IX
Talvi oli lopussa. Lumi alkoi jo sulaa, ja kadut olivat paikoittain melkein kuivat. Hiihtoretkien ja luistelun aika oli mennyt, ja sen sijaan huvittelivat nuoret toisella tavalla. He kävelivät pitkin kaupungin katuja tai tekivät sunnuntaiaamuina kävelyretkiä Eläintarhaan, vieläpä joskus Vantaanjoellekin.
Erittäinkin harjoittelivat nuoret ylioppilaskokelaat tätä kävelyurheilua. Joukossa heitä nähtiin kuljeskelevan pitkin Aleksanterin- tai Esplanaadinkatuja, innokkaasti keskustellen arvosanoista, tutkinnoista y. m. Tai seisoivat he katujen kulmissa tarkastaen ohimeneviä. He kulkivat siinä täydellisesti tietoisina siitä suuresta merkityksestä, joka heidän työllään ja toimillaan tähän aikaan oli sekä omaisten että koko suuren yleisön silmissä. Olihan ylioppilastutkinto jo useampia vuosia antanut aihetta lukemattomiin väittelyihin ja sanomalehtikirjoituksiin, ilman että se kuitenkaan millään tavalla oli muuttunut. Se pysyi yhä vieläkin entisellä vanhalla kannallaan, — muutamien kauhistukseksi, toisten iloksi.
Arvi oli kirjoittanut itselleen laudaturin kaikissa aineissa paitsi matematiikassa, joka ei koskaan ollut häntä erityisesti miellyttänyt. Seuraavissa tutkinnoissa sai hän myöskin korkeimpia arvosanoja, sillä hänen varmat tietonsa pääsivät näissä nyt täysin näkymään. Hän oli sitäpaitsi lukenut paljon laveammin kuin monet muut hänen toverinsa ja oli muutenkin monessa suhteessa heitä kehittyneempi. Kukaan siis ei ihmetellyt, kun Arvi Eek koulun parhaimmalla todistuksella laskettiin yliopistoon.
Leeni ja hänen piirinsä seurasivat uteliaalla innolla Arvin kirjoituksia ja tutkintoja. Leeni oli oikein ylpeä siitä, että heillä oli tällainen etevä poika seurassaan. Lauri taas oli jo edeltäpäin ollut kovin innostunut matematiikan kirjoituksesta, sillä hän luuli voivansa laskea melkein kaikki esimerkit. Vaan huomattuaan näihin tarvittavankin enemmän tietoja, kuin mitä hänellä vielä oli, hän sitte ei enään välittänyt muista ylioppilaskirjoituksista.
Hänellä olikin kyllin tekemistä oman koulutyönsä suorittamisessa. Lauri ei aikonut lukumieheksi eikä myöskään välittänyt loistavista arvosanoista. Vaan hän tahtoi kuitenkin olla sen verran ahkera, ettei hänen isänsä tarvitsisi katua, että oli päästänyt hänet Helsinkiin. Ja kun Lauri jouluksi oli tullut kotiin jokseenkin hyvällä todistuksella useimmissa aineissa, olivat vanhemmat myös täydellisesti tyytyväiset.
Vaan nyt oli lukuvuosi loppumaisillaan, kevät herätti mieleen kaikellaisia kesäajatuksia, ja parhaimmallakaan tahdolla ei lukeminen enään ottanut sujuakseen. Polkupyörät joutuivat liikkeelle ja niitä nyt näkyi joka paikassa, missä vain tiet olivat edes vähänkin kuivanneet.
Tätä oli Lauri kaiken talvea odottanut. Ja Leenin sekä muiden toveriensa kanssa he nyt läksivät ajamaan pitkin Kaivopuiston ja Kaisaniemen sileitä teitä. Ilma oli keveä ja kirkas; tuntui niin ihmeen ihanalta ajaa eteenpäin aika vauhtia, koskematta jaloilla maahan, ihan kuin ilmassa! Ei kuulunut muuta kuin hieno, suhiseva ääni vain, ja pitkässä jonossa sitä sitte ajettiin Kaisaniemestä Töölö-lahden poikki Eläintarhaan. Ja täällä vasta hauskaa! Puisto metsineen ja vesineen oli niin kaunis, — Leenin mielestä tämä muistutti Tuomarilan kesäisiä päiviä, jolloin he tällä tavoin olivat Laurin kanssa ajaneet pitkät matkat.
Kesäisiä päiviä maalla ja saaristossa! Niitä nyt odotettiin palavalla mielellä koulunuorison joukossa.
Arvin ajatukset eivät kuitenkaan ulottuneet niin kauas kuin kesään asti. Hän odotti vain sitä aikaa, jolloin tutkinnot yliopistossa alkaisivat ja hän vihdoinkin saisi valkolakkinsa. — — — — —
Oli kesäinen ilta toukokuun lopussa. Pitkin Aleksanterin katua kulki joukko ihmisiä yliopistoa kohti ja kokoontui vähitellen sen edustalle. Muutamat läksivät sisään, toiset seisahtuivat portaille ja toiset taas jäivät kadulle odottamaan. Siellä täällä seisoi tyttöjä kukkasvihko kädessä, — olipa niitä kukkia muutamilla vanhemmillakin. Ihmiset kulkivat edestakaisin kadulla, pysähtyivät puhuttelemaan tuttaviansa, katsoivat Nikolainkirkon kelloa ja ihmettelivät, ettei jo tultu sieltä yliopistosta. — — — — —
Silloin kuului yht'äkkiä riemuhuutoja, ja juosten tuli joukko nuorukaisia ja nuoria tyttöjä yliopiston portaita alas. Vanhemmat, sisaret, veljet ja tuttavat kiirehtivät vastaan etsien omaisiaan nuorten joukosta. Kukkavihot kiinnitettiin rintaan, onnea toivotettiin.
Vaan nuorille tässä ei ollut aikaa sen pitempiin puheisiin. Heillä oli kiire, kova kiire, ja riemulla sitä nyt juostiin pitkin Aleksanterin katua "pasaassiin". Sieltä olivat valkolakit lyyryineen jo pari päivää ennemmin tilatut. Nyt sitä oikein tunkemalla käytiin sisään, pistettiin uusi lakki päähän, katsottiin sivumennen kuvastimeen ja lähdettiin uudestaan ulos.
Sinne olivat ystävät ja tuttavat kokoontuneet käytävä ihan täyteen. Ja joka kerta kuin uusi tulokas valkolakkineen taas astui ulos, koroitettiin raikas eläköönhuuto. Ystävät ja tuttavat ympäröivät onnellisen nuorukaisen tai tytön ja onnittelivat häntä. Nyt sitä kysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja laskettiin, montako oli kukkavihkoa.
— Jopa se sinua somistaa! — Eikö tunnu kovin hauskalta? — Mahdat olla onnellinen! — kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät joutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin.
Vähän syrjässä seisoi siinä myös Arvi, valkolakki päässään. Hänen ympärilleen oli kokoontunut joukko tovereita sekä Leenin koko seura, ja näiden joukossa oli myös Aini. Edellisenä päivänä oli hän tullut Helsinkiin ottamaan lähempiä tietoja jatko-opistosta ja ollakseen mukana Arvin ylioppilasjuhlassa, niinkuin kesällä oli päätetty.
Aini katseli Arvia ja tätä suurta riemua ympärillään. Arvi oli onnellinen, hän oli päässyt toivonsa perille. Ja Aini tunsi, kuinka hänkin sydämestään iloitsi Arvin kanssa. Ja kaikki nuo toiset ylioppilaat, kuinka onnellisilta hekin näyttivät! Hän näki heidän joukossaan tyttöjäkin, kukkavihot rinnassa ja riemusta loistavin silmin kantoivat he valkolakkinsa.
Ja Ainin sydämessä nousi yht'äkkiä halu päästä heidän joukkoonsa. Oi, jos hänkin voisi! Ja miksei? Oliko hän sitte kaikkia noita muita huonompi? Hänellä oli kuitenkin niin palava halu oppimaan ja lukemaan ja tutkimaan!
Tämähän olisi suora tie siihen opintarhaan, johon hänen mielensä paloi, sen kautta hänelle avautuisi vapaa tie mille alalle hyvänsä vaikuttamaan isänmaansa ja kansansa hyväksi. Äsken oli hän vapisevin polvin seisonut siinä yliopiston portailla eikä uskaltanut mennä sen ylemmä, — silloin olisi hänellä täysi oikeus siihen, silloin pääsisi hänkin osalliseksi siitä, mistä kaikki nuo muut ja Arvikin. Silloin saisi hän seisoa siinä ainoastaan valitsemassa mitä mielensä teki, mitä hänestä oli jalointa ja parasta.
Hän oli kuullut jatko-opistossa voitavan asettaa luvut niin, että kahden vuoden perästä saa suorittaa ylioppilastutkinnon. Jos hänkin rupeaisi tätä todella ajattelemaan! Entä jos hänkin voisi samalla kuin Laurikin painaa ylioppilaslakin päähänsä!
Olikohan tämä turhamaisuutta, pintapuolisuutta, pyrkiä valkolakkia saavuttamaan? Sitä hän ei uskonut, sitä hän ei voinut uskoa, hän tunsi vaan vastustamattoman halun nyt heti ryhtyä siihen ja sitte kaikin voimin tehdä työtä tuon valkolakin voittamiseksi. — — — — — —
Seuraavana päivänä läksi Aini ottamaan selkoa jatko-opiston luvuista ja vaatimuksista. Kaduilla oikein vilisi valkolakkeja, ja Aini näki siinä useita naisylioppilaitakin. He näyttivät muutamat niin kovin lapsellisilta, — käsittivätkö he todellakin mikä suuri merkitys heidän ylioppilaslakillaan oli? Moni piti sen ehkä vaan merkkinä siitä, että hän nyt oli koulunsa ja läksynsä lopettanut. Vaan hänelle se tulisi olemaan jotakin paljoa enemmän. Hän tulisi sen pitämään kalliina todistuksena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ylioppilaana ja kehoituksena pyrkimään eteenpäin sillä valon tiellä, jolle hän sen kautta oli elämänsä pyhittänyt.
Minne tämä tie hänet veisi? Hän ei sitä vielä varmaan tiennyt. Vaan taaskin kangasti hänen mielessään avara, valoisa koulusali, jossa hän saisi puhua kansan nuorille. Kun hän vaan ensin pääsisi ylioppilaaksi ja saisi laajentaa tietojaan, niin kyllä hän sitte kerran kiitollisuudella antaisi takaisin mitä oli saanut, palkitsisi vanhempiaan, opettajiansa, isänmaatansa. — — — — — — — —
Illalla kokoontui kauppias Bergströmin luo, jossa Ainikin asui, koko Leenin seura, jotta sitte mentäisiin asemalle Elsaa vastaan. Hän oli edellisenä päivänä päättänyt koulunkäyntinsä ja vanhemmiltaan saanut luvan kohta lähteä Helsinkiin, ollakseen hänkin mukana Arvin ylioppilasjuhlassa. Vaaleassa kesäpuvussaan näytti hän niin sievältä, että moni loi katseensa häneen, kun hän iloisena ja herttaisena seisoi rautatien edustalla toveriensa ympäröimänä. Hänellä oli hiukset ylöspantuina ja pitkät hameet, — kuinka hän näyttikin suurelta ja kuinka sievä hän oli, ajatteli Arvi, kävellessään Elsan vieressä asemalta.
He läksivät nyt kaikki Leenin pyynnöstä heidän luokseen illalliselle ja samalla viettämään seuran eroamishetkeä. Aini ja Elsa olivat nyt ensi kerran mukana tässä Leenin seurassa, josta he olivat kuulleet niin paljon. Ja Ainin täytyi oikein ihmetellä sitä hauskaa yhteishenkeä, joka siinä vallitsi, niin erilaisista piireistä kuin tämän seuran jäsenet olivatkin. Sen oli varmaankin aikaansaanut tuo Leenin luontainen käyttäytyminen kaikessa ja hänen yksinkertainen sydämellisyytensä, — tuumi Aini nähdessään Leenin esiintyvän ystävällisenä ja herttaisena kaikkia kohtaan.
Leenillä oli taaskin uusi tuuma, ja siitä tässä nyt toverien kesken keskusteltiin. He aikoivat nimittäin kesällä lähteä oikein pitkälle polkupyörämatkalle, ensin pitkin Suomen rannikkoa aina Ouluun asti ja sitte takaisin sisämaan kautta.
Lauri ja Leeni olivat Suomen kartta edessään laatineet matkasuunnitelman, joka nyt näytettiin tovereille. Muutamat sen hyväksyivät, vaan toiset taas tiesivät hauskempia teitä, ja vilkas keskustelu syntyi nyt sopivimmasta matkasuunnitelmasta. Ja sitte puvuista! Pojilla niistä ei ollut suuria huolia, vaan tytöillä sitä enemmän, jotta puvut saataisiin sekä sieviksi että mukaviksi.
Ja sitä paitsi oli heillä vielä toinenkin huoli. Laskisivatko vanhempansa heidät tuolla tavalla omin päinsä kulkemaan halki koko Suomenmaan? Vaan siihen tiesi yksi tovereista neuvon. Hänen vanhempi veljensä ja sisarensa aikoivat hekin lähteä tuollaiselle polkupyörämatkalle. Jos he pyytäisivät heidät mukaansa ikäänkuin suojaksi, niin kyllä varmaan vanhemmat eivät kieltäisi.
Ja tällä tavoin saisi ainakin osa heidän seurastaan taaskin viettää yhteisiä kesäisiä päiviä, siksikuin ensi syksynä taas Helsingissä yhdyttäisiin.