V.
Lauri oli päässyt realilyseon 6:lle luokalle ja oli tutkinnossa oikein kunnostanut itsensä. Hän kirjoitti tästä kotiinsa jonkunmoisella voitonriemulla, sillä isä oli kaiken aikaa hyvinkin epäillyt Laurin tietoja. Kirjeen lopussa hän sitte ikäänkuin sivumennen kysyi, kuinkahan tuon polkupyörän kanssa nyt kävi, jonka isä oli hänelle luvannut, kohta kun hän pääsisi 6:lle luokalle. Isä ja äiti tuumasivat ensin yhdessä, tokkohan nyt enään näin syksyllä olisi syytä polkupyörän ostamiseen. Vaan kun Aini sitte kehoitti heitä heti täyttämään lupauksensa, lähetti isä hänelle rahat, kuitenkin samassa varoittaen häntä syrjäyttämästä koulutyötään polkupyörän tähden.
Lauri tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, kun uusi, kiiltävä polkupyörä nyt oli hänen omansa, ja hän säilytti sen huoneessaan sänkynsä vieressä. Hän asui erään vanhan neidin luona, joka oli tuomarin sukulainen ja jolla oli pari muutakin koululaista. Lauri oikein nautti uusista oloistaan. Koulussa oli kaikki niin peräti toista kuin siellä pikkukaupungissa, — niin järjestettyä, komeata ja kaunista. Hän kulki koulun leveitä käytäviä niin suorana ja tietoisena siitä, että hänellä nyt oli täysi oikeus kaikkeen tähän, — kesäisen kovan työnsä kautta. Korkeat, valoiset kouluhuoneet tekivät hänen mielensä kohta iloiseksi, ja toverien paljous oli hyvinkin Laurin mieleen, hän kun luonnoltaan oli seuraihminen.
Ja toverit myöskin pitivät hänestä ja tahtoivat hänet mukaansa polkupyörä- ja muille retkille. Iltapäivällä läksivät he tavallisesti läksyt luettuaan kauas Kaisaniemen kautta Eläintarhaan, jossa sitä usein pistäyttiin Alppilaan kahvia juomaan. Tämä oli kuitenkin toista kuin ennen siellä pikkukaupungin leipäkaupassa, — ja Lauri joi kahvia ja söi leivoksia ja tarjosi muillekin. Vaan maksoi se myöskin koko joukon enemmän kuin siellä. Isä oli kyllä Laurille antanut rahaa hänen yksityisiä tarpeitaan varten, vaan viikon kuluttua olivat hänen rahansa jo melkein lopussa.
Täällä olikin niin paljon sellaista, jota mieli teki! Nuo kauniit leivokset ja makeiset kauppojen komeissa ikkunoissa houkuttelivat Lauria niin voimakkaasti, ettei hän millään tavalla voinut vastustaa. Ja kaikki nuo ihanat hedelmät sitte halleissa ja kauppatorilla! Kun hän vaan ensin oli saanut niitä kaikkia vähän maistaa, niin kyllä hän sitte taas olisi säästäväinen, tuumasi hän.
Vaan kun tämän lisäksi tuli varsinaisten koulutarpeiden, uusien kirjojen y. m. ostaminen, niin Laurin täytyi isältä pyytää enemmän rahaa. Tämä kyllä lähettikin vaan kirjoitti samassa vakavan kirjeen, josta Lauri huomasi isän epäilevän hänen säästäväisyyttään. Tämä koski Lauriin, isä kun oli hänelle viime aikoina antanut niin paljon rahaa, ja hän päätti koettaa olla tuhlaamatta.
Jos hän kieltäytyisi menemästä toveriensa kanssa, niin hän ehkä paremmin voisi vastustaa tuota tuhlaamisen halua, ajatteli hän kerran ja päätti pysyä kotona koko iltapäivän. Vaan aika tuli hänelle pitkäksi, kun hän läksyt luettuaan istui yksin kamariinsa suljettuna. Silloin johtui yhtäkkiä hänen mieleensä kesäiset toverit, joita hän kaiken tämän uutuuden tähden melkein oli unohtanut. Arvi ja Ester ja Väinö ja Leeni sitte! Kuinkahan hänen matematiikkansa kanssa olikaan käynyt, — ja hän kun oli luvannut Leeniä auttaa! Ja Lauri puki kiireesti päällensä ja läksi kauppias Borgströmin luo.
Sinne tultuaan soitti hän vähän ujosti, sillä komeat käytävät suuressa kivirakennuksessa olivat tehneet häneen hieman juhlallisen vaikutuksen. Tämä kuitenkin kohta haihtui, kun etehisessä Leeni oikein riemusilmin tuli häntä vastaan.
Miks'ei Lauri ollut ennen tullut, — hän oli Lauria niin kovin, kovin odottanut ja olisi itse tullut hakemaan, jos vaan olisi tiennyt missä asui. Hän oli kuullut Laurin saaneen polkupyörän ja nyt hän tahtoi hänetkin mukaan, kun toveriensa kanssa läksi ajamaan. Vaan tänään hänellä kuitenkaan ei ollut aikaa siihen, sillä nyt oli taas tuo ikävä matematiikan päivä, jolloin hän sai istua tuntikausia laskemassa eikä sittekään päässyt kaikista noista laskuista selville. Vähän helpompi hänellä kuitenkin oli ollut sen jälkeen kun Lauri oli hänelle näyttänyt nuo vaikeat "knopit", vaan nyt oli siinä taas joukko probleemeja, joista hän ei millään tavalla selvinnyt. Hän oli käynyt kahdenkin toverinsa luona, vaan eivät hekään niitä ymmärtäneet eikä hän enään kehdannut mennä muualta kysymään. Vaan mikä hätä tässä nyt enään oli, kun Lauri oli tullut häntä auttamaan.
Leenin sanoja kuunnellessa Laurin sydän oikein keveni. Isän kirje ja yksinäisyys siellä kotona olivat tehneet hänen mielensä alakuloiseksi, ja nyt tuo Leenin ilo ja hänen luottamuksensa Lauriin oikein lämmittivät häntä. Tuota luottamusta hän ei saisi pettää! Ja hän läksi Leenin kanssa tämän kamariin ja alkoi hänelle selittää, mitenkä nuo vaikeat probleemit olivat käsitettävät. Pian olivatkin ne kaikki suoritetut, ja iloisena vei Leeni Laurin veljensä luo, joka tavallisuuden mukaan istui piirtämässä.
Väinö oli Leenin mielestä viime aikoina ollut niin kovin alakuloinen ja yksinään oleskellut kamarissaan eikä niin paljon kuin ennen seurustellut toveriensa kanssa. Se varmaankin nyt ilahuttaisi Väinöä, kun taas sai nähdä Laurin, tuumaili hän. Ja siinä Leeni ei erehtynytkään. Nyt muistuivat mieleen kaikki hauskat kesäiset hetket ja yhteiset iloiset retket, ja myöhään iltaan asti istuivat he juttelemassa. Väinö ja Leeni läksivät sitte Lauria saattamaan, jotta saisivat nähdä missä hän asui. Ja Laurin täytyi luvata Leenille, että hän ainakin joka toinen päivä tulisi heitä katsomaan.
Väinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen kaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien suosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa. Juhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain, kuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti että kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta sanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään ollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati niin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti hän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni ei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä häntä oikein vaivasi.
Kerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän tavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä ikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, — aivan niinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he menisivät heitä katsomaan.
Vaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli tavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan hyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö vartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja tyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet sinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen tunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut aikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut tuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle aivan välttämätöntä.
— Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna. — ja jos sinä vaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn sinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin sinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän aina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua kohtaan.
— Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä on niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan, — minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.
— Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja mehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, — jos Ester todellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä välitämme.
— Kyllä minä sittekin välitän, — kunhan vaan saisin hänen kanssaan puhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja tuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.
— No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman keinon, — lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että meillä on kesäläisten kokous.
Ja kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä päivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän rohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.
Eräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän asiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli kyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan nuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.
He vietiin suureen komeaan saliin, täynnä kukkia, tauluja ja taideteoksia. Leeni ei tiennyt pitikö hänen istua vai seisoa, ja Lauri seisoi ensin oven suussa vaan rupesi sitte kulkemaan ympäri huonetta katsellen ja ihmetellen kaikkea tuota komeutta. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut, ja he alkoivat jo epäillä, olivatko todellakin joutuneet oikeaan paikkaan. Vihdoin kuitenkin aukeni ovi ja palvelija käski heidät astumaan sisään nuoren neidin kamariin.
Ester tuli heitä vastaan kylläkin ystävällisesti vaan kuitenkin vähän vieraana. Hän näytti vieläkin pitemmältä, solakammalta ja kauniimmalta hienossa kaupunkipuvussa kuin siellä maalla lyhyissä kesähameissaan. Leeni oli niin hämillään, ettei hän ollenkaan muistanutkaan varsinaista asiataan, vaan istui ääneti ja vastasi ainoastaan Esterin kysymyksiin. Laurille alkoi kaikki tämä juhlallisuus käydä ikäväksi, hän nousi ylös ja rupesi täälläkin Esterin hienoja pikkukapineita katselemaan.
Silloin tuli Arvi sisään, ja heti huomattuaan heidän vaikean asemansa, alkoi hän puhua heidän kanssaan yhteisistä kesämuistoista. Pian olikin vieras mieliala kokonaan haihtunut, ja kun Lauri sitte rupesi juttelemaan vanhalla hauskalla tavallaan, oltiin pian entisellä tutulla kannalla. Niin sydämmellisesti hän ei ollut nauranut sen jälkeen kun kaupunkiin tuli, väitti Ester, eikä Leeni hänessä enään huomannut minkäänlaista ylpeyttä. Väinö oli erehtynyt, Ester oli kai vain ollut vähän ujo häntä tavatessaan, arveli Leeni.
Arvi kysyi tarkkaan kaikkia, kysyi Ainia ja Elsaakin, oliko heiltä mitään kuulunut. Eikö kukaan heistä ollut kirjevaihdossa Elsan kanssa? Olisi ollut hauska, jos he kaikki olisivat voineet olla täällä yhdessä niinkuin kesällä hauskassa Tuomarilassa.
Nyt uskalsi Leenikin puhua varsinaista asiataan ja ehdottaa, että he kaikki kokoontuisivat heidän luokseen yhteisiä kesämuistoja virkistämään. Kaksi heistä oli kyllä poissa, vaan he voisivat sitte vaikka kirjoittaa näille yhteisen kirjeen, niin että sittekin tuntuisi ikäänkuin olisivat hekin olleet mukana. Arvi voisi sen tehdä, hän kun osasi niin kauniisti kirjoittaa. Ja Ester voisi siihen piirtää jotakin niinkuin ennen kesälläkin.
Leenin ehdotus otettiin kohta vastaan suurella suostumuksella. Arville ja Esterille tulisi tämä olemaan jonkinmoisena virkistyksenä heidän ykstoikkoisessa elämässään vanhempien poissaollessa. Ja vaik'ei Ester tahtonut sitä itselleenkään myöntää, kaipasi hän kuitenkin tuota yksinkertaista toverimaista seurustelua, johon hän kesällä Tuomarilassa oli tottunut.
Päätettiin siis, että Arvi ja Ester jonakin päivänä seuraavalla viikolla tulisivat Väinön ja Leenin luo yhteistä kesäläiskokousta viettämään. Ja Lauri ja Leeni läksivät iloisella mielellä kotia, — Leeni veljelleen kertomaan, että Ester oli ollut niin kovin ystävällinen eikä vähintäkään ylpeä.