VIII.
Joulu oli mennyt menojaan ja Lauri joululoman jälkeen lähtenyt takaisin kouluun. Elsa-serkku oli myöskin pienen sisarensa kanssa käynyt enonsa luona ja virkeällä mielellään tuonut iloa ja riemua syksyn aikana niin hiljaiseen Tuomarilaan. Hän oli kaikkein mielestä kuitenkin käynyt vähän hiljaisemmaksi kuin ennen, — vaan olipahan jo kohta täysikasvanut tyttö.
Laurin kanssa olivat he nyt ruvenneet paljon paremmin sopimaan, niin että hyvinkin viihtyivät toistensa seurassa mäenlaskuissa ja hiihtoretkillä ympäri Tuomarilan metsäisiä rantoja.
Lauri olikin kaikin puolin kehittynyt parempaan, ja vanhemmat kiittivät tästä uusia parempia kouluoloja Helsingissä. Myös Aini näki ilolla veljensä käytöksen muuttuneeksi. Vaan kun hän kuuli Laurin kertovan Leenistä, hänen seuroistaan y. m., ymmärsi hän kohta syyn siihen.
Aini oli käynyt entistään ehkä vieläkin totisemmaksi, vaikkei hän kuitenkaan ollut niin alakuloinen kuin syksyllä. Hän ei enään istunut itsekseen omissa mietteissään, vaan oli ruvennut niin kovin ahkeraksi. Kuten ennen otti hän kyllä osaa kaikkiin taloudellisiin töihin, vaan kun hänellä oli vähänkin vapaata aikaa, istui hän ahkerasti lukemassa. Hänen omaisensa ihmettelivät usein, että hän viitsi tuollaisia ikäviä koulukirjoja, historioita ja kielioppeja tutkia. Eiköhän olisi ollut parempi lukea kaunokirjallisuutta ja muita enemmän kehittäviä kirjoja, nyt kun hän jo oli koulunsa päättänyt? Aini tähän tavallisesti ei vastannut mitään; hänellä oli omat tuumansa. vaikkei hän vielä tahtonut niistä puhua.
Vaan kun joulun jälkeen kaikki olivat lähteneet pois ja olot Tuomarilassa taas joutuneet vanhoilleen, päätti Aini tehdä täyttä totta tuumastaan ja puhua siitä vanhemmilleen. Eräänä sopivana iltana hän sen sitte tekikin.
Hän olisi tahtonut ensi syksynä päästä Helsinkiin, jatko-opistoon, hän aikoi opettajattareksi!
Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet edes aavistaneetkaan, että Ainilla olisi minkäänlaisia ajatuksia sinnepäin.
Aini, joka aina oli ollut niin hiljainen ja tyytyväinen, niin kotiinsa ja vanhempiinsa kiintynyt ja niin kaikin puolin käytännöllinen ja taloudellinen! Hän oli nyt muuttanut mielensä, hän nyt ei enään viihtynyt kodissaan, vaan tahtoi sieltä pois. Eikö hänellä sitte ollut hyvä olla kodissaan? Ja kuka sitte jäisi vanhempien luo, isän ja äidin avuksi?
Ainin sydäntä kirveli. Hän oli todellakin kotiinsa ja vanhempiinsa hyvin kiintynyt, ja ajatus jättää heidät yksin vanhoiksi päiviksi vaivasi häntä suuresti. Hän oli sentähden miettinyt keinoa tämän asian järjestämiseksi ja puhui siitä nyt vanhemmilleen.
Löytyi niin monta varatonta nuorta tyttöä, jotka lopetettuaan koulunsa mielellään tahtoivat päästä johonkin kotiin maalle taloutta oppimaan sekä olemaan emännälle avuksi ja seuraksi. Jos he ottaisivat jonkun tuollaisen Tuomarilaan, niin voisi hän olla heille Ainin sijassa sill'aikaa kuin hän oli poissa, — loma-ajoiksi hän kyllä aina tulisi kotia. Tämän kautta he varmaankin tekisivät hyvän työn ja auttaisivat jotakin köyhää nuorta tyttöä, joka olisi heille tästä kiitollinen.
Vanhemmat myönsivät tämän kyllä; vaan kuitenkaan he eivät voineet sitä mielessään sulattaa, ettei Aini ollut tyytynyt kotioloihinsa vaan pyrki hänkin ulos maailmalle. Sekä tuomari että hänen rouvansa hyväksyivät kyllä uuden ajan mielipiteet naisen oikeudesta antautua sille uralle, johon hänellä oli taipumusta. Vaan he eivät kuitenkaan koskaan olleet ajatelleet, että Aini antautuisi muulle kuin omalle kodilleen. Ja he toivoivat heiltä jäävän jälkeensä niin paljon, ettei Ainin koskaan tarvitsisi minkäänlaista puutetta nähdä, vaikka hän jäisikin ihan yksin maailmaan.
Vaan sitä he eivät kuitenkaan uskoneet tapahtuvan, sillä Aini oli heidän mielestään ikäänkuin luotu rouvaksi, oman kodin helläksi hoitajaksi. He tiesivät myöskin monen nuoren tuomarinapulaisen, joita talven kuluessa oli ollut Tuomarilassa, katsoneen Ainiin. Vaan tämä ei ollut niitä huomannutkaan, hän oli vaan kulkenut omaa tietään omissa ajatuksissaan. Ja nyt he ymmärsivät syyn siihen. Se oli uuden ajan henki, joka oli päässyt häneenkin juurtumaan. Se oli saattanut hänet unohtamaan velvollisuutensa vanhempiansa ja kotiansa kohtaan tuon halun tähden päästä ulos maailmaan, — muka kehittymään.
Ja äiti oli kuitenkin kaikella tavoin koettanut opettaa tytärtään panemaan arvoa kotiin ja sen tehtäviin ja rakkauden lujilla siteillä koettanut kiinnittää hänet siihen. Nyt nämä siteet eivät olleet sen lujempia kuin että Aini ne katkoi ja riisti itsensä vapaaksi.
Niin, hän mahtoi sitte koettaa tätä uutta vapautta, — kun kerran hänen mielensä teki pois, niin he eivät tahtoneet häntä pidättää. Kyllä he tarkoittivat hänen parastaan ja hänen onneaan, vaikka he olisivat toivoneet hänen löytävän sen omassa kodissaan.
Aini kärsi syvästi siitä, etteivät vanhemmat häntä ymmärtäneet. Vaan hän ei voinut tätä heille sen lähemmin selittää. Se oli hänelle tullut ikäänkuin luonnon vaatimana, tämä halu päästä täältä kotoa kehittymään ja oppimaan, jotta hän sitte voisi jotakin elämässään toimittaa. Opettajain kehotukset koulussa ihmisen velvollisuudesta kehittämään sielunlahjojaan, Arvin innokkaat sanat isänmaasta ja kaikkea uhraavasta työstä sen hyväksi, — kaikki oli hänessä herättänyt tämän halun.
Se oli sitte kasvanut päivä päivältä syksyn yksinäisyydessä. Ja sen jälkeen kuin hän joulun edellä oli käynyt Elsan luona, oli se hänelle tullut yhä selvemmäksi: hänen täytyi päästä oppimaan ja kehittymään.
Sillä sitä hän ei voinut kotona, vaikka hän kuinkakin koettaisi. Taloudelliset toimet ottivat täällä melkein kaiken hänen aikansa. Ja hänellä olisi kuitenkin ollut niin äärettömän paljo luettavaa ja tutkittavaa ja opittavaa. Ja sitä paitsi oli niin paljo, jossa hän olisi tarvinnut jonkun opettajan neuvoa ja johtoa. Eikä hänellä täällä ollut ketään, jonka puoleen voisi kääntyä sellaisissa asioissa.
Sunnuntaikoulutyönsä oli silloin ollut hänen lohdutuksenaan, vaan ei sekään häntä tyydyttänyt. Hän tunsi oman kykenemättömyytensä niin kovin suureksi. Hänen luokseen oli Tuomarilan tupaan kokoontunut joukko lapsia, joille hänen nyt tulisi opettaa sisälukua, kirjoitusta ja muitakin opinalkeita sekä puhua Jumalasta ja isänmaasta. Vaan hänen oli ollut niin kovin vaikea siinä päästä mihinkään järjestykseen, asettua kaikkien kannalle sekä saada pienimmätkin käsittämään opetustaan. Lasten sydämet hän kyllä pian oli voittanut, vaan hän ei mielestään opetuksessaan päässyt juuri minnekkään.
Tämä masensi hänen mielensä. Vaan se herätti samalla hänessä halua kehittää itsensä oikein hyväksi opettajaksi, joka todellakin voisi jotakin aikaan saada. Ja sitä hän varmaan voisi, jos vain pääsisi Helsinkiin, pääsisi jatko-opistoon oppimaan. Hän oli kuullut eräältä toverilta, joka jo kävi jatko-opistoa, kuinka opetus siellä oli niin kehittävää ja jalostuttavaa.
Ja sitä juuri hänkin kaipasi, hän tahtoi kehittyä jaloksi ja hyväksi.
Sitte hän voisi tehdä jotakin isänmaan siunaukseksi, — Arvi saisi vielä nähdä, että hänkin oli voinut toteuttaa niitä aatteita, jotka kerran olivat heitä yhteisesti innostuttaneet.
Hän kirjoitti nyt tovereilleen Helsinkiin pyytäen tietoja jatko-opiston vaatimuksista y. m. Kun hän oli käynyt yksityistä tyttökoulua, täytyi hänen ensin suorittaa tutkinto päästäkseen sinne, ja hänen oli sentähden muutamissa aineissa vähän lisää luettava.
Tähän hän nyt ryhtyi täydellä todella. Sillä siinä suhteessa hän aina oli ollut kunnianhimoinen eikä tahtonut olla muita huonompi. Hän luki ahkerasti, vaan kuitenkaan hän ei laiminlyönyt taloudellisia velvollisuuksiaan tämän lukemisensa tähden. Päinvastoin koetti hän vielä entistä enemmän olla äidilleen avuksi ja isän seurana. Hän koetti työssään ja toimessaan esiintyä iloisena ja tyytyväisenä. Ja tämä onnistuikin hänelle paremmin nyt, kun hänen mielessään kangasti tuo uusi elämän ura, jota hän pian saisi alottaa ja jolla hän vielä saavuttaisi jalon elämäntarkoituksen. Ja hän lupasi itselleen, etteivät hänen vanhempainsa koskaan tarvitsisi katua, että he, vaikka vastenmielisestikin, olivat antaneet tyttärensä seurata omaa haluansa.
Arvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, — hän ei olisi sitä voinut ilman katkeruutta.
Vaan kun Elsa joulun jälkeen kirjoitti Ainille uskoen hänelle kaikki nuoren sydämensä ajatukset, niin Aini ei voinut muuta kuin ystävällisesti, melkeinpä hellästi vastata tähän kirjeesen. Ja samassa tunsi hän, kuinka entinen katkeruus vähitellen alkoi poistua. Ja pian huomasi hän pitävänsä Elsa-serkusta vielä enemmän kuin ennen.
Arvi oli Elsan kirjeissä pääajatuksena, ja Aini näki ilolla, kuinka heidän suhteensa oli tehnyt Elsan mielen syvemmäksi ja vakavammaksi. Hän kyllä ei vielä itsetietoisesti käsittänyt tätä suhdetta, vaan pian oli se hänelle kyllä selviävä. Ja silloin varmaankin sekä Arvin että Elsan tosionneksi, — ajatteli Aini.
Helsinkiläisiltä tovereiltaan Aini myöskin talven kuluessa oli saanut pari kirjettä. Leeni kun oli Laurilta kuullut Aininkin tulevan sinne Helsinkiin ensi syksynä, oli riemulla kirjoittanut hänelle pitkän kirjeen, kertoen seurastaan ja kaikenlaisista tuumistaan. Hän toivoi Aininkin kohta liittyvän heidän seuraansa, — se hänen kauttaan varmaankin tulisi edistymään, Aini kun oli niin viisas ja vakava kaikissa.
Ja sitte oli Leenillä ollut vielä toinenkin asia, jonka hän tahtoi Ainille uskoa, vaikkei hän vielä ollut siitä kenellekään muulle puhunut. Hän oli nimittäin ajatellut, että koska heillä oli niin avara asunto ja aivan tarpeeksi huoneita, niin olisi sopinut kovin hyvin, että Aini ja Lauri tulisivat sinne heille asumaan ensi syksynä. Eikö se olisi ihmeen hauskaa? He olivat aina Väinön kanssa olleet niin yksin, kun isällä aina oli ollut paljon kauppatoimia. Ja sentähden olisi Ainin ja Laurin seura heille niin kovin tervetullut. Hän, Leeni, saisi sen kautta kerran mitä koko elämänsä aikana oli kaivannut, vanhemman, hellän sisaren. Ja Laurin ei enään tarvitsisi asua vieraiden ihmisten luona, vaan saisi olla siellä heidän kanssaan aivan niinkuin omassa kodissaan. Kun Ainilla vaan ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän kyllä puhuisi isän kanssa ja asettaisi kaikki kuntoon ensi syksyksi.
Aini hymyili mielessään Leenin innolle ja mietti ensin vähän tätä asiata, ennenkuin hän sitä vanhemmilleen ehdotti. Olisikohan se oikein viisasta antaa Laurille tilaisuutta aina oleskelemaan yhdessä Leenin kanssa? Vaan sitte hän ajatteli yhteiskouluja. Siinähän seurustelivat pojat ja tytöt toistensa kanssa yhteisessä työssä ja toimessa. Ja tämä oli varmaankin tehnyt Leenin käytöksen niin suoraksi ja luonnolliseksi.
Pian haihtuikin koko hänen pelkonsa. Olihan Aini sitä paitsi itse siinä pitämässä huolta veljestään, — hän oli alkanut tuntea itsensä niin kovin viisaaksi ja kokeneeksi tällaisissa asioissa.
Tätä vastaista elämätään ajatellessaan kävi Aini mieleltään yhä iloisemmaksi, ja hän jatkoi sekä taloudellisia toimiaan että omia lukujaan entistä suuremmalla innolla ja ahkeruudella.
Myös vanhemmat huomasivat tämän ilokseen. He alkoivat vähitellen sydämessään myöntää Ainille oikeuden päästä opintojaan jatkamaan, nähdessään hänen suuren sekä luku- että kouluintonsa. Hän oli nimittäin ruvennut lastensa kanssa koulua pitämään useampia päiviä viikossa, ennättääkseen heille jotakin opettaa, ennenkuin hänen tuli lähteä pois. Opettaminen kävi häneltä jo helpommin ja hän kiintyi yhä enemmän tähän koulutyöhönsä.
Vaan samalla kävi hänelle yhä selvemmäksi, että häneltä itseltään vielä puuttui niin äärettömän paljon, että hänen täytyi saada oppia ja tutkia vielä paljon enemmän ja paljoa syvemmin. Hän tahtoi nyt lähteä itselleen hankkimaan enemmän tietoja, ja sitte hän tulisi takaisin jakamaan muille mitä itse oli saanut.
Silloin olivat nämä hänen ensimmäiset pienet oppilaansa luultavasti jo muissa kouluissa eikä hän enään heitä tulisi opettamaan Tuomarilan tuvassa. Vaan jossakin suuressa, valoisassa koulusalissa tahtoi hän nuorisolle puhua, opettaa heitä rakastamaan kaikkea mikä oli hyvää ja jaloa, kaikkea, mitä hän nyt itse aikoi lähteä oppimaan. — — — — —
Näissä ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveissa kului talvi Ainille nopeasti. Kevät alkoi jo suurin askelin lähestyä, herättäen uutta elämää jokaikiseen luonnon pienimpäänkin sopukkaan ja tuoden mukanaan uutta työtä ja uusia toimia.
Tuomarilassa olivat kevät-työt alkaneet ja myöskin Ainilla oli siinä paljon toimimista. Tuomarilan koko avara asunto oli pitkän pimeän talven jälkeen taas saatettava valoisaan kevätpukuunsa. Ikkunat otettiin pois, niin että raittiit kevättuulet taas saivat puhaltaa pois koko talven tomun. Huonekalut kannettiin ulos verannalle ja puhdistettiin suurella huolella. Salin hienot tummanpunaiset sohvat ja tuolit peitettiin valkoisilla päällyksillä voidakseen kestää kesäauringon säteitä. Ikkunat olivat kaiket päivät selkiselällään, — oikein siinä nauttien hengitti.
Ainista tuntui kaikki niin raittiilta, niin keveältä ja valoisalta. Kuinka hän olikaan voinut istua alakuloisena ja synkkänä, kun hän kuitenkin oli tiennyt kevään taas tulevan? Kuinka hän olikaan voinut olla tyytymätön ja kiittämätön Jumalaa ja vanhempiansa kohtaan?
Hän oli liian paljon ajatellut omaa itseänsä ja antautunut omille ajatuksilleen, — hän tiesi, että hänellä oli taipumus juuri tällaiseen syventymiseen omaan itseensä. Vaan ehkä hän sen kautta pääsisikin kerran oikein täyteen selvyyteen, — hän jo tunsi kuinka se ikäänkuin kevättuulen kanssa riemuiten puhaltaisi hänen sydämeensä.