VII.
Vähitellen olivat Arvin ja Esterin käynnit Borgströmin nuorten luona muuttuneet säännöllisiksi, ja myöskin Lauri kävi siellä melkein jokatoinen päivä. Hän tiesi nimittäin, että ellei hän tulisi sinne, oli Leeni häntä kohta hakemassa, ja sitä hän toveriensa tähden tahtoi estää, — nämä kun vain nauroivat Laurin hartaille tyttötuttaville.
Leeni ei ollenkaan ymmärtänytkään tässä olevan minkäänlaista naurun syytä. Hän oli yhteiskoulussaan oppinut käyttäytymään samalla tavalla poikatoveriensa suhteen kuin tyttötoveriensakin, ja hän oli sisaren hellyydellä kiintynyt Lauriin. Hän tunsi itsensä niin kovin kiitolliseksi Lauria kohtaan, kun tämä häntä auttoi siinä, missä ei kukaan muu ollut sitä voinut, tuossa vaikeassa matematiikassa. Tämä oli koko hänen kouluaikanaan ollut hänen kauhistuksensa; vaan siitä oli nyt Lauri ikäänkuin pelastanut hänet, ja Leeni tahtoi niin mielellään tehdä jotakin palkitaksensa häntä siitä. Ja hän osti korutavarakaupasta kirjoitusmaton, jonka hän aikoi ommella Laurille joululahjaksi.
Vaan ei tämä kuitenkaan oikein tyydyttänyt Leeniä. Hän ikäänkuin tunsi, että hän jollakin paremmalla tavalla voisi olla Laurille hyödyksi ja että tämä tarvitsi hänen apunsa. Kuinkahan olikaan oikein hänen laitansa? Leeni oli veljensä kautta kuullut, että Lauri oli joutunut huonojen toverien seuraan, jotka tahtoivat hyötyä hänen anteliaisuudesta ja hyvästä sydämestään.
Kerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni silloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin synkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli silloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja vihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan. Hän ei tahtonut siitä isälleen kirjoittaa, koska tämä jo oli hänelle lähettänyt liiankin paljon rahoja, eikä hän tiennyt keinoa selvitä tästä pulasta. Leeni oli silloin häntä auttanut, oli antanut hänelle kaikki säästämänsä joulurahat. Ja Lauri oli ottanut ne vastaan sellaisella kiitollisuudella, että se ylin määrin palkitsi Leeniä hänen uhraavaisuudestaan.
Vaan tästä lähin oli Leenillä alituinen huoli Laurista, ja hän päätti kaikella tavalla koettaa estää Laurin joutumasta noiden toverien seuraan. Hän mietti keinoa, ja vihdoin hänen päähänsä johtui eräs tuuma, jota hän muutenkin jo tätä ennen oli ajatellut.
Hän oli aikonut perustaa seuran, johon kuuluisivat kaikki hänen kesäiset toverinsa ja sitäpaitsi pari muutakin sekä Leenin että Väinön toveria. Nämä kokoontuisivat heidän luonaan kerran viikossa, ja näissä iltamissa olisi heillä aina jokin hyvä asia keskusteltavana. Ja sitte voisivat yhdessä lukea jonkun kirjan ja muutenkin esittää jotakin hauskaa ja hyvää kukin oman mielensä mukaan. Ja kun he aina kokoontuisivat heidän kotonaan, saisi Leeni esiintyä emäntänä ja olla siinä vierailleen kohtelias ja tarjota heille hedelmiä ja teetä. Se oli aina ollut Leenin mielitoimena istua emäntänä teepöydän ääressä, — hän oli sitä harjoittanut aina äidin kuoltua.
Tästä tuumastaan Leeni nyt puhui veljelleen, ja tämä oli kaikin puolin siihen taipuvainen. Leeni kyllä ymmärsi asian, — Väinöllä oli tämän kautta tilaisuus olla Esterin kanssa yhdessä vielä useammin kuin tavallisesti. He olivat nyt joutuneet samallaisiin hyviin väleihin kuin ennenkin, ja sen jälkeen kun Väinö oli alkanut piirustustunteja Ateneumissa, oli heillä vielä enemmän yhteistä.
Ester oli kyllä jollakin tavalla ylpeä. Hän oli kasvanut hienoissa oloissa, oli tottunut siihen, että kaikki ihailivat häntä ja pitivät häntä kauniina ja lahjakkaana. Ja kodissaan oli hän viime aikoina ollut vähän mukana seuraelämässäkin. Vaan isältä peritty syvä taiteilijasielu oli hänessä kuitenkin voittamassa, ja tämä hänet liitti Väinöönkin. Ja Väinön taiteilijainto kasvoi kasvamistaan juuri Esterin kautta.
Hän oli usein melkein jättää koulutyönsä tuon piirustuksen tähden, ja sen lisäksi kävi hän vielä yliopistossakin estetiikan ja taidehistorian luentoja kuuntelemassa. Siellä istui usein Esterikin, ja luentosalin komeiden taideteosten ympäröimänä tuli Väinö niin syvästi liikutetuksi pyhästä innostaan, että Ester väliin oikein nauroi hänelle, kun he sitte yhdessä palasivat luennoilta. Väinö oli viime aikoina kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi, ja Ester huomasi sen. Hän suosi Väinöä muiden toveriensa rinnalla, puoleksi uhalla, puoleksi todellisella ystävyydellä. Ja Väinö ei tätä sen enempää miettinyt, vaan oli onnellinen taiteilijainnossaan ja Esterin seurassa.
Leenin toimeenpanema seura alkoi toimintansa pienellä juhlallisuudella. Siinä piti Arvi alkajaispuheen ja Lauri esitti leikillisen monoloogin, jonka Väinö oli sepittänyt. Ester soitti pari kappaletta pianolla, ja lopuksi keskusteltiin tämän uuden seuran säännöistä ja muista valmistavista asioista. Päätettiin sitte ensi kerran alottaa keskustelua urheilun hyödystä.
He olivat nimittäin kaikki ahkeria urheilun harjoittajia, ja nyt talven tullessa oli taas luisteleminen ja hiihtäminen edessä. Tätä ajatellessaan innostuivat he jo edeltäpäin, ja päätettiin joka iltapäivä, kun vaan oli aikaa, yhdessä lähteä luistelemaan tai hiihtämään edes vähäksi hetkeksi. Sillä tavalla he ylläpitäisivät sekä ruumiin että sielun voimat ja myöskin yhteishenkeä piirissään.
Kun kaikki toverit vihdoin iloisina ja kiitollisina lähtivät pois, oli Leeni täydellisesti tyytyväinen ensimmäiseen iltamaansa. Tämä seura tulisi varmaan pidättämään Lauriakin muista seuroista, ja hän tulisi tästälähin varmaankin viihtymään paremmin heidän joukossaan. Lauri oli esittänyt monoloogin oikein mainiosti, ja Leeni aikoi koettaa saada hänet joka iltamassa esiintymään jollakin tavalla. Sen kautta hän paremmin tuntisi itsensä seuraan kuuluvaksi.
Ja Väinö ja Ester sitte! Täällä he nyt saivat olla yhdessä vanhalla tutulla tavallaan, — Ester tuntui paljo luonnollisemmalta ja yksinkertaisemmalta, ollessaan kesäisten toveriensa seurassa. Ja nuo heidän muutkin toverit saivat tässä olla osallisena heidän yhteisistä hauskoista hetkistään, joista Leeni usein oli heille kertonut. Ja kaiken lisäksi sai hän itse olla siinä ystävällinen ja kohtelias heitä kaikkia kohtaan ja keksiä kaikenlaisia hauskuuksia ja esiintyä pienenä emäntänä omassa kodissaan.
Leeni oli kuitenkin, ennenkuin ryhtyi tämän seuran toimeenpanemiseen, isältä pyytänyt lupaa siihen. Hän puhui niin innokkaasti tuumansa hyvästä tarkoituksesta, Laurista ja tämän vaikeasta asemasta aivan yksinään vieraiden ihmisten luona, että isä, silitellen tyttärensä hehkuvia poskia, kohta suostui. Hän tunsi ilolla Leenissä rouva-vainajansa lämpöisen, kaikelle hyvälle sykkivän sydämen. — — — — — —
Talven kuluessa jatkettiin näitä Leenin seurailtamia aina kerran viikossa. Ne tulivat yhä hauskemmiksi, sen mukaan kuin kaikki jäsenet oikein tutustuivat keskenään. Vähitellen seura sitte laajennettiin siten että jokainen alkujäsen sai tuoda yhden toverin mukanaan näihin iltamiin. Tämä oli Leenin keksintö, sillä hän tahtoi niin monen kuin vain mahdollista tulemaan osalliseksi heidän omasta ilostaan.
Leenillä oli kaikki emännän huolet, ja hän hoiti ne niin erinomaisella taitavuudella, että kaikki oikein ihmettelivät. Väinö taas oli seuran puheenjohtaja, — isännän viran oli hän luovuttanut Laurille. Tämä ottikin virkansa oikein täydellä todella, ja Leenin kanssa he yhdessä keksivät kaikenmoista, jolla he huvittivat vieraitaan.
Totistakin mieltä löytyi näissä iltamissa kuitenkin, ja moni hyvä ajatus lausuttiin näiden nuorten joukossa. Väinö johti keskustelua, hän kun koulun konventeissa oli siihen tottunut. Ester taas esitti tavallisesti jonkun soittokappaleen joko pianolla tai viululla, — hän oli tätäkin vähän harjoittanut.
Myöskin Arvi otti innolla osaa näihin Leenin iltamiin, vaikka hänellä tähän aikaan oli tavallista enemmän työtä ylioppilastutkintoa varten. Arvi oli koko kouluaikansa ollut erittäin tunnollinen oppilas, ja vaikkei hän ollut niin monipuolinen kuin Väinö, oli hän kuitenkin tavallaan lahjakas. Luonnoltaan syvä ja ajatteleva oli hän pienestä saakka ollut kirjoihinsa kiintynyt ja miettimiseen mieltynyt. Ja kodin kasvatus oli vielä enemmän antanut aihetta tähän. Korkean säätynsä tähden täytyi vanhempien usein olla mukana yleisessä sekä seuraelämässä, ja lapset olivat tällä tavoin usein jääneet oleskelemaan omin päin. Silloin istui Arvi tavallisesti kirjojensa ääressä. Hän luki runoja ja erittäinkin mielellään historiaa. Sen suuret tapahtumat ja voitot täyttivät hänen mielikuvituksensa ja saattoivat hänet vaipumaan loistaviin unelmiin suuresta tulevaisuudesta.
Vaan samalla eli hänessä lämmin tunne isänmaan luontoa ja sen kansaa kohtaan. Isä oli läpi elämänsä säilyttänyt nuoruutensa taiteilijainnon ja runollisen luonnon, ja tämä oli painanut leimansa myöskin koko hänen kotiinsa. Sama henki elähytti hänen lapsiaan ja erittäinkin Arvia. Kun hän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta ihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen loisketta, — silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata kohtaan, josta hän oli Ainille puhunut. Lukiessaan sitte tämän isänmaan taisteluista, sen kärsimyksistä ja vaivoista, sykki hänen sydämensä täynnä ihailua tätä kansaa kohti, joka oli saanut niin paljon kärsiä ja vaivaa nähdä. Ja hän olisi mielellään tahtonut uhrata elämänsä tämän maan ja tämän kansan hyväksi.
Koulussa oli hän kerran muutamassa juhlassa pitänyt puheen isänmaalle. Ja kaikki olivat hämmästyneinä kuunnelleet tuon tavallisesti niin hiljaisen pojan innokasta puhetta, joka oli saanut hänen poskensa hehkumaan ja silmänsä säihkymään.
Sen jälkeen pitivät toverit Arvia etevänä ja lahjakkaana ja kääntyivät aina häneen, silloin kuin puheen-tai esitelmänpitäjää tarvittiin.
Arvilla ei toverien joukossa ollut monta ystävää. Vaan näihin oli hän kiintynyt koko luonteensa syvyydellä, ja he ymmärsivät myöskin panna arvoa hänen ystävyydelleen. Tyttötuttavia taas ei ollut ollenkaan, sillä Esterin toveriin hän ei voinut liittyä; siksi oli hänellä heidän kanssaan liian vähän yhteistä.
Vaan kesällä kun Tuomarilassa oli tutustunut Ainiin ja Elsaan, oli hän huomannut heissä asuvan samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin itsessään.
Hän ihaili Ainin syviä mietteitä, ja tämän yksinkertainen vaan kuitenkin jalo käsityksensä isänmaanrakkaudesta oli antanut hänelle paljon ajattelemista. Se oli avannut hänen silmänsä huomaamaan, kuinka isänmaanrakkaus voi osottautua myöskin jokapäiväisissä oloissa ja kääntänyt hänen ajatuksensa mielikuvituksen maailmasta todellisempaan elämään. Koko Tuomarilan ympäristö, seurusteleminen kansan kanssa heidän työssään ja toimissaan, — kaikki oli vaikuttanut häneen samaan suuntaan. Ja tämän kesän jälkeen avautui nyt Arville elämä todellisemmalta kannalta kuin ennen.
Kuitenkaan hän ei jättänyt mielikuvituksen maailmataan, ja tämän nyt täytti Elsan kuva eloisine piirteineen ja loistavine silmineen. Hän ei itse voinut ymmärtää, mikä hänet oikeastaan kiinnitti Elsaan. Tämä ei ollut niin syvä ja ajatteleva kuin Arvi olisi toivonut, vaan kuitenkin vaikutti hän häneen sellaisella tavalla, ettei kukaan ennen häntä. Elsan avomielisyys, hänen herttainen sydämellisyytensä virkisti lämpöisen kevättuulen lailla Arvin suljettua luontoa. Eikä tämä kenenkään seurassa tuntenut itsensä niin vapaaksi kuin Elsan.
Helsinkiin tultuaan hän oikein kaipasi heidän yhteisiä kesäisiä hetkiään, ja hän päätti ruveta kirjevaihtoon Elsan kanssa. Tämän syntymäpäivä antoi hänelle tähän sopivan tilaisuuden. Elsa vastasi myös Arvin kirjeesen, vaan kuinka lapselliset ja kehittymättömät hänen ajatuksensa vielä olivat! Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän lapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran oli kehittyvä täyteen voimaansa.
Ja hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän suhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä, — ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne hänen juhlaansa, niin — — — —