suomenkieltä, vastasi Aini. Varmaankin tahdot sinä kuvata myöskin oman maasi luontoa ja kansaa ja silloin sinun täytyy elää sen keskuudessa sekä osata sen kieltä.
— Oma maa mansikka —, vaan luulen kuitenkin että minä tästä kohta lähden jonnekin kauas etsimään ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää oikein hauskaa, keskeytti Lauri. Ollapa minulla polkupyörä!
— Sittekun kunnollisesti pääset kuudennelle luokalle olen luvannut sinulle polkupyörän, vastasi tuomari. Olisit kyllä voinut saada sen jo tänäkin kesänä, sen sinä tiedät.
Lauri ei vastannut mitään. Hän oli keväällä jäänyt luokalle, vaikk'ei suinkaan ollut huonopäinen. Vaan lukeminen oli hänestä mitä ikävintä tekemistä. Hänen halunsa paloi kaikkiin muihin toimiin paitsi tähän. Hän kuljeskeli pitkin katuja, poikkesi kauppapuoteihin ja seisoi siinä ihmisten kanssa juttelemassa, hän luisteli, kävi tyttöjen kanssa mäkeä laskemassa, hiihto- ja kävelyretkillä y. m. Ja kaikki pitivät hänen seurastaan, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä vähintäkään ylpeä. Hän oli perinyt isänsä kansallisen luonnon, ja kotona kansa oikein ihaili tuomarin nuorta herraa, joka seurusteli heidän kanssaan pelloilla ja niityillä sekä osasi kertoa niin hauskoja juttuja. Äiti kyllä ei oikein pitänyt siitä, että Lauri niin paljon omin päin oleskeli ulkona kaikenlaisissa töissä. Sillä hän luuli tästä johtuvan hänen usein niin röyhkeän käytöksensä, joka yhä enemmän alkoi pistää silmiin Arvin ja Esterin rinnalla. Ja hän toivoi Ainin kanssa, että Lauri uusien toverien kautta enemmän tulisi oleskelemaan heidän joukossaan ja että hänen mielensä ja käytöksensä vähitellen tulisi muuttumaan.
Päätettiin siis, että nuo kaksi koululaista otettaisiin kesäksi Tuomarilaan asumaan. Nyt odotettiin heiltä vaan lähempää vastausta, jotta sitte voitaisiin valmistautua ottamaan heidät vastaan.
Seuraavana päivänä ehdoitti tuomarin rouva, että kaikki nuoret lähtisivät soutamaan kirkonkylään, sillä hänellä oli yhtä ja toista siellä toimitettavaa eivätkä palvelijat joutaneet näin kiireellä työajalla. Kaikki suostuivat tähän iloisella mielellä. Laurikin oli tällä kertaa harvinaisen taipuvainen, ja kohta päivällisen jälkeen menivät pojat laittamaan veneet kuntoon. Lauri, Elsa ja Ester astuivat Ainin pieneen valkoiseen veneesen, Lauri soutamaan; toisessa taas, johon Arvi ja Aini istuivat, souteli voudin Antti.
Ilma oli mitä kauniimmillaan ja kaikki mitä iloisimmalla kesätuulella. Laurikin, joka tavallisesti ei viitsinyt vaivata itseänsä soutamalla, tahtoi nyt oikein näyttää voimiaan ja souteli Antin kanssa kilpaa. Hän oli voimakas, ja keveä vene pääsi pian toisen ohitse. Tytöt olivat täynnä ihailua, ja kun Lauri nyt alkoi näyttää heille seudun kaikki kauniit paikat sekä kertoa heille kaikenlaisia kansantarinoita, kuuntelivat he syvimmällä hartaudella. Lauri oli oikein mainio kertoja, ja tällaiset jutut olivat sekä Elsan että Esterin mieleen. Ester oli ottanut piirustustarpeet mukaansa, vaan hän nyt ei joutanut piirustamaan, katseli ja kuunteli vaan. Elsan elävässä mielessä kuvautui kaikki niin todenperäiseksi, että hän melkein oli näkevinään ja kuulevinaan kaikki mitä Lauri kertoi. —
Toisessa veneessä taas oli Aini joutunut Arvin kanssa innokkaasen keskusteluun. Arvin sanat edellisenä päivänä, että hän tahtoisi oppia kansansa kieltä, olivat Ainin mieleen painuneet. Hän olisi tahtonut tietää, asuiko todellakin lämmin isänmaanrakkaus tuossa pojassa, jonka hän oli luullut niin välinpitämättömäksi, mutta hän ei kuitenkaan arvannut sitä kysyä. Vaan kun he sitte olivat soutaneet vähän aikaa ja aava ulappa avautui heidän silmiensä eteen eikä Arvi voinut pidättää ihailuaan tämän Suomenmaan ihanuudesta, silloin huomasi Aini erehtyneensä Arvin suhteen, iloissaan tästä avasi hänkin mielensä, ja näin he nyt alkoivat kertoa toisilleen ajatuksistaan ja tuumistaan.
He olivat kumpainenkin luonnoltaan syvät, ja erittäinkin Aini oli jo lapsuudestaan ollut ajatteleva tyttö. Hän oli keväällä lopettanut tyttökoulunsa, jossa heidän äidinkielen opettajansa oli nuoriin tyttösydämmiin herättänyt rakkautta isänmaahan, sen kieleen ja kansaan ja kehoittanut heitä tekemään työtä sen etehen. Ainin mieleen olivat hänen sanansa syvästi juurtuneet. Ja kun hän kotiin tultuaan kävi rippikoulua ja vanha rovastikin nuorille puhui isänmaanrakkaudesta Jumalan käskynä, oli tämä käynyt Ainille oikein sydämen asiaksi. Hän mietti usein mielessään, millä tavalla hän voisi isänmaataan ja kansaansa hyödyttää. Hänen tuli nyt tästälähin jäädä kotiin vanhempiensa avuksi ja kodin iloksi ja hyödyksi, — se oli hänen pyhä velvollisuutensa, sen hän tiesi ja tunsi. Vaan kuinka hän samalla voisi hyödyttää isänmaatansa ja kansaansa? Jos hän rupeaisi pitämään huolta Tuomarilan alamaisten ja torpparien lapsista ja ompelemaan heille vaatteita ja opettamaan heitä, — eikö tämä jollakin tavalla voisi olla isänmaan siunaukseksi? Ja hän oli päättänyt syksyllä alottaa oikein täydellä todella.
Tästä hän nyt kertoi Arville ja tämä kuunteli ihmetellen. Tuolla tavalla hän ei koskaan ollut ajatellut isänmaanrakkautta. Hänelle se oli tuo lämmin tunne, joka virtaili läpi sielun ja sydämen, joka kerta kun hän näki Suomen saariston ihanuutta tai täällä sen siintävien selkien suloisuutta. Ja samaa tunsi hän myöskin lukiessaan isänmaan taisteluista, sen kansan työstä ja kärsimyksistä kovina aikoina. Kyllä hänkin tahtoi isänmaan etehen työtä tehdä, vaan ei hän koskaan ollut ajatellut, että se voisi tapahtua opettamalla torpparien lapsia.
— Millä tavalla sitte aijot työskennellä isänmaan hyväksi, kysyi Aini.
— Tahdon saavuttaa sen nimelle kunniaa, sen kielelle arvoa, sen kansalle mainetta. Tahdon julistaa maailmalle, että tämä kylmä Suomenmaa on niin ihmeen ihana, että tämä köyhä kansa on sitä rikkaampi henkisessä suhteessa, että tämä halpana pidetty Suomi on muiden maiden vertainen. Kun vaan kerran pääsen ylioppilaaksi, niin aijon kaikki voimani, kaikki työni uhrata rakkaalle isänmaalleni.
Aini kuunteli Arvia hehkuvin poskin. Kuinka kauniisti hän puhui, — se oli aivan toista kuin hänen jokapäiväiset ajatuksensa isänmaanrakkaudesta. Jos hänkin voisi noin kauniilla, ylevällä tavalla palvella isänmaatansa!
Jo lähenivät veneet rantaa, ja kaikki sekä hauskat jutut että totiset keskustelut saivat jäädä toistaiseksi. Nyt oli mentävä kirkonkylään ja toimitettava kaikki asiat ja ostokset. Lauri ja Arvi lähetettiin suutarille, Elsa ja Ester postiin ja Aini meni Antin kanssa ostoksille. Sitte päätettiin yhtyä kahvi-Maijan pienessä mökissä kosken rannalla kahvia juomaan sekä levähtämään rasittavan soutelumatkan jälkeen.
Jo oli ilta joutumaisillaan, ennenkuin oltiin valmiit lähtemään kotiin. Nyt ei Lauri enään viitsinyt soutaa vaan istui veneesen Esterin viereen. Aini otti mielellään soutaakseen omaa venettään, — se oli ollut hänen uskollinen ystävänsä monena tyynenä kesäiltana. Elsa istui tällä kertaa Arvin kanssa toiseen veneeseen, ja kun oli päästy vähän matkaa järvelle, alkoi hän vuorostaan kertoa Arville kaikki Laurin kummitusjutut, lisäten niihin aina oman mielikuvituksensa piirteet. Silloin tällöin yhtyi Anttikin Elsan kertomuksiin, selittämällä ne kansan käsityksen mukaan. Elsan tummat silmät oikein säihkyivät, kun he soutivat erään syvän lahden sivuitse, johon jyrkkä ranta kuvasti synkät honkansa. Siihen oli ennen muinoin sota-aikana nuori tyttö heittäytynyt kuolemaan, kun vihollisten päällikkö oli tahtonut hänet vaimokseen, senjälkeen kuin hänen sulhonsa oli kaatunut sodassa. Eikö tuo ollut kauniinta uskollisuutta ja isänmaanrakkautta, kysyi Elsa. Niin hänkin varmaan olisi tehnyt, ennenkuin olisi jättänyt itsensä isänmaan ja sulhonsa surmaajalle, lisäsi hän.
Arvi hymyili Elsan innolle vaan katseli ihastuksella hänen eloisia kasvojaan, jossa jokainen ajatus niin kauniisti kuvastui.
— Eihän tuollainen uskollisuuden uhraus nyt enään meidän aikanamme tule kysymykseen, vaan voimmehan muullakin tavalla osottaa uskollisuutta isänmaatamme ja rakastettuamme kohti, lausui Arvi totisena.
Toisessa veneessä souteli Aini hiljaa, ajatuksiin vaipunueena. Silloin tällöin nosti hän airot ja antoi niiden levähtää, siksikuin veden pinta oli tyyntynyt kirkkaaksi peiliksi. Sitte laski hän ne taas ja katseli, kuinka kauniisti aurinko kimalteli vesipisaroissa, jotka roiskivat hänen ympärillään. Tyyneys, hiljaisuus, — olihan se suloista kyllä, vaan vielä ihanampaa oli kuitenkin, kun aurinko pääsi kimaltelemaan vaahtoisissa laineissa. Hän tunsi ikäänkuin aavistuksen, — tulisiko hänenkin elämänsä tyyni pinta kerran särkymään ja auringon säteet sen laineita sitte sitä kauniimmin kirkastamaan? — — — — —
— Oikeinhan tuo on meidän Tuomarilamme ranta, mainio piirtäjä sinä oletkin, Ester, huudahti samassa Lauri. Ester oli nimittäin istunut siinä ihan ääneti, piirtäen toisen kuvan toisensa perästä piirustuskirjaansa, ja Lauri oli katsellut hänen työtään, silloin tällöin lausuen arvostelunsa ja joskus hyväksymyksensäkin. Nyt kun hän viimeisellä lehdellä tunsi kotirannan koivikkoineen ja rakennuksineen, hän ei voinut pidättää ihailuansa.
— Kun vaan kerran pääsen ulkomaille oppimaan, niin saatpa vielä nähdä mitä kaikkia minä voin aikaan saada. Kaikki mitä kaunista on aijon piirtää paperille, ja kun sitte kerran olen voittanut kunniaa ja mainetta, niin et enään tule kysymään, miksikä tämä hyödyttää, vastasi Ester puoleksi leikillä.
Lauri tunsi itsensä voitetuksi vaan olisi kuitenkin vanhan tapansa mukaan tahtonut vastata jotakin. Mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa, ennenkuin jo oltiin perillä. Pojat laskivat veneet rantaan ja veivät airot talaasen, sillä välin kun tytöt kantoivat ostamansa tavarat sisään.
Siellä oli tuomarin rouva valmistanut teepöydän, johon nyt kaikki riemulla kiirehtivät. Nuoret olivat mitä iloisimmalla tuulella; Elsa kertoi tuomarille heidän matkastaan ja Ester näytti piirtämänsä kuvat, joista tuomari tunsi melkein kaikki, tuttuja paikkoja kun olivat. Lauri jutteli suu täynnä vehnäleipää ja Arvikin oli tänä iltana oikein puhelias. Myös Ainin tavallisesti niin totiset kasvot melkein loistivat ilosta, kun siinä teepöydän ääressä hoiti emännän virkaa.
Tavallista ilosempi ja kodikkaampi mieliala vallitsi nuorten kesken, — yhteinen hauska retki ja yhteiset keskustelut olivat yhdistäneet heidät lähemmä toisiaan.