III
Tuomarin hevonen oli lähetetty asemalta noutamaan uudet kesävieraat, sisarukset Borgström, jotka olivat kirjoittaneet kiitollisuudella vastaanottavansa tarjotun kesäasunnon Tuomarilassa. Paljon valmistuksia ei heitä varten oltu tehty, sillä kirjeestä oli käynyt selville, ettei näillä nuorilla ollut suuria vaatimuksia. Tyttöjen avaraan, valoisaan huoneesen oli vaan muutettu neljäs sänky, ja poikain kamariin samaten kolmas sija valmistettu. Tytöt olivat poimineet uusia kukkia, ja tuoretta kahvileipää oli taaskin leivottu.
Nyt istuivat kaikki verannalla kahvipöydän ympärillä odottamassa uusia kesävieraitaan. Silloin kuului yht'äkkiä suhiseva ääni, ja pitkin tietä ajoi aika vauhtia suoraan Tuomarilan pihaan kaksi polkupyörää. Ne pysähtyivät verannan eteen ja alas hyppäsi reipas 14 vuotias tyttö ja vähän vanhempi poika. Heillä oli keveät polkupyöräpuvut yllä ja punaiset verkalakit päässään. Vieraat tervehtivät kohteliaasti, pyytäen anteeksi, että tulivat näin odottamatta. Mutta oli ollut paljoa hauskempi ja myöskin mukavampi ajaa polkupyörällä kuin hevosella, ja sitäpaitsi eivät polkupyörät mahtuneetkaan rattaille. Hevonen tuli kohta perästäpäin tuoden matkakapineet.
Tämän selityksen jälkeen muuttui ensi hämmästys pian iloksi ja uudet tulokkaat vastaanotettiin mitä ystävällisimmin. Heidän reipas, luonnollinen käytöksensä miellytti erittäinkin tuomaria, ja pian oli hän heiltä tiedustellut kaikki heidän sekä perheelliset että muutkin olonsa. Heidän isänsä oli varakas kauppias Helsingissä, äiti taas oli jo kauan aikaa sitte kuollut. Kun isän kaiken kesää täytyi oleskella kaupungissa, olivat lapset aina omin päin viettäneet kesäänsä milloin missäkin saaristossa. Vaan kun ruotsalaisesta yhteiskoulusta, jossa Väinö ja Leeni kävivät, niin moni oppilas tänä keväänä ylioppilaskirjoituksissa oli saanut repposet suomenkielessä, olivat he isän kanssa päättäneet tänä kesänä oleskella jossakin seudussa, jossa voisivat oppia suomea.
Sanomalehti-ilmoitukseen olivat he sitte omasta puolestaan lisänneet urheilun harjoittamisen. Sillä he olivat saaristossa tottuneet oleskelemaan merellä ja kaupungissa sekä ratsastamaan että ajamaan polkupyörällä, ja nyt he olivat peljänneet joutuvansa ehkä sellaiseen paikkaan, jossa ei olisi tilaisuutta kumpaiseenkaan. Vaan kun olivat kuulleet Tuomarilan sijaitsevan järven rannalla sekä kauniissa seudussa, olivat he kiitollisuudella ottaneet vastaan tuomarin tarjomuksen. He toivoivat, etteivät tulisi olemaan millään tavalla vaivaksi sekä että he täällä voisivat oppia oikein umpisuomalaisiksi.
— Niin, ja isä sanoi, että jos täällä voisin jonkun edessä harjoittaa vähän matematiikkaakin, niin olisi se kovin hyvä, sillä olen kaiken kouluaikani siinä aineessa ollut mahdottoman huono. Nyt sain ehdot algebrassa ja se minua pelottaa, sillä kolmen vuoden perästä minullakin on ylioppilastutkinto edessäni, selitti Leeni.
— Ehkä sinä, Lauri, joka olet vahva matematiikassa, voisit laskea Leenin kanssa jonkun tunnin päivässä, ehdoitti tuomari. Tehän olette samalla luokalla, niin että sinun pitäisi osata laskea sen luokan kurssin.
Lauri oli vähän hämillään, mutta Leeni sitä ei huomannutkaan vaan kiitti kohta iloisesti.
— Kun en vaan tarvitse alottaa nyt heti, ennenkuin olemme ennättäneet tutustua tähän uuteen paikkaan ja koko tähän ihanaan ympäristöön. Minä näin matkalla niin erinomaisia marjapaikkoja, ja niin mainioita polkupyöräteitä kun täällä sitte on! Eikö teillä muilla ole polkupyöriä?
Kaikki kielsivät, vaan Leeni siitä ei sen enempää.
— Se ei tee ollenkaan mitään, me kyllä voimme tulla toimeen kahdellakin. Tytöt saavat harjoittaa minun pyörälläni, — ette tarvitse muuta kuin lyhyemmät hameet vaan, siinä kaikki. Ja pojat taas saavat opiskella Väinön polkupyörällä. Ja sitte me lähdemme ajamaan aina vuoroin oikein pitkät matkat ja päin maan toimeen kilpailuja ja — — — —
— Vaan luuletteko varmaankin, että nuo polkupyörät kestävät tuollaisen hirveän ajamisen, kysyi tuomarin rouva nauraen.
— Kyllä, ne ovat parasta lajia, vakuutti Väinö. Mennäänpäs kohta koettelemaan, ehdotti hän.
Ja nyt he kaikki läksivät pihalle harjoittamaan. Tytöt menivät kuitenkin ensin pukemaan yllensä lyhyemmät hameet ja sill'aikaa pojat vähän puhdistivat polkupyöriä. Vuorotellen sitä sitte istuttiin näille, ajettiin vähän matkaa, kaaduttiin, ajettiin uudestaan ja kaaduttiin taas. Väinö ja Leeni olivat opettajina, auttoivat istumaan, taluttivat polkupyöriä ja antoivat hyviä neuvoja. Puolen tunnin perästä osasivatkin jo Arvi ja Elsa jotakuinkin varmasti ajaa, — Lauri oli jo kaupungissa, oppinut toveriensa polkupyörillä. Ester oli vähän ujo eikä niin vikkelä kuin Elsa, ja Aini taas tahtoi ensin antaa muiden oppia, — hän kyllä ennättäisi sittekin.
Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat verannalla katsomassa kun nuoret nauraen ja iloiten harjoittivat tätä uutta urheilua. Teki tuomarinkin mieli vähän koettaa ja Väinö auttoi hänetkin polkupyörälle. Vaan tyttöjen nauru, kun hän heti noustuaan hyvin kömpelösti kaatui, sai hänet tällä kertaa luopumaan polkupyörähalustaan.
Hetken kuluttua kokoontui harjoittajien ympärille talon kaikki väki, joka palasi heinäniityltä. Tämä oli näille maalaisille jotakin ihan uutta ja polkupyöriä nyt tutkittiin ja ihailtiin kaikilta puolin. Nuoret tahtoivat näyttää taitonsa, ja vuorotellen he nyt läksivät ajamaan pitkin tietä minkä jaksoivat. Ukot ihmettelivät ja muijat seisoivat ihan hämmästyneinä. Poikien teki mieli heidänkin ruveta ajamaan, ja muutama vähän varakkaampi heistä alkoi jo tiedustella näiden pyörien hintaa. Vaan kun kuulivat sen nousevan paljoa suuremmaksi kuin koko heidän vuosipalkkansa, pudistivat he päätään.
Myöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat pihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli järven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui muihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, — nyt hän kerrankin oli saanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni vasta Laurin mielestä oli tyttö! Aini oli aina niin totinen, Ester niin liian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan toista kuin tuo hiljainen Arvi.
Tätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin toiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa. Ei kukaan vielä ajatellutkaan väsymistä ja he olisivat siinä kyllä ajaneet vaikka kuinka kauan, ellei tuomarin rouvan ääni olisi kutsunut heitä sisään illalliselle.
— — — — Väinön ja Leenin kanssa oli kesä tullut Tuomarilaan kaikkine iloineen ja hauskuuksilleen. Ilmat olivat mitä ihanimmat, aamut loistavan kirkkaat ja illat niin vienon tyynet. Lehdiköt vihoittivat kauniimmillaan ja metsiköissä alkoivat marjat jo kypsyä. Talossa oltiin täydessä työssä. Heinänteko oli onnistunut hyvin, vilja vainioilla jo kellerti, ja kaikki työväki nautti kesäilmojen ja kesätöiden hauskuudesta.
Myöskin Tuomarilan nuoret olivat työssä mukana. Pari kertaa olivat oikein täydellä todella kaiken päivää olleet heinäniityllä. Ja kalastajia olivat he oikein mainioita. Joka ilta läksivät he vuorotellen verkkoja laskemaan, ja aikaisin seuraavalla aamulla toi aina joku heistä korin kaloja kyökkiin. Tämä olikin tarpeen, sillä näin keskellä kesää oli usein vaikea saada muuta ruokatavaraa hankituksi, Tuomarila kun sijaitsi vähän syrjässä. Tuomarin rouva sitte valmisti näitä kaloja niin monella vaihtelevalla tavalla kuin vaan keksi, ja Aini oli hänen apunaan näissä kyökkitoimissa. Sentähden hän ei joutanutkaan niin paljon seurustelemaan toisten kanssa järvellä ja metsissä, kun käytiin soutelemassa tai marjassa.
Tehtiin sitä kuitenkin nuorten kesken toisenlaistakin työtä. Muutama päivä, sen jälkeen kun olivat saapuneet Tuomarilaan, tuli Leeni kerran Laurin luo kirja kädessä. Jos he ehkä nyt alkaisivat tuota ikävää laskemista; hän oli valmistanut heille niin hauskan pienen lukutuvan. Ja hän vei Laurin alas rannalle, jossa lehdikkomajaan oli asettanut pienen pöydän ja sen viereen tuolia. Siinä hän nyt aikoi nauttia kesästä ja kauniista näköalasta, samassa kun hän laski noita ikäviä matematiikan esimerkkejä. Ei Laurin suinkaan tarvinnut siinä koko ajan olla mukana, hän vaan väliin tulisi näyttämään ja neuvomaan, niin kyllä Leeni sitte koettaisi tulla toimeen omin päin.
Ja Lauri alkoi selittää ja laski Leenille koko joukon esimerkkejä. Ne tuntuivat niin kovin helpoilta, kun Lauri ne laski, sillä hän ne selitti omalla yksinkertaisella tavallaan eikä tehnyt pitkiä teoreettisia selityksiä, joita Leeni koulussa ei koskaan ollut ymmärtänyt. Laskeminen alkoi käydä oikein hauskaksi ja niin he siinä istuivat pitkän ajan, ilman että Lauri ollenkaan ajattelikaan lähteä pois. He päättivät nyt joka päivä tällä tavoin laskea jonkun tunnin.
— Oi, jos sinä aina olisit minua auttamassa, sanoi Leeni kerran. Sinä osaat niin kovin hyvin selittää juuri sitä, mitä minä en ymmärrä.
Tämä koski Lauriin. Jo pari kertaa tätä ennen, kun toiset olivat kertoneet kouluoloistaan Helsingissä, oli Laurinkin tehnyt mieli sinne. Ehkä hän siellä olisi tullut parempaan kouluintoon ja lukeminen onnistunut paremmin. Tuntui siltä, kun kaikki siellä Helsingissä olisivat sellaisessa täydessä kouluinnossa, jota Lauri ei koskaan ollut tuntenut. Ei hän tästä kuitenkaan voinut syyttää pikkukaupunginkaan kouluoloja, sillä olihan esimerkiksi Aini ollut luvustaan innostunut, vaikka oli käynyt koulua samassa pikkukaupungissa kuin Laurikin. Vaan hänen teki nyt kerran niin kovin mieli Helsinkiin. Siellä hän alkaisi ihan uudestaan, — niin, jos hän rupeaisi lukemaan oikein ahkerasti nyt kesän aikana, niin ehkä hän syksyllä voisi päästä 6:lle luokalle. Ja sitte hän jo kolmen vuoden perästä tulisi ylioppilaaksi, — samaan aikaan kuin Leenikin. Jos nimittäin Leeni vaan läpäisisi tuossa matematiikassa, — vaan siinä Lauri kyllä häntä auttaisi, jos vaan pääsisi Helsinkiin.
Lauri kertoi tästä tuumastaan Ainille, joka taas lupasi puhua siitä isän kanssa. Tämä suostui mielelläänkin, jos Lauri vaan voisi päästä 6:lle luokalle.
Nyt rupesi Lauri ahkeraksi. Saksan ja venäjän kieliopit, joiden tähden oli jäänyt luokalle, otettiin esille, ja hän pyysi Väinön korjaamaan hänen kirjoituksiaan. Leeni taas tarjoutui kuulustelemaan häneltä koko vanhan- ja keskiajan historian tapaukset ja henkilöt, — hän taas oli historiaan hyvin perehtynyt. Leeni oli Laurin lukemisesta kovin innostunut ajatellessaan, kuinka hauska heillä vielä tulisi olemaan yhdessä Helsingissä.
Sillä välin kun nämä molemmat tällä tavoin seurustelivat toistensa kanssa yhteisessä työssä ja tuumassa, istuivat toiset nuoret taas yhdessä milloin missäkin hauskassa paikassa tai tekivät yhteisiä metsä-ja järviretkiä. Polkupyöräajelua harjoitettiin myöskin ahkerasti, vaan siinä ei voinut olla mukana muuta kuin kaksi kerrallaan, ja Elsa ja Arvi olivat tähän eniten mieltyneet. Elsa oli itselleen valmistanut sievän polkupyöräpuvun sinisestä kankaasta, valkoisilla nauhoilla koristettu, ja pieni valkoinen verkalakki sievästi hänen tummaa päätänsä, kun hän punaposkisena ja reippaana ajeli pitkät matkat Arvin seurassa.
Aini jäi tavallisesti heitä katsomaan vähän alakuloisella mielellä. Hän ei joutanut niin ahkeraan harjoittamaan, kun aina oli niin paljon muuta toimittamista, ja sitä paitsi Arvi näytti enemmän välittävän Elsan seurasta näillä retkillä kuin hänen. Sentähden oleskeli Aini enemmän Esterin ja Väinön kanssa, jotka olivat saaneet oikean taiteilijainnon ja pitkät ajat istuivat piirustelemassa jollakin kivellä järven rannalla. Väinö oli nimittäin myöskin piirtäjä ja aikoi ylioppilaaksi tultuaan polyteknilliseen opistoon ja sitte arkkitehdiksi. Hänenkin mielessään kangasti ulkomaan tutkimusmatka, ja Italian ihanista taiderakennuksista, joista oli lukenut taidehistoriassa, hän innostuksella kertoi Esterille.
Aini kuunteli heidän tulevaisuuden tuomiaan vähiin katkeralla tunteella, — ei hän suinkaan koskaan voinut päästä kaikkea tuota kaunista ihailemaan. Eikä hänellä ollutkaan taipumusta mihinkään tuollaiseen, niinkuin kaikilla noilla muilla oli. Vai voisiko hänkin kelvata johonkin muuhun, johonkin suurempaan kuin näihin pieniin toimiin täällä kotona? Kun sitte Arvi ja Elsa tulivat sinne mukaan ja vuorostaan alkoivat tuumia omasta tulevaisuudestaan, joka heillekin kangasti iloisena ja kauniina, lisääntyi Ainissa tuo itseänsä epäilevä mieliala.
— Miksikä sinä sitte, Elsa, kerran aijot tässä. kysyi Ester eräänä päivänä Elsalta.
— Miksikä aijon? En ole sitä oikein vielä päättänyt. Vaan enköhän sitte rupea joksikin opettajattareksi, kun ensin olen käynyt tyttökoulun läpi ja sitte oleskellut vähän aikaa Helsingissä laajentamassa tietojani ja ehkä vähän huvittelemassakin, vastasi Elsa leikillisesti.
— Sinä sopisit parhaiten rouvaksi, Elsa, jonkun etevän miehen rouvaksi, jonka kodin sinä hoitaisit ja kaunistaisit, sanoi Arvi, ihastuksella katsoen Elsaan.
— Minäkö rouvaksi? Enhän minä osaa leipoa enkä ruokaa laittaa enkä muutakaan sellaista. Ainihan se rouvaksi supisi, vastasi Elsa.
Aini punastui. Hän ei koskaan ollut ajatellut itseänsä rouvana, ei koskaan muuna kuin oman kotinsa, ja äitinsä apuna. Vaan nyt avautui hänelle toinenkin tulevaisuuden mahdollisuus, — voisiko hän todellakin ajatella — — — —
— Tarvitaanhan siihen muutakin kuin vaan taloudellisia ominaisuuksia, väitti taas Arvi. Pitäähän vaimon voida olla miehensä apuna henkisessäkin suhteessa eikä vaan aineellisessa.
— Minä tässä olen voittaja sittekin, — katsokaa vaan, enkö minä päässyt ainakin kymmenen sekuntia ennen Lauria, — huusi samassa Leeni, joka vuorostaan oli ollut Laurin kanssa polkupyörällä ajamassa. He olivat olleet kauas aina tuohon kauniisen kuusimetsään saakka, jossa kasvoi niin monta harvinaista kukkaa. Niitä he olivat tutkineet ja sieltä sitte taittaneet itselleen oksia ja koristaneet polkupyöränsä, niin että näytti, ikäänkuin olisivat tulleet jostakin juhannusjuhlasta.
— Ainahan sinä tuollaisissa oletkin etevä, mihin vaan tarvitaan vikkelät jalat, nauroi Väinö. Jo pienenä sinä kiipesit puihin niinkuin pieni orava.
— Pieni orava sinä oletkin, tyttöseni, sanoi tuomari, joka samassa tuli ulos katsomaan, mitä siinä nuoret toimittivat. — Oikeinhan te istutte tässä parittain lintujen lailla, viserrätte kai iloisia lauluja. Niin, niin, lapset, visertäkää vaan, ei se kesä tässä maan kovin kauvan kestä.