VI
Tuomarilassa oli syksy kulunut ahkerassa työssä ja toimessa. Syysilmat olivat olleet kirkkaat ja kauniit, ja kaikki oli sentähden onnistunut erittäin hyvin. Jo olivat riihet melkein kaikki tapetut, kevätvilja oli kylvetty ja perunat ja kyökkikasvit olivat otetut maasta. Papuja oli pieniksi leikattuina suolattu suuriin pyttyihin, herneitä oli pantu pulloihin, puoloja sekä omenia keitetty, ja kaikki sitte viety suureen aittaan talven varaksi. Tuomari oli itse ollut pitämässä huolta kaikista ulkotöistä, ja sisällä taas oli tuomarin rouva aamusta iltaan asti ollut alituisessa puuhassa. Aini oli häntä ahkeraan auttanut kaikissa näissä toimissa ja tehnyt sitä iloisella mielellä.
Hänelle olivat nämä erilaiset syystoimet tuottaneet uutuuden viehätystä, hän kun nyt ensi kerran moneen vuoteen oli kotona näin syksyllä. Erittäinkin miellyttivät häntä työt puutarhassa, jossa paikottain vieläkin vihreät puut muistuttivat kesäisiä päiviä. Joskus meni hän myös rantaan ja seisoi siellä syystuulessa, hengittäen rintansa täyteen raitista ilmaa; tuntui kuitenkin väliin niin kummallisen ahtaalta tuolla sisällä noissa alituisissa taloustoimissa. Ja kesävieraiden lähdettyä oli joskus myös tuntunut niin tyhjältä. Hän ei oikeastaan heidän seuraansa ikävöinyt, sillä hän oli tottunut olemaan yksin ja pitikin yksinäisyydestä. Vaan jotakin hän tässä kuitenkin kaipasi, vaikkei itsekään tiennyt mitä.
Päivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän iltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni hänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan mielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli kirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta. Kuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään tyytymättömyyden sanaa.
Vaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot Tuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan pieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa. Kirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan kuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä kaiholla katsellen.
Hän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella sydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut käydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia. Opettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan tietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja hän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.
Vaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä paitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli täynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin talvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet kaikki loppuneet.
Nyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli aikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä mokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä auttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi aikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät lapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä paljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja tietonsa muiden hyväksi, — ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi, vaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat opettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa paloi.
Eräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut Laurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin maaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton kirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, — se oli Arvilta!
— Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi olikin aina ollut niin erittäin hieno poika.
Ainin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin terveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan sitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia, joita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän sykki ilosta. Arvin ystävä, — niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi olevansa koko sydämensä pohjasta!
Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut. Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian vastaavan hänen kirjeesensä.
Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa joukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen esille ja luki sen uudestaan.
Hän päätti vastata siihen, vaan mitä hän Arville kirjoittaisi? Eihän hän voinut sydämensä syvimpiä ajatuksia ilmi lausua, eihän hän voinut sanoa, kuinka hän häntä kaipasi, kuinka hänen mielensä paloi sinne? Arvi ei suinkaan olisi sitä ymmärtänyt, Aini kun niin monta kertaa kesällä oli puhunut tehtävistään täällä rakkaassa kodissaan. Siitä hän nytkin voisi Arville kirjoittaa, vaan mistä tehtävästä? Taloudellisista töistäänkö, sunnuntaikoulustaan vai luvuistaan? Se oli kaikki niin vähäpätöistä ja pientä, ettei hän siitä kehdannut puhuakaan. Ei, jos hän tahtoisi olla suora ja kirjoittaa Arville niinkuin todelliselle ystävälle, niin hänen täytyisi paljastaa itsensä, tyytymättömyytensä ja kaipauksensa. Ja sitä hän ei tahtonut, ainakaan ei nyt vielä.
Sentähden hän nyt kirjoitti aivan lyhyesti, kiittäen kirjeestä ja
kertoen yhtä ja toista Tuomarilan oloista. Samassa hän ilmoitti myös
Elsan syntymäpäivän, — se varmaankin tulisi ilahuttamaan Elsaa, kun hän
Arvilta saisi onnentoivotuksen syntymäpäivilleen.
Loppupuolella syksyä Aini sitte kerran sai Elsalta pitkän kirjeen. Se oli täynnä iloisia kertomuksia koulusta ja huveista.
Tämä oli nyt Elsan viimeinen kouluvuosi, ja siellä pikkukaupungissa olivat korkeimman luokan tyttökoulu-ja lyseolaiset kaupungin tärkeimpiä henkilöitä ja mukana kaikissa. Ja hänellä oli ollut niin kovin hauska! Oli ollut mukana lyseolaisten juhlakonventeissa ja Suomalaisen Seuran iltamissa ja kuvaelmissa ja tanssinut kaksi paria kenkiä ihan rikki repaleiksi.
Nyt perustettiin par'aikaa luistinklubi, ja siihen saivat koululaisetkin ottaa osaa. Hän aikoi itselleen valmistaa sievän luistinpuvun, samanlaisen kuin hänen kesällinen polkupyöräpukunsakin, vaan oikein paksusta vaatekankaasta. Voi, jos Ainikin voisi olla mukana! Ja kaikki muut kesätoverit, jos hekin olisivat siellä! Hän oli saanut Arvilta kirjeen syntymäpäiväkseen ja lahjan, — Topeliuksen runot sinisessä nidoksessa. Ja lehtien välissä oli ollut kuivatuita kukkia, lemmikkikukkia.
Kun tuomarin rouva oli lukenut Elsan kirjeen ja kuullut kaikista huveista, joissa hän oli mukana, ehdotti hän miehelleen, että Ainikin saisi lähteä kaupunkiin vähän huvittelemaan. Kun nyt tässä talvi oikein pääsi tulemaan lumineen ja rekikelineen, niin voisi hän lähteä sinne jouluostoksille. Tuomari suostui tähän mielelläänkin, ja Aini oli siitä äidilleen kiitollinen.
Eräänä aamuna joulukuun alussa, kuin yöllä oli satanut runsaasti lunta ja keli oli mitä luistavimmillaan, läksi Aini kaupunkiin, jossa Elsa kävi koulua. Isä oli hänelle antanut rahoja kaikenlaisiin ostoksiin ja omiinkin tarpeisiin ja Ainilla olikin koko pitkä lista jouluostoksia. Elsa oli hänen oppaansa ostoretkillä kaupungissa, kulki hänen kanssaan kaupasta kauppaan, neuvoi häntä joululahjojen ostamisessa ja oli mitä iloisimmalla tuulella. Tämä oikein virkisti Ainin tavallisesti niin totista mieltä, ja hän tuli pian Elsan kanssa vielä ystävällisemmälle kannalle kuin kesän aikana.
Viimeisenä iltana, kun tytöt istuivat Elsan kamarissa ja puhe johtui kesäisiin aikoihin ja kesätovereihin, sanoi Elsa aikovansa uskoa Ainille jotakin, jos tämä vaan ei puhuisi siitä kenellekään. Ja hän otti laatikosta esille joukon kirjeitä, jotka hän näytti Ainille. Aini tunsi käsialan, — ne olivat Arvilta!
— Niin, tiedätkö, Aini, hän kirjoittaa minulle aina vähän päästä, vaikk'en ole hänelle kirjoittanut muuta kuin kaksi kirjettä. Ja kaksi kirjaa on hän minulle lähettänyt, sillä hän tahtoisi minuakin lukemaan niitä kirjoja, josta hän itse pitää. Jos sinä tietäisit, kuinka kauniisti hän kirjoittaa! Niin kauniita, jaloja ajatuksia ja mielipipiteitä en ole koskaan ennen kuullut, aivan toista kuin minun tuttavani täällä, jotka tavallisesti vain puhuvat huveista ja sen sellaisista. Arvi sitä vastoin kirjoittaa niin totisia, kehottavia sanoja, aivan kun olisi joku vanhempi veli. Lue itse, Aini, — kyllä sinä saat, Arvi varmaankin antaisi sinun sen tehdä, sanoi Elsa kehottaen, kun Aini näytti viivyttelevän.
Aini olikin ensin vetäytynyt takaisin nähdessään Arvin kirjeet. Hänen sydämeensä pisti niin kummallisesti, — Arvi oli Elsalle kirjoittanut tuollaisen joukon kirjeitä ja hänelle ainoastaan yhden!
Vaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli vastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia kirjeitä, — ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt valinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi hetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet. Siinä oli sellainen hellä, lämmin tunne joka rivillä, jota ei ollut hänen kirjeessään. Ja vaikkei hän sitä sanoin ollut siinä ilmoittanut, niin ymmärsi Aini sen selvästi, — Arvi rakasti Elsaa.
Ymmärsikö Elsa sen itse? Hän oli vielä niin lapsellinen, oli niin tottunut siihen, että kaikki hänestä pitivät, ettei tämä ollut hänelle mitään niin erinomaista. Jos Elsa vain ymmärtäisi panna tähän oikein arvoa, ymmärtäisi Arvin syvää tunnetta, niinkuin hän, Aini olisi sen tehnyt. Ja hän olisi Arville antanut takaisin koko sydämensä lämpimimmän rakkauden, jos hän olisi siitä huolinut. — — — —
Seuraavana aamuna läksi Aini kotiin joulua valmistamaan. Matkalla oli hänellä hyvää aikaa miettiä kaikkea mitä tämän viikon kuluessa oli tapahtunut, ja raittiissa talvi-ilmassa hän voikin sen tyynesti tehdä.
Lumi oli peittänyt maat ja metsät hänen ympärillään valkoiseen pehmeään vaippaansa. Aini koetti ikäänkuin koota voimia ympäröivän luonnon puhtaudesta voidakseen pitää itsensä vapaana siitä katkeruuden ja kateuden tunteesta, joka uhkasi valloittaa hänen mielensä.
Mitä oli sitte oikeastaan tapahtunut, — hänestä tuntui ikäänkuin tämä olisi ollut käännekohta hänen elämässään. Oliko hän pettynyt Arvin suhteen?
Vaan ei hän koskaan ollut ajatellut Arvia muuta kuin ystävänään, rakkaana ystävänään. Ja Arvin ystävänä hän itsekin oli tahtonut olla. Eikö hän sitte ollut nyt enään? Vai oliko hänen ystävyytensä sammunut samassa hetkessä, kun hän oli huomannut, että Elsa oli Arville rakkaampi kuin hän?
Ja kaikella vakavuudellaan Aini nyt tutki omaa sydäntään ja tuomitsi kuolemaan kaikki kateuden ja katkeruuden tunteet. Ne eivät saisi hänen jouluiloansa häiritä. Eikö hänellä ollut koti, vanhempia ja veli, joille hän voi rakkautensa uhrata, — ja kaikki nuo hänen pienet koululapsensa sitte? Heille hän oli kaupungissa ostanut kullekin oman pienen joulukirjansa ja aikoi heille toimittaa iloisen jouluillan. Kuinka hän voisi heille puhua joulun rauhasanomasta ja Vapahtaja-lapsesta, oma sydän täynnä katkeruutta? Ei, kaikella voimallaan tahtoi hän tämän tunteen poistaa.
Jo alkoi pimetä ja tähdet syttyivät taivaalla, kun Aini läheni kotiaan. Valo loisti sen ikkunoista, ja Aini tunsi kodin turvan niin suloiseksi, kun vanhemmat etehisessä sydämellisellä ilolla ottivat hänet vastaan.