IV.
Kesä oli kulunut loppuun ja Tuomarilassa valmistettiin kesävieraiden lähtöä. Vaatteita silitettiin, koreja ja matkalaukkuja tuotiin esille, ja Aini kantoi puhtaat, silitetyt vaatteet sylillisen toisensa perästä ylisiin ja auttoi tovereitaan niiden laittelemisessa. Nyt olivat vaan muutamat pikkukapineet, piirustuskirjat, kuivatut kukkasvihot y. m. sellaiset jälellä, — ne sitte viimeiseksi pistettiin matkalaukkuun. Kyökissä leivottiin lämpömäisiä, ja puutarhassa oltiin marjoja noukkimassa matkaeväiksi.
Päivällä oli oltu jäähyväisretkellä metsiin ja lehdikköihin ja illalla lähdettiin vielä kerran järvelle. Soudeltiin pitkin rantoja kaikkia tuttuja paikkoja katsomaan, poikettiin milloin mihinkin pieneen lahteen ja salmeen, vielä kerran niiden kauneutta ihailemaan. Vihdoin laskettiin maalle erääsen pieneen saareen, jossa kesän kuluessa oli vietetty niin monta hauskaa hetkeä. Siinä oli rannalla pieni koivikko, johon he kerran kesällä olivat turpeista laittaneet mukavia istuimia ja pienen pöydän. Tänne nyt istuttiin lepäämään kauniin kesäillan tyyneydessä.
— Koskahan tällä tavoin taas kaikki ollaan yhdessä? alkoi Elsa. Kuinka tämä kesä onkin oikein lennähtänyt loppuun!
— Niin, mutta hirveän hauska se on ollut, sen vaan tiedän, sanoi Leeni.
Minun tekisi mieli tulla tänne vaikka joka ikinen kesä.
— Vaan jos päätetäänkin, että ensi kesänä taas kokoonnutaan tänne, kaikki me, jotka olemme viettäneet kesää täällä yhdessä, ehdotti Elsa. Tullaan tänne tietysti käymään vaan ja vietetään yhteinen muistojuhla, — eikö se olisi kovin hauska taas tulla yhteen näkemään, mitenkä olemme kehittyneet tämän vuoden kuluessa?
— Minä tiedän vieläkin paremman ehdotuksen, — kuulkaa vaan, lausui nyt Arvi innokkaasti. Ensi keväänä toukokuun lopussa kutsun teitä kaikkia viettämään juhlaa Helsingissä, — tai vielä paremmin meidän huvilassamme saaristossa, — katsokaa, minun ylioppilasjuhlaani. Silloin on minulla valkolakki kultalyyryineen ja aijon kutsua muitakin tovereita sinne. Ja silloin ovat isä ja äitikin kotona iloitsemassa minun onnestani ja silloin tulette sinne kaikki! Ja me pidämme puheita ja laulamme ja tanssimme ja — — — — — — — —
— Ja silloin olen minäkin jo lopettanut kouluni ja olen täysikasvanut tyttö ja laitan itselleni ihan valkoisen puvun sinun juhlaasi, — onko siellä hyvin kaunista siellä teidän huvilassanne? kysyi Elsa.
— On, siellä on korkeat kalliot ja aava meri edessä, — oi, jos tietäisit, kuinka monta kertaa olen seisonut siinä kalliolla ja kuunnellut meren aaltojen loisketta ja kuusien kuisketta ja unelmoinut suuria ihania unelmia, — niin, Elsa, kun vaan tulet sinne, saat sinä nähdä ja tuntea jotakin sellaista, ettet koskaan ennen! Ja te kaikki muutkin ja sinä Aini, tulethan sinäkin minun ylioppilasjuhlaani? kysyi Arvi ystävällisesti kääntyen Ainiin.
Aini oli kuunnellut Arvia tuska sydämessään. Elsa, ja aina vaan Elsa! Vaan kun hän sitte kääntyi Ainiinkin ja niin ystävällisesti pyysi hänetkin sinne, haihtuivat kaikki muut tunteet, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla siitä, että hänkin pääsisi mukaan ja saisi nähdä kaikkea tuota kaunista ja nähdä Arvin ylioppilaslakki päässä.
— Meidän, Leenin ja minun, on kylläkin helppo päästä sinun juhlaasi, me kun asumme Helsingissä, sanoi Väinö. Ja toivotaan että sinäkin, Lauri, silloin olet siellä, — minä ainakin annan sinulle pääsytodistuksen 6:lle luokalle mihin kouluun hyvänsä.
— Historiansa hän myöskin osaa niinkuin vettä vaan, vakuutti Leeni. Vielä tänä aamuna minä häneltä kuulustelin kaikki kuninkaat, ja hän tiesi sellaisiakin, joita ei mainita kirjassa.
— Kolmen päivän perästä saatte sen kaikki nähdä, vastasi Lauri tyynesti. Hän oli ollut erittäin ahkera viime aikoina ja nytkin oli hänellä saksan kielioppi mukana.
Ester oli mennyt vähän syrjälle ja istunut ihan hiljaa piirustaen toveriensa kuvat, kun nämä siinä istuivat hauskassa piirissä innokkaasti puhellen. Nyt hän toi taulun heille katseltavaksi, ja jokainen siinä ilolla tunsi oman kuvansa.
— Sitte kun tulet oikein taiteilijaksi, mainioksi taiteilijaksi, niin sinä maalaat meidät kaikki oikein suureen tauluun ja lähetät sen Pariisin näyttelyyn. Vaan tämän taulun me jätämme Tuomarilaan muistoksi tästä hauskasta kesästä, ehdoitti Elsa. Ja Ester lupasikin sen antaa, kun hän ensin vähän oli sitä täydentänyt.
Takaisin lähtiessä oli täysikuu jo noussut taivaalle ja kuvastui tyyneen lahteen. Kaikki istuivat ääneti, Aini ja Lauri soudellen, toiset vaan hiljaa katsellen luonnon kesäistä, ihanuutta, joka pian oli muuttuva syksyn kellertävään kauneuteen.
— En tiedä, mistä enemmän pidän, aavan meren suurenmoisesta luonnosta vai sisäjärvien viehättävästä kauneudesta, sanoi vihdoin Väinö. Kun sitte kerran pääsen etelämaiden luontoa ihailemaan, niin tokkohan kuitenkaan koskaan tulen löytämään niin ihania, niin suloisia ja rakkaita paikkoja kuin täällä omassa maassa on?
— Niin, onhan isänmaa aina oleva ihanin ja rakkain maa koko maailmassa ja kotiseutu rakkain paikka isänmaassa, vastasi Aini.
— Vaan sittekin mieleni palaa tuonne kauas suureen, avaraan maailmaan, sanoi Ester. Siellä saan nähdä kaikki mitä löytyy kaunista ja ihanata ja suurta, siellä saan ihailla sellaisia taideteoksia, etten koskaan täällä. Niin, isä on luvannut minulle, että kohta kun olen lopettanut kouluni pääsen muutamaksi vuodeksi ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan. Hänen olisi itse ennen nuoruudessaan tehnyt mieli lähteä sinne, vaan hänellä ei silloin ollut tilaisuutta sitä tehdä.
— Kummallista, kun minun ei ollenkaan tee mieli pois täältä omasta maastani, vakuutti Elsa. Enkä luule tulevani koskaan lähtemään ulkomaille, — ellei kuitenkin hääretkelle, lisäsi hän nauraen. Viihdyn täällä niin erinomaisen hyvin keskellä koivumetsiä ja sinijärviä ja olen päättänyt kerran rakentaa itselleni majan jonkun pienen järven rannalle, johon sitte kokoon ympärilleni joukon pieniä köyhiä lapsia. Tämä on minun tulevaisuuden tuumani.
— Aijon minäkin jäädä tänne omaan maahani ja oman majan aijon minäkin itselleni rakentaa, puhui Arvi. Ja valoa ja lämpöä täynnä tulee se majani olemaan, sen minä vakuutan. Enkä aijo siinä yksin asua, vaan kaksi tulee meitä siinä elämään. En ole ajatellut köyhiä lapsia, vaan kaiken hyvän ja jalon, kodin, kansan ja isänmaan hyväksi aijon minä elämäni työn uhrata.
— Koti, kansa ja isänmaa, — siinä ne, joille minäkin tahdon elämäni antaa, sanoi Aini totisesti. Vasta tänä kesänä on se minulle oikein selvinnyt, vaikk'en vielä tiedä millä tavalla sitä voin elämässäni toteuttaa.
— Lauletaan Maammelaulu, nyt kun tulemme rantaan, ehdoitti samassa Leeni. Sehän sopisi niin erinomaisen hyvin nyt, kun olemme näin juhlallisia. Kah, siinä seisoo pihalla kaikki leikkuuväki, lauletaan heille, sepä vasta kuuluisi joltakin heidän korvissaan! Ja samalla se olisi jäähyväislaulu meidän hauskalle kesälle täällä Tuomarilassa.
— Niin, ja tervehdyslaulu minun uudelle elämänuralleni Helsingissä, lisäsi Lauri.
Ja Maammelaulun kaikuessa laskivat he veneet rantaan.
Varhain seuraavana aamuna lähdettiin Tuomarilasta kahdella hevosella asemalle. Toisella vei renki kaikki matkatavarat, toisella taas ajoivat Lauri, Ester, Väinö ja Leeni. Elsa ja Arvi olivat tahtoneet ajaa polkupyörällä, nämä kun myöskin olivat saatettavat asemalle.
He jäivät sentähden vielä vähäksi aikaa verannalle istumaan, siksi kuin toiset olivat ennättäneet jonkun matkaa edelle. Vielä kerran johtuivat muistiin kaikki hauskat kesäiset hetket ja oltiin yksimielisiä siitä, ettei kukaan heistä ennen ollut viettänyt niin hauskaa kesää.
Yhtäkkiä nousi Elsa ja läksi verannalta alas rantaan. Sieltä tuli hän pian takaisin kädet täynnä lemmikkikukkia.
— Muistatko, Aini, kun kesän alussa olimme lemmikkejä poimimassa samana päivänä kun Arvi ja Ester tulivat tänne? Silloin arvelin, tulisivatko ne kaiken kesää kukoistamaan yhtä kauniisti, ovatko ne todellakin niin uskollisia kuin heidän sinivärinsä ilmoittaa. Katsokaa nyt, eivätkö ole aivan yhtä sinisiä kuin silloinkin?
— Anna ne minulle, Elsa, uskollisuuden merkiksi, pyysi Arvi hiljaa.
Elsa jakoi kukkia Arville ja Ainille ja järjesteli loput kimppuun verannan pöydälle.
— Nämä minä jätän tänne Tuomarilaan todistukseksi siitä, että minäkin olen uskollinen ja pian tulen tänne takaisin, sanoi Elsa iloisesti.
Kun Arvi ja Elsa lakkiaan heiluttaen läksivät polkupyörillään Tuomarilasta, jäi Aini veräjälle heitä katselemaan, silmät täynnä kyyneleitä. Siinä he nyt menivät, Elsa serkku, josta hän oli pitänyt niin paljon ja Arvi, — koko hänen kesäilonsa! Oi, jos hän olisi päässyt mukaan, jos hänkin olisi päässyt Helsinkiin lukemaan ja oppimaan niinkuin nuo muut ja Arvikin! Hän olisi tahtonut seurata häntä ja hänen työtään, hän olisi tahtonut olla missä Arvikin oli. olisi tahtonut tietää mitä hän siellä teki, mitä hän ajatteli ja tunsi — — — — —
Vaan hänen täytyi nyt odottaa kokonainen vuosi ja ainoastaan ajatuksissaan seurata Arvia siellä Helsingissä. Vaan kyllä hän sen mielellään tekikin, — hän tahtoi jäädä tänne ilolla ja uskollisuudella täyttämään velvollisuutensa. Sillä keväällä hän pääsisi Helsinkiin ja Arvin ylioppilasjuhlaan!