X.
Oli kokoonnuttu Pohjoissatamaan, josta sitte aijottiin pienellä höyrylaivalla lähteä eversti Eek'in huvilaan. Pari päivää sitte olivat eversti ja hänen rouvansa palanneet ulkomaamatkaltaan, ja he tahtoivat nyt, niinkuin Arvi oli toivonut, pitää pienen juhlan hänen ylioppilastutkintonsa johdosta.
Siinä istuivat koko Leenin seura, muutamia Arvin tovereita sekä Aini ja Elsa, kaikki mitä iloisimmalla tuulella. Ilma oli ihana, ja iltapäiväaurinko loisti kirkkaasti sinisille laineille, kun pieni höyrylaiva lippuineen kiiti eteenpäin saarien ja salmien välitse. Everstin huvila sijaitsi tunnin matkan päässä satamasta pienellä saarella, jonka toisella puolella aava meri avautui. Kuusien ympäröimänä kohosi se kallioiselta rannalta ja näkyi tornineen, huippuineen kauas merelle.
Laivan lähestyessä saarta nousi nuorison mieliala yhä iloisemmaksi. Huvila näytti heistä kauniilta satulinnalta, ja he olivat kuulleet, että linnassa tänä iltana tulisi oikein tanssiaiset. Useat heistä olivatkin sentähden pukeutuneet vaaleisiin kesäpukuihin. Ja muutama valkolakki yhä lisäsi kesäistä mielialaa nuorten keskellä. He olivat äskettäin lopettaneet lukukautensa läksyineen ja probleemeineen ja odottivat nyt kesää sekä illan juhlaa hilpeällä mielellä.
— Tämä kuuluu olevan myöskin jäähyväisjuhla Esterille, tiesi Leeni kertoa. Hän muutaman päivän perästä lähtee pariksi vuodeksi ulkomaille. Ester on nimittäin kaiken talvea ollut hyvin heikko, ja sentähden tahtovat vanhemmat hänen viipymään siellä etelässä jonkun aikaa vahvistumassa.
— Onnellinen tyttö! Päästä Italiaan oleskelemaan siellä ihanissa lämpöisissä etelämaissa, sepä vasta olisi jotakin erinomaisen hauskaa, lausui eräs tovereista.
— Mitä hauskaa se olisi, vastasi Leeni. Eihän kuumuus ole mitään niin erinomaisen suotavaa, — luulen, että se olisi hyvinkin esteeksi esimerkiksi polkupyöräajelulle. Ennen oleskelen minä omassa kylmässä maassani ja nautin talvella luistelemisesta ja hiihtoretkistä, — kaikesta tästä saa nyt Ester luopua.
— Mitä tässä nyt puhutte talvesta, kun ollaan keskellä kauniinta kesää, sanoi Elsa katsellen ihastuksella ympärilleen. Hän ei ollut koskaan oleskellut saaristossa, ja sen vaihteleva luonto kalliosine saarineen tai viheriöitsevine rantoineen vaikutti elävästi hänen mieleensä.
— Mutta katsokaa toki noin komeata huvilaa, huudahti samassa Lauri, joka ensiksi oli huomannut huvilan tornien vilahtavan puiden väliltä. Tuollaisen aijon minäkin kerran itselleni rakentaa johonkin tänne saaristoon aavan meren rannalle. — Näissä lahdissa mahtanee löytyä mainioita kalapaikkoja, lisäsi hän sitte ja katseli tutkien ympäröiviä vesiä.
Laiva kulki nyt pientä salmea suoraan rantaan, jossa eversti Eek'in huvila sijaitsi. Molemmin puolin rantasiltaa oli asetettu lippuja ja niiden väliin köynnöksiä, jotka muodostivat ikäänkuin kunniaportin. Itse huvila oli myöskin köynnöksillä koristettu, ja sisäänkäytävään oli ripustettu kukkasista sidottu lyyry, — sen oli Ester päivän kunniaksi sinne toimittanut. — — — — —
Tuli ilta saaristossa niin täynnä iloa ja onnea, ettei Arvilla ja Esterillä koskaan sitä ennen. Arvi oli isäntänä ja Ester emäntänä, — vanhemmat kulkivat vaan tyytyväisinä katsellen nuorten iloa. Pöydille oli asetettu koreja täynnä kaikenlaisia hedelmiä, joita eversti oli tuonut mukanaan ulkomailta, ja muitakin herkkuja tarjottiin leikkien ja tanssien välillä. Everstin rouva soitti itse tanssin toisensa perästä. Kaikista tuntui niin erinomaisen lystiltä pyöriä täällä avarassa, suuressa salissa, jonka ikkunoista viileä kevätilma virtaili sisään. Ja sitte illallinen ulkona verannalla taikalyhtyjen loisteessa ja meri siinä edessä niin punertavan kirkkaana ilta-auringon hohteessa! Oli ikäänkuin juhla tuolla ulkona, ja juhla oli myöskin nuorten mielessä.
Eräs tovereista esitti maljan ylioppilaslakille ja erittäinkin Arvin, ja tämä vastasi lämpimin sanoin. Hän puhui ylioppilaan pyhistä velvollisuuksista mikäli hän ne oli käsittänyt, puhui valosta ja vapaudesta, kansasta ja isänmaasta. Hän lausui kiitoksensa koululle ja kodille, vanhemmille, opettajille ja tovereille. Ja vihdoin kiitti hän myöskin pientä ystäväpiiriä Tuomarilan kesäpäiviltä, jonka suojassa hän viime aikoina oli kehittynyt ja jossa niin sanoakseen hänen elämänsä kevätaurinko oli noussut.
Kaikki olivat liikutetut, ja kun hän lopetettuaan läheni vanhempiansa, syleilivät he häntä sydämellisesti.
— Mistä oletkin oppinut tuolla tavalla puhumaan, poikaseni? kysyi eversti häneltä. Sehän oli paljon parempi kuin mitä isäsi ennen muinoin nuoruudessaan osasi puhua, vaikka hänkin oli tunnettu kauniista sanoistaan.
Sillä välin olivat toiset pojat vetäytyneet vähän syrjään miettimään puhetta myöskin Esterille. Tämä oli koko illan ahkerasti pitänyt huolta siitä, että tovereilla kaikin puolin olisi hauska.
Ester oli talven kuluessa kasvanut vieläkin pitemmäksi ja oli ainakin vanhempien mielestä käynyt niin kalpeaksi. Vaan tänä iltana oli hänellä kuitenkin punaa poskillaan ja oli niin erittäin kaunis hienossa parisilaisessa puvussaan. Toverit ihailivat hänen arvokasta, hienoa käytöstään, — oli aivan kuin olisi hän jo kauan aikaa ollut mainio taiteilija, arveli Leeni.
Väinö oli kuullut Esterin ulkomaille lähdöstä syvällä surulla. Tulisiko hän nyt kadottamaan Esterin? Tulisiko tämä kaiken sen rinnalla, jota hän siellä ulkomailla saisi nähdä, unohtamaan kotimaansa, hänet ja kaikki mitä heillä tähän saakka oli ollut yhteistä? Ja saisiko hän tämän jälkeen enää koskaan olla hänen uskottunsa, hänen ystävänsä? Ester tulisi jäämään sinne pitkäksi ajaksi, hän ehk'ei enään tuntisikaan Väinöä, kun sitte kerran tulee takaisin.
Vaan yht'äkkiä nousi toivo taas hänen rintaansa. Vuoden perästä oli hänkin ylioppilas, ja isä oli luvannut, että hän silloin saisi hänen kanssaan lähteä ulkomaille, kun hän itse aikoi kauppa-asioissa matkustaa sinne. Ehkä hän samalla pääsisi Italiaankin ja tapaisi Esterin siellä! Ehkä hän tämän kanssa yhdessä saisi kulkea siellä omin silmin näkemässä kaikkea, mitä he täällä ainoastaan kuvissa olivat ihailleet! Ja sillaikaa kun hän tätä odotti, niin Ester ehkä joskus kirjoittaisi hänelle sieltä, — hän aikoi sitä tänä iltana Esteriltä pyytää. Ja hän kyllä puolestaan muistuttaisi Esteriä kotimaasta ja heidän yhteisistä riennoistaan.
Näiden iloisten ajatusten valtaamana rauhoittui hänen mielensä taas, pienessä puheessa, jonka hän kaikkien toverien puolesta nyt piti Esterille, puhkesi hänen sydämensä tunteet ilmi toivorikkaihin sanoihin.
Ja kun sitte vihdoin eversti itse piti nuorille puoleksi leikillisen puheen, kohosi mieliala korkeimmilleen. Päivän sankarit, nuoret ylioppilaat, kannettiin riemuiten ympäri salia, ja yhteisellä laululla päätettiin vihdoin iloinen juhla.
Myöhään illalla läksivät sitte useimmat vieraat laivalla takaisin, vieläkin muutaman jäähyväislaulun kaikuessa. Toiset jäivät vielä huvilaan, aikoen vasta seuraavana päivänä palata kaupunkiin. Nuorilla ei vielä ollut halua levolle, vaan Arvin johdolla läksivät he toiselle puolen saarta rannalle, jonka korkeilta kallioilta näköala oli laajin.
Mahtava olikin kuva, joka kesäyön kirkkaudessa levittihe heidän silmiensä eteen. Länteenpäin avautui meri suurena ja avarana, vielä äsken laskeneen auringon punertamana. Toisella puolella näkyi saaria tuhansittain, muutamat paljaina ja kallioisina, toiset taas alkavan kesän vaaleassa puvussa.
Nuoret seisoivat hetkisen ääneti. Vaan sitte istautuivat he sinne tänne kallioille.
Aini oli joutunut Arvin ja Elsan seuraan.
— Täällä olen kasvanut, täällä ovat nuoruuteni kaikki loistavat ajatukset ja ihanat unelmat heränneet, alkoi Arvi puhua. Nyt alkaa uusi aika elämässäni, jolloin nämä kaikki ovat toteutettavat, — vaan en vielä oikein tiedä millä tavalla. Olen kaiken aikani aikonut tiedemieheksi.
— Voithan sinä juuri sillä alalla saavuttaa jotakin suurta, vastasi Elsa. Vaan tiedän, että tahdot jotain muutakin kuin suuruutta ja tiedemiehen kunniaa.
— Suuruutta ja kunniaa kyllä, mutta ei ainoastaan itselleni, vaan isänmaalleni toivon voivani sitä saavuttaa. En tahtoisi olla kunnianhimoinen, vaan kuitenkin, — meren mahtava luonto on opettanut minua suuria ajattelemaan.
— Minusta se kehoittaa työhön ja toimintaan enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi Aini. En ole koskaan tuntenut niin mahtavaa työhalua kuin nyt, — tahtoisin olla valmis niinkuin sinä, Arvi, nyt jo heti alottamaan elämäntyöni.
— Ja mitä aijot sitte elämässäsi toimittaa? kysyi Arvi.
Aini ei heti vastannut. Hänen mieleensä johtui venematka kesällä, jolloin hän Arville oli tehnyt saman kysymyksen. Nyt se oli hänelle selvinnyt.
— Ei ole minulla suuria ajatuksia, vaan kuitenkin toivon voivani jotakin aikaansaada maani ja kansani hyväksi. Kun tässä ensin pääsen ylioppilaaksi, niin aijon sitten lukea edelleen ja valmistautua kansanopistoa varten. Tämä ajatus on jo kauan aikaa siellä kotona ikäänkuin tiedotonna elänyt minussa.
— Johan sinä tavallasi alotit kansanopetustyösi, kun siellä
Tuomarilassa opetit torpparien lapsia, keskeytti Elsa.
— Vaan en ollut siinä itseeni enkä opetukseeni tyytyväinen. Läksin tänne neuvoa saamaan, päätin ruveta ylioppilaaksi. Vaan keskellä teidän nuorten ylioppilasten riemua ja itsekin tuntiessani ikäänkuin sen esimakua, johtuivat taas mieleeni nuo pienet koululapseni siellä kotona. Voisinko tämän kautta tulla hyödyksi heille ja kansalleni? Silloin johtuivat ajatukseni kansanopistoihin. Ja samassa se minulle selveni: siellä tahdon kerran työskennellä kansan nuorison hyväksi.
— Onhan kansanopistotyö jalo tehtävä, myönsi Arvi, vaikk'en ole tullut sitä tarkemmin ajatelleeksi. Ja voinhan vielä senkin hyväksi tehdä työtä, nyt kun olen päässyt ylioppilaaksi, vaikk'en aijokaan sille antautua. Ylioppilasosakunnissahan ahkerasti toimitaan kansanopistojen kannattamiseksi.
— Ja ylioppilasten velvollisuus se onkin, väitti Aini totisesti. Kansankin nuorisossa elää varmaan sama tiedon- ja opinhalu kuin meissäkin, — olen nähnyt pienten lasteni silmät oikein loistavan ilosta, kun siellä Tuomarilan tuvassa saivat kuulla ja oppia jotakin uutta. He eivät koskaan pääse tänne opinhaluansa tyydyttämään, niinkuin me, — silloin meidän täytyy lähteä sinne heidän luokseen jakamaan heille mitä itse olemme saaneet tiedon aarteista. Sillä tavalla olen käsittänyt kansanopiston opettajan tehtävän. Ja se on varmaankin iloinen tehtävä, ettekö sitä usko?
— Sinä olet aina tyytynyt tuollaiseen hiljaiseen siunattuun työhön muiden hyväksi, vastasi Arvi. Minä taas olen kaiken aikani ajatellut suuria loistavia tehtäviä. Kun vain pääsen oikein selville elämäntyöstäni, niinkuin sinä. Aini, niin enköhän minäkin kerran voi jotakin toimittaa kansani siunaukseksi.
— Olen varma siitä, — ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa elämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.
Aini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä istui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina. Ja hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän oli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:
— Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, —
Elsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!
Aini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen sydämeensä koski niin katkerasti —, niinkuin kerran ennen Elsan luona, kun oli nähnyt Arvin kirjeet.
Siinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen täytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, — tehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. — — — — Oi, miksikä hän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, — hän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan — — — —
Vaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Mitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo aikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden kaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?
Oliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa olivat rikkaat ja onnelliset, — oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän, jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon, jota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki lyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä ehk'ei ollut hänelle suotu.
Kuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko sydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän tahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän rakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, — rakkaalle Elsa-serkulle ja Arville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista — — — — — — —
Kun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini istautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen, laskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.
— Aini, olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen, — Arvi rakastaa minua, hän on sen minulle tänä iltana sanonut, — ja minä, — minäkin rakastan häntä, sen minä tunnen, kaikesta sydämestäni — — — — — — —
Aini ei vastannut mitään. Hän silitteli vain serkkunsa pehmeitä hiuksia ja polttavia poskia. Tämän oli hän tiennyt jo aikoja sitte, ja tänään oli hän sen omin silmin nähnyt.
— Mehän olemme vielä niin nuoria, jatkoi Elsa, — Arvi ja minä. Vaan Arvi tekee työtä, ja kyllä hän pian sitte valmistuu, hän jolla on niin perinpohjaiset tiedot. Ja minä kyllä häntä odotan vaikka kuinkakin kauan ja valmistaudun tulemaan hänelle avuksi kaikissa hänen töissään. Aijon lukea ja tutkia ja oppia niin paljon, ja tiedätkö, Aini, mitä olen ajatellut? Enköhän voisi päästä sinne teille Tuomarilaan vähäksi aikaa oikein tutustumaan kaikkiin taloudellisiin töihin, — etkö luule äitisi huolivan minusta?
— Kyllä, Elsa, sehän sopii erittäin hyvin nyt, kun minäkin lähden pois kotoa. Sinä voit sill'aikaa olla siellä minun sijassani ja olla isälle ja äidille iloksi ehkä paremmin kuin mitä minä tähän saakka olen voinut.
— Vaan jouluksi sinä kuitenkin tulet kotia ja kesäksi, Aini. Ja silloin me taas yhdessä vietämme hauskoja päiviä niinkuin viime kesänä Tuomarilassa. Ja Arvi saa myöskin tulla sinne meitä katsomaan. Vaan emme kenellekään puhu tästä vielä paitsi sinulle, Aini, joka aina olet pitänyt niin paljon Arvista ja minusta. — — — — —
Ja hän syleili Ainia sydämellisesti.
— Ja sinä tulet aina olemaan meidän ystävämme ja meidän uskottumme. Ja kuinka me Arvin kanssa iloitsemme, kun sinä kerran saat valkolakkisi. Odota vähäsen, Aini — — — — —
Hän kiirehti portaita alas etehiseen, josta hän heti tuli takaisin Arvin ylioppilaslakki kädessä.
— Pane se päähäsi, — kas, sepä sinua somistaa, Aini, — kuinka onnellinen sinä olet, kun pian saat itsellesi tuollaisen! Vaikk'en minä kuitenkaan sinua kadehti, — kyllä minunkin kesähattuni minulle hyvin sopii, — lisäsi hän leikillisesti.
Aini otti lakin ja silitteli sen hienoa kangasta. Sellaisen hänkin pian saa, — se oli kuitenkin kauniimpi ja kalliimpi kuin kaikki muut lakit maailmassa.
— Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle. Päivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä vähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. — — — — —
Aini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa pian oli vaipunut rauhalliseen uneen, — kaiken uuden onnensa jälkeen. Hän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen tuskansa, hänen taistelunsa.
Oliko hän voittanut?
Hän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta, jolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä. — — — —
Siinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän seudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki oli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa lyyryssä.
Aini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.
Ja hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, — siinähän oli hänellä koko maailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.