NELJÄS NÄYTÖS.
Sama huone kuin ensimäisessä, mutta kuin hävityksen tilassa. Sohva entisellä paikallaan, pöytä sen edestä vetäisty syrjään, tuolit huiskinhaiskin ja kuvastin keskilattialla. Kauniste kirjoituksineen »Terve tuloa» riippuu oven päällä toisesta päästään kiinni. Muutaman tuolin selkämyksellä Hurmerinnan takki ia liivi.
Ulkoa ikkunan alta kuuluu harpunsoittoa ja nuoren pojan nenä-äänistä laulua.
HURMERINTA, ilman takkia ja liiviä, koettaa saada kapsäkkiään kiinni, vihdoin vihaisesti kiskaisee sieltä housut, jotka viskaa syrjään, ja panee kapsäkin kiinni.
HILLERI tavallisissa arkivaatteissa tulee sisään peräovesta.
HURMERINTA. Hilleri! Menkää ajamaan tuo onneton harpunsoittaja tiehensä!
HILLERI. En minä uskalla.
HURMERINTA. Ette uskalla? Eihän se ole kuin pieni poika!
HILLERI. Mutta kaikki kaupungin naiset ovat häneen hurjasti rakastuneet.
HURMERINTA. Täällä ovat ihmiset hulluja!
HILLERI. Meidän tohtori sanoo, etteivät täällä ihmiset ole hullumpia kuin muuallakaan.
HURMERINTA. Silloin minun täytyy tunnustaa olevani hullu, sillä tuo poika minut saa raivoon!
HILLERI. Herra runoilija, käskekää hänen mennä pois. Osaahan herra runoilija italiankieltä.
HURMERINTA. Jos osaisinkin, niin käskisin hänen mennä alimmaiseen kattilaan!
HILLERI. Sen verran italiankieltä voin minä teille neuvoa. (Ottaa loukosta kohennusraudan, jonka antaa Hurmerinnalle) Sanokaa, että pokotroppoo!
HURMERINTA (ottaa kohennusraudan ja ryntää ikkunaan, jonka avaa). Tuki suusi ja livistä jalkoihisi, muuten—!
HILLERI. Niin katkesi kuin puukolla!
HURMERINTA (jättäen ikkunan auki). Olisin jo äsken tuon tehnyt sen sijaan kuin siivosti viitoin pois menemään ja viskasin rahan, josta se vain yltyi.
HILLERI. Taisi olla kultaraha!
HURMERINTA. Kullat tässä vielä! Hyvä kun on hopeoita. (Ottaa housunsa, joita katselee.) Hilleri. Ostakaa housut!
HILLERI. Ei minulle passaa runoilijan housut!
HURMERINTA. Nämä ovat hyvät housut. Melkein uudet. En ole näitä monta kertaa pitänytkään. Ja hyvää vaatetta. Saatte helpolla: kymmenen markkaa!
HILLERI. No ei olisi paljon noin mainioista housuista!
HURMERINTA. Luuletteko, että olisi ostajia?
HILLERI. Niin ostajiako? Runoilijan housuille olisi vaikka kuin paljon ostajia, kun vain tietäisivät. Kilvan veisivät, se on varma.
HURMERINTA. Käärikääpäs ne tuohon paperiin. (Pukee ylleen liivin.) Ja toimitatteko minulle vielä yhden asian? Viette taas kirjeen?
HILLERI. Taasko rouva Danellille?
HURMERINTA. Ei, vaan neiti Salmelalle. (Ottaa pöydältä lompakostaan nimikortin, jolle kirjoittaa.) Mutta nyt ei ole kirjekuorta! (Viskaa nimikortin pöydälle.) Te voitte suullisesti toimittaa asian.
HILLERI. Kyllä, jos ei se kovin mutkallinen asia ole.
HURMERINTA. Sanotte neiti Salmelalle minulta terveisiä, että minun pitäisi saada tavata häntä heti.
HILLERI. Kyllä minä sellaisen asian voin toimittaa. (Yrittää lähtemään.)
HURMERINTA. Te voitte ottaa samalla sen paketinkin.
HILLERI. Mitä minä tästä sanon?
HURMERINTA. Jätätte vain hänelle. Mutta sanokaa, että minä matkustan tänä iltana laivassa.
HILLERI. Matkustatteko pois täältä?
HURMERINTA. Pois! Minuthan on kutsuttu Helsinkiin.
HILLERI. Helsinkiin kutsuttu? Ohoo!
HURMERINTA. Sanomalehden toimittajaksi sinne. (Ottaa lompakostaan sähkösanoman, jonka antaa nähtäväksi Hillerille, ja alkaa kävellä edestakaisin kädet taskuissa ja silmäten Hilleriä). Niin! (Yht'äkkiä käy selittämään.) Kirjoituksella, josta siinä sanotaan, että on herättänyt yleistä huomiota, tarkoitetaan tietysti sitä johtavaa kirjoitusta, jonka minä kirjoitin lehteen valtiollisista asioistamme.
HILLERI. Niin tietysti.
HURMERINTA (kävellen). Se sähkösanoma tuli sopivaan aikaan. Oli hauska nähdä, miten niiden herrain johtokunnan jäsenten naamat venyivät pitkiksi!
HILLERI. Mutta kyllä tässä herra runoilija on pienessä ereyksessä.
HURMERINTA. Mitä?
HILLERI. Tämä sähkösanoma on täältä.
HURMERINTA. Täältä! (Lukee sähkösanomasta.) Otatteko vastaan toimittajan paikan täällä perustettavassa uudessa sanomalehdessä?
HILLERI. Niin, täällä.
HURMERINTA. Mutta »täällä» tietysti tarkoittaa sitä paikkakuntaa, josta sähkösanoma on lähetetty. (Hämmästyy, kääntelee ja katselee, silmää välistä Hilleriä.) Mitä! Mitä tämä on! (Repii sähkösanoman ja jää katsomaan vihaisesti Hilleriä.) Roisto! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy Hillerin eteen.) Roisto!
HILLERI. Sen sähkösanoman kirjoitti meidän tohtori, jonka nimikin oli siinä alla.
HURMERINTA. Te ja teidän tohtorinne ja kaikki täällä olette samallaisia!
HILLERI. Herra runoilija on nyt ereyksissä. Tohtori on hyvin soma mies ja hyvä mies, mutta pieni koiransilmä. Hän käski minun juoksuttaa tuon sähkösanoman herra runoilijalle johtokunnan kokoukseen, sanoi että venytetään vähän niiden herrain naamoja.
HURMERINTA. Pitäköön pilansa esineenä muita elköönkä minua!
HILLERI. Herra runoilija on suuressa ereyksessä. Tohtori ihailee kovasti herra runoilijaa ja järkähtämättömästi luottaa teihin, saatte pian kuulla hänen omasta suustaan. Hän tulee luoksenne.
HURMERINTA. Mikä oli sitten tarkoitus?
HILLERI. Se mitä siinä sähkösanomassa sanottiin.
HURMERINTA. Perustetaanko tänne uusi lehti?
HILLERI. Kauan ovat sitä tuumineet, mutta on ollut puute sopivasta miehestä.
HURMERINTA. Minkä vuoksi Hilleri ei minulle mitään maininnut ennemmin?
HILLERI. En tiennyt heidän päätöksestään.
HURMERINTA. Olisitte sähkösanoman tuodessanne antanut jonkun merkin!
HILLERI. Kyllähän minä herra runoilijaa koetin parhaani mukaan nykiä housuntakapuolesta ja luulin, että herra runoilija huomasi. Mutta paha se on, jos herra runoilijalle on tullut jotakin vahinkoa ereyksen kautta.
HURMERINTA. Ei minulle mitään vahinkoa ole tullut. Ja mieluummin jäänkin tänne. Mutta kyllähän Hilleri asettuessaan minun sijalleni voi helposti ymmärtää—
HILLERI. Herra runoilija, helpostihan minä ymmärrän. Herra runoilija ei voi aavistaakaan, miten paljon minun pitää ymmärtää—vaikeampiakin asioita.
HURMERINTA. Niin—no unohdetaan nyt tämä, ja kaikki. Jääköön aivan meidän kesken.
HILLERI. Jääköön, ja jää!
HURMERINTA. No onko se toinen puolue suurikin?
HILLERI. Ei ole suuri.
HURMERINTA. Tohtori on etevin ja innokkain mies siinä.
HILLERI. On intoa toisillakin, vaan ei ole taitoa.
HURMERINTA. Mitä tohtori sanoi minun valtiollisesta kirjoituksestani?
HILLERI. Ei ole minulle puhunut mitään.
HURMERINTA. Onko Hilleri lukenut sen?
HILLERI. Luettiinhan se meillä kotona ääneen.
HURMERINTA. Se on rohkea kirjoitus! Se on niin rohkeasti ja suoraan kirjoitettu, että minua ihmetytti, kun sensori laski julkisuuteen.
HILLERI. Muuan minun pojistani sai päähänsä, että herra toimittaja on varmaan ollut Turkin sodassa.
HURMERINTA. Nykyään kysytään rohkeata, varmaa ja horjumatonta esiintymistä.
HILLERI. Nykyään ja aina.
TARJOILIJANEITI (tulee perältä röyhkeästi). Tässä on huoneesta lasku, joka on maksettava heti. Jos herralla ei ole rahaa, niin saa herra muuttaa heti pois!
HURMERINTA (ottaa laskun, jota katselee). Ohhoh! Onpa osattu panna taksaa! Ja tällaisesta huoneesta, jossa on aivan tahallaan kaikki mullinmallin.
TARJOILIJANEITI. Jos ei kelpaa, niin menkää muualle!
HURMERINTA. Menenkin. Mutta kyllä minä teitä muistan! (Ottaa rahan lompakostaan pöydältä ja maksaa laskun.) Odottakaa nyt, minä annan teillekin ystävyydestänne vähän—(Pistää kätensä liivintaskuun ja antaa rahan sitä katsomatta tarjoilijaneidille.)
TARJOILIJANEITI (muuttuen erittäin kohteliaaksi). Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia, herra maisteri. Minä tulen tänne vähän siivoamaan. Taikka maisteri voi siirtyä tuohon viereiseen huoneeseen, se on erittäin kaunis huone. (Avaa oven.) Maisteri suvaitsee katsoa. Maisteri varmaan ihastuu siihen.
HURMERINTA. Minä olen niin äärettömästi ihastunut teihin ja teidän huoneisiinne.
TARJOILIJANEITI. Ja tuosta on ainoastaan sama vuokra kuin tästäkin.
HURMERINTA. Te olette erittäin ystävällinen.
TARJOILIJANEITI. Ja jos maisteri suvaitsee jotakin tarvita, niin maisteri soittaa vain kellon päälle. (Menee.)
HURMERINTA. Kun sai puolimarkkasen, niin muuttui toiseksi ihmiseksi.
HILLERI. Toisille pitää olla kerrassaan markka, ennenkuin muuttuvat toisiksi ihmisiksi, jotkut eivät muutu markalla eikä millään.
HURMERINTA. No! Hillerin ei siis tarvitse nyt mennäkään sille asialle, koska näin kävi. Ja minä suoritan nyt Hillerin vaivat. (Liivintaskusta antaa katsomatta kaksi rahaa Hillerille.)
HILLERI (ojentaa kätensä). Herra runoilija, minä en muutu enkä tahdokaan muuttua toiseksi ihmiseksi.
HURMERINTA (katsoo kultarahoja Hillerin kämmenellä). Mitä? Kultarahoja!
HILLERI. Minä tyydyn olemaan sellainen kuin olen.
HURMERINTA. Mistä ihmeestä kultarahoja? (Koettelee taskuaan.) Ja tässäkin yhä! (Ottaa vielä molemmista taskuista.) Katsokaa! (Panee kultarahat pöydälle.)
HILLERI. Mutta sehän on tuo herra runoilijan liivi aika kana munimaan kultamunia!
HURMERINTA. Hopearahoja olen pidellyt irrallaan taskussa.
HILLERI. Se on ruvennut hautomaan ne kullaksi.
HURMERINTA (koettelee ylätaskua). Ja täällä! Katsokaa nyt! (Koettelee uudestaan joka taskua.) Ei ole enää.
HILLERI. Riittääkin nuo tälle päivälle. Varustakaa nyt vain liivinne taskuihin hopeata, niin huomenna se on kultaa.
HURMERINTA (pistää kätensä housujentaskuihin ja nostaa molemmin käsin seteleitä pöydälle). Mutta tämähän on ihmeellistä!
HILLERI. Runoilijan housut repesivät munimaan seteleitä.
HURMERINTA (koettelee takataskua). Ja täällä!
HILLERI. Missä vain tasku on! Pitäisi olla herra runoilijalla enemmän taskuja.
HURMERINTA (ottaa takkinsa, vetää sen ylleen ja pistää kätensä taskuihin, joista vetää esiin seteleitä). Tämähän on satua! (Lappaa yhä pöydälle toisistakin taskuista. Katselee vaatteitaan.) Minun nämä vaatteet ovat, se on varma. (Koettelee uudelleen takintaskuja.) Jo loppuivat.
HILLERI. Eikö ole enää muita taskuja?
HURMERINTA (ottaa paketin, jonka repäisee auki, ja kopeloipi siinä olevain housujen taskut). Ei ole näissä. (Viskaa housut pöydälle.) Nuo olivat minulla päälläni, vaan nämä riippuivat siellä kamarini seinällä.
HILLERI. Tavallisesti seinistä tarttuu vaatteisiin ikäviä. (Ottaa muutaman setelin ja haistaa.) Uhhuh! Mikä haju!
HURMERINTA (ottaa setelin, haistaa ja ihastuu). Rouva Danell!
HILLERI. Sitähän minäkin!
HURMERINTA. Sanoiko Rouva Danell Hillerille mitään, kun veitte hänelle minun kirjeeni?
HILLERI. Paineli vain sydänalaansa.
HURMERINTA. Kuulkaa, Hilleri. Juoskaa rouva Danellin luo ja sanokaa, että minä en matkustakaan niinkuin rouva Danellille olin kirjoittanut, vaan olen päättänytkin jäädä tänne, ja että minä sen vuoksi pyydän nöyrästi saada luvan tulla rouva Danellin luo vielä tänään, tuntina, jonka rouva Danell suvaitsisi määrätä.
HILLERI. Herra runoilija kirjoittaa lipun. Sillä jos minä suullisesti tällaista asiaa lähden ajamaan, niin siihen voi tulla liikoja. Neiti Salmelalle asianne oli niin simppeli. (Hypistelee pöydällä olevia housuja.)
HURMERINTA (nimikortille kirjoittaessaan). Hän mahtaa olla rikas?
HILLERI. Neiti Salmelako?
HURMERINTA. Ei, ei, vaan rouva Danell!
HILLERI. Niin, rouva Danell. Onhan se tietty asia!
HURMERINTA. Vai niin rikas! Taitaa olla kymmeniä tuhansia?
HILLERI. Satatuhatta markkaa—
HURMERINTA. Satatuhatta markkaa! (Repäisee nimikortin ja ottaa uuden, jolle kirjoittaa).
HILLERI. Satatuhatta pankkiosakkeina
HURMERINTA. Pankinosakkeina!
HILLERI. Sitten kymmeniä tuhansia irtonaista rahaa.
HURMERINTA. Vai niin!
HILLERI. Niin, ja sitten paljon muuta törkyä, herra runoilija.
HURMERINTA. Kaksi taloa kaupungissa?
HILLERI. Ja kiinnityksiä maatiloihin siellä täällä.
HURMERINTA. Vai niin! Ja hän on kaunis!
HILLERI. Ja nerokas.
HURMERINTA. Nerokasko?
HILLERI. Niin. Rouva Danell melkein silmänräpäyksessä voi sanoa, paljonko joku luku tekee kerrottuna kuudella.
HURMERINTA. Kuudellako?
HILLERI. Niin ja 6-1/2:lla ja 7:llä ja 7-1/2:lla ja 8:lla j.n.e. Hänellä on, niinkuin sanotaan erinomainen rätinkipää. Ja kauppa-asioissa itse kauppaneuvoskin kysyy usein rouva Danellin ajatusta.
HURMERINTA. Rouva Danell kuuluu siihen puolueeseen?
HILLERI. Siihen.
HURMERINTA (repii kirjoittamansa nimikortin). Hillerin ei tarvitsekaan mennä sinne. (Katsoo kuvastimeen.) Minun pitää saada partani ajetuksi.
HILLERI. Se olisi pian tehty, mutta kauppaneuvos kuulostaa nyt juuri olevan tulossa tänne.
HURMERINTA. Kauppaneuvos?
HILLERI. Niin, kauppaneuvos se on, jonka ääni nyt kuuluu.
HURMERINTA. Tuohan on kuin jalopeuran kiljuntaa!
HILLERI. Ei tuo ole vielä mitään.
HURMERINTA. Tännekö hän tulee?
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Minunko luo?
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Senkö kirjoituksen johdosta?
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Kylläpä sillä on ääntä!
HILLERI. Kauppaneuvos arvatenkin puhelee jonkun puolituntia herra runoilijan kanssa. Minä menen siksi aikaa muualle ja tulen sitten ajamaan herra runoilijan parran. (Yrittää menemään.)
HURMERINTA. Hilleri! Ette saa mennä. Te olette sen kirjoituksen kirjoittanut ja nyt tahtoisitte livistää tiehenne. Minä kyllä vastaan siitä, mitä minä olen kirjoittanut, vastatkaa te myöskin!
HILLERI. Ei kauppaneuvos kuuntele minun sanojani, jos herra runoilija on näkyvissä. Suoraa päätä hän syöksee teidän niskaanne.
HURMERINTA. Minä menen tieheni. Sillä minulla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Vai ei suinkaan Hilleri tahdo väittääkään, että minä—
HILLERI. En, en toki. Kyllä minä vastaan.
HURMERINTA. No niin. (Menee vasemmalle, ovessa mennessään.) Sanokaa, että minä en ole tavattavissa. (Vetää oven kiinni.)
KAUPPANEUVOS (tulee peräovesta kiskaisten molemmat ovenpuoliskot auki).
Missä on se herra Punaparta?
HILLERI. Kauppaneuvos tarkoittaa varmaan herra Hurmerintaa.
KAUPPANEUVOS. Mikä rinta?
HILLERI. Urho Armas Hurmerinta.
KAUPPANEUVOS. Hoo! Sehän on kuin—kuin—kuin—
HILLERI. Porilaisten marssi.
KAUPPANEUVOS. Mutta oli mikä oli, minä häneltä väännän niskat nurin.
HILLERI. Parempi armo kuin kova tuomio.
KAUPPANEUVOS. Armo? Kyllä sitten käskisi! Sitten vilisisi niitä maailmanparantajia kuin kirjavia kissoja. Niitä täällä ei tarvita! Menkööt—(ei löydä sanaa).
HILLERI. Kiinaan!
KAUPPANEUVOS. Niin juuri. Juuri se oli sanani veljentyttärellekin—
HILLERI. Neiti Salmelalleko?
KAUPPANEUVOS. Niin. Hänkin on muuan Porilaisten marssi, ja vielä pahempi! Oikea Marseljeesi. Kaikki pitäisi olla (huiskuttaa molempia käsiään) hup pup pup!—Ihminen on muka ihminen. Ajattele, Hilleri: ihminen!
HILLERI. Jopa sanoi tyttörukka tyhmästi.
KAUPPANEUVOS. Ja sitä sisua sillä tytöllä. Jumalan kiitos, ettei se ole mies. Sitä ei pitäisi aisoissa millään!
HILLERI. Vai niin!
KAUPPANEUVOS. Se ei nöyrry, vaikka hengen ottaisi.
HILLERI. Se veljenne tytärkö?
KAUPPANEUVOS. Niin. Ja se profeteerasi, että tänne muka joskus tulee mies, joka panee mullistuksen aikaan ja jonka käsissä me emme ole kuin lahonneita kannonpökkelöitä. Jokohan se nyt on tämä mies se messias, jonka tuleman pitää? Joka luo kerrassaan uuden maailman! Minä istun ja odotan.
HILLERI. Elkää istuko.
KAUPPANEUVOS. Hä? Elä minua säikytä! Meidän keskustelumme hänen kanssaan loppuu hyvin lyhyeen ja nätisti. Minä ilmoitan hänelle, että virkansa (pyyhkäisee kämmenillään). Ja jos ne pöllöt ovat tehneet hänen kanssaan kontrahdin ja hän vetoaa siihen, niin minä lyön kirjapainon oven lukkoon.
HILLERI. Onko kirjapaino kauppaneuvoksen?
KAUPPANEUVOS. Se on rouva Danellin rahojen panttina.
HILLERI ottaa pöydältä setelin ja vie kauppaneuvoksen nenän eteen.
KAUPPANEUVOS. Mitä?
HILLERI. Eikö kauppaneuvos tunne hajua?
KAUPPANEUVOS (haistaa, hämmästyy, hypähtää pystyyn.) Älä hiidessä!
Ovatko he jo kuinka pitkällä?
HILLERI (panee setelin kasaan, jota sitten viittaa sormellaan). Nuo ovat vain pieniksi taskurahoiksi.
KAUPPANEUVOS. Nyt se tekoset teki!
HILLERI. Joko kauppaneuvosta pelottaa?
KAUPPANEUVOS. No hitto, mitä—mitä—mitä nyt voi tehdä? Sano!
HILLERI. Vaikeatapa taitaa olla silloin puskea, kun toisellakin on yhtä pitkät ja tanakat sarvet.
KAUPPANEUVOS. Rouva Danellille olisi välttänyt varsin hyvin se kanttori?
HILLERI. Minun puolestani kyllä, ja liian hyväkin olisi ollut.
KAUPPANEUVOS. Kuka lempsatti se keksi hankkia tänne tuon Porilaisten marssin? Eihän vain se samainen neiti Salmela?
HILLERI. Alkujaan se on minun keksintöni.
KAUPPANEUVOS. Sinun? No mitä hittoa se sinä—?
HILLERI. Luulin tätä aivan toisellaiseksi mieheksi. Mutta ei tämä ollut sopiva mies.
KAUPPANEUVOS. Ei! Ei ole sopiva. Ei ensinkään! (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy pöydän luo rahoja katselemaan.) Sanon vieläkin, että saakelin Josefine! (Huomaa rahojen vieressä nimikortin, jonka ottaa käteensä). Mitä liikaa tavaraa tämä aikoo rakkaalleen lähettää ja jättää myytäväksi?
HILLERI. Niin rakkaalleenko?—Nuo housut.
KAUPPANEUVOS (katsoo pitkään Hilleriä). Niinkö pitkällä jo?
HILLERI. Pianhan sitä nykyaikana pitkälle päästään.
KAUPPANEUVOS (ottaa housut ja katselee niitä). Viisitoista markkaa.
HILLERI. Kymmenellä hän minulle olisi myynyt.
KAUPPANEUVOS. Mutta morsiamensa hän ei lupaa näitä myydä alle viidentoista!
HILLERI (nyökäyttää päätään merkitsevästi). Hmm!
KAUPPANEUVOS (nostaa merkitsevästi sormensa pystyyn; innokkaasti). Hmm!
HILLERI. Ajan henki.
KAUPPANEUVOS. Nero! (Housut käsivarrella ja kädet selän takana kävelee edestakaisin.)
HILLERI. Kauppaneuvoksella on tarkka silmä.
KAUPPANEUVOS. Ei hätää! Minä nyt tiedän mihin se mies pannaan.—
Minnekähän hän on mennyt?
HILLERI (avaa kamarin oven). Herra runoilija!
HURMERINTA (kamarista). Joko jalopeura on poissa?
HILLERI. Poissa on jalopeura, ja nyt täällä on runoilijalle ostaja.
HURMERINTA (tulee kamarista, vähän hämillään kumarteleikse). Onko kysymys noista housuista?
KAUPPANEUVOS. Ei. (Antaa housut Hurmerinnalle.) Vaan teistä itsestänne. Minä olen kauppaneuvos Salmela.—Ja pyydän, että olette hyvä ja tulette luokseni päivälliselle, kello 4. Minulla on teille tarjottavana tirehtöörin paikka täkäläisessä pankinkonttorissa. Toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan?
HURMERINTA neuvottomana kumarteleikse.
KAUPPANEUVOS (ojentaa kätensä). Siis kello 4.
HURMERINTA neuvottomana kumartaa. KANTTORI, POMMERI ja NAATUS tulevat peräovesta.
KAUPPANEUVOS. Päivää, päivää. Terveisiä Pietarista.
KANTTORI (juhlallisesti). Meillä on kunnia ja velvollisuus saapua tänne sanomalehtiosakeyhtiön arvoisalta johtokunnalta lähetettyinä—
NAATUS. Arvoisan johtokunnan lähettäminä, sillä suomenkielessä ei käytetä agenttia.
KAUPPANEUVOS (Naatukselle). Elä sinä aina lorise! (Kanttorille.) Ja mitä sinä pauhaat kuin mikäkin paalinpappi? Puhu ihmisiksi!
POMMERI. Mikä on veljen rinsiippi? Me ensin päätimme, että herra Hurmerinta erotetaan, sitten päätimme, ettei päätetä mitään, vaan että —tuota—tuota—
KAUPPANEUVOS. No mitähän te lopuksi päätitte?
NAATUS. Pöytäkirjaan merkitsin lopuksi, että pyydetään herra Hurmerinta jäämään lehteen—
KAUPPANEUVOS. Herra Hurmerinta ei jää lehteen!
POMMERI. No sitähän minä heti alussa pontevasti ajoin.
KANTTORI. Johtokunnan on siis hankittava uusi toimittaja.
KAUPPANEUVOS. Naatus on aivan omiaan.
POMMERI. Niin tosiaan. Naatuksestahan me saamme toimittajan. Mitäs meidän tarvitsee etempää hakeakaan runoilijoita—
KANTTORI. Ketäs lehdessä ehdotetaan valtiopäiville?
KAUPPANEUVOS. Ei ketään. Minä olen tiedustellut Helsingistä, kuka siellä helpoimmalla rupeaa, ja odotan vastausta.
POMMERI. Joo, sillä tavoinhan päästään helpoimmalla.
KANTTORI. Ei se kyllä ole oikein ideaalista.
POMMERI. Iteaalista, hohhohhoh. Mutta periaatteen kannalta se on just.
KAUPPANEUVOS. Mitä sinä, Naatus, siellä kirjoitat?
NAATUS (on istunut kirjoittamaan kuin kotonaan). Pöytäkirjaa.
KAUPPANEUVOS. Tule pois. Ja lähdetään joukolla katsomaan sitä kirkkoa, että tarvitseeko se mitään korjausta, kun ne höpöttävät että se on hatara. (Menee perälle.)
POMMERI. No se on tosiaan paljasta höpötystä. Ja jospa onkin vähän hatara—
KANTTORI. Maalata se kuitenkin sietäisi, että olisi vähän ideaalisemman näköinen. (Seuraa kauppaneuvosta.)
NAATUS. Siitähän minä sitten voin kirjoittaa johtavan artikkelin ensi numeroon. (Seuraa toisia.)
POMMERI. Niin, sinä kirjoitat sitten, kun minä ja kauppaneuvos ensin tarkastamme ja päätämme, mitä on tehtävä. (Seuraa toisia.)
HURMERINTA (seisoo pitkän aikaa hämmästyneenä) Olihan se kauppaneuvos?
HILLERI. Itse kauppaneuvos.
HURMERINTA. Mutta——sanoiko hän minulle, että pankintirehtööriksi?
HILLERI. Pankintirehtööriksi.
HURMERINTA (alkaa kulkea edestakaisin kiivain askelin housut kädessä viuhtoen; pysähtyy). Ja käski päivälliselle?
HILLERI. Päivälliselle.
HURMERINTA (kuin edellä). Kello 4?
HILLERI. Kello 4.
HURMERINTA (viskaa housut kädestään). Nyt on ajettava parta ja joutuin.
HILLERI. Siihen olen aina valmis, oli kuka oli! (Asettaa tuolin kuvastimen eteen.)
KAUPPANEUVOS (tulee peräovesta). Hilleri! Sinä kun asut lähellä sitä teurastaja Tolosta, niin sano hänelle, että saa tulla tappamaan sen meidän härän. (Menee.)
HILLERI. Sanotaan.
HURMERINTA. No nyt siitä päästään.
HILLERI. Mistä?
HURMERINTA. No siitä kauppaneuvoksen härästä.
HILLERI. Niin. Mutta on kasvamassa uusi mullikka. Herra runoilija ei ole sitä vielä nähnyt. (Istuttaa Hurmerinnan tuolille kuvastimen eteen ja katselee takaa, puolelta ja toiselta.) Ja siitä tuleekin oikein pulska härkä, joka vielä keikkuu kukatiesi konsulina.
HURMERINTA hypähtää ylös ja katsoo vihaisesti Hilleriä.
HILLERI. Anteeksi, minä taisin sanoa vielä herra tirehtööriä runoilijaksi.
HURMERINTA. Minä olen runoilija ja aion vielä kirjoittaa runoja!
HILLERI. Tietysti, tietysti, herra tirehtööri kirjoittaa.
NEITI SALMELA (tulee peräovesta ja syöksyy Hurmerinnan kaulaan. Pitkän äänettömyyden perästä). Minun on vaikea puhua! Tämä riemu on tuskallista. Armas! Sinun itsesi olisi pitänyt olla näkemässä ja kuulemassa. Niin on kuin kaikki purot ja joet olisivat tulvillaan ja ilma täynnä keväistä kohinaa.
HURMERINTA. Sinun innostuksesi aina on ylenmääräistä, rajatonta.
NEITI SALMELA. Ei ole. Minä ainoastaan heikosti voin kuvata sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut. Sinä itse saat pian tuta sen. Nyt vasta on oikea juhla, sillä innostus on todellinen, sydämestä lähtenyt! Ja nyt alkaa uusi aika! Armas!——(Muuttuen.) Mutta minkä vuoksi sinä olet tuon näköinen? Minkä vuoksi sinä katsot tuolla tavoin?
HURMERINTA. Minä jo äsken sanoin sinulle, että sinun innostuksesi on ylenmääräinen, niinkuin se on aina ja niinkuin olen siitä sinulle usein puhunutkin. Minä tiedän, että täällä puuhataan uutta lehteä. Mutta se on kaikessa tapauksessa epävarma yritys, jonka eteen minä en voi uhrata varmaa tulevaisuuttani.
NEITI SALMELA. Mitä sinä puhut, Armas? Minä en käsitä ollenkaan.
HURMERINTA. Setäsi kävi täällä. Hän tarjosi minulle pankintirehtöörin paikan.
NEITI SALMELA vavahtaa ja jää tuijottamaan Hurmerintaa ja herkeämättä katse kiinnitettynä Hurmerintaan peräytyy askelia huomaamatta ovelle ja edelleen saliin sillä aikaa kun ulkoa ikkunan alta kuuluu voimakas laulu:
Jos sydän sulia puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton, niin yhdy meihin, tänne jää ja pyhä vanno vala tää: tää Suomenmaa mun toimeen saa, sen eestä vaan mä ainiaan teen työtä saakka kuolemaan!
Kerrattaessa laulu katkeaa yht'äkkiä ennen viimeistä säettä.
HURMERINTA. Mikä ne keskeytti?
HILLERI. Kauppaneuvoksen härkä.
ROUVA DANELLIN hätähuuto kuuluu ulkoa.
HURMERINTA. Mikä se on? (Rientää ikkunaan.)
ROUVA DANELL (ulkona). Auttakaa, auttakaa, auttakaa!
HURMERINTA kumartuu ikkunaan auttaen nousemaan ikkunasta rouva Danellin. ROUVA DANELL päästyään huoneeseen kaatuu Hurmerinnan syliin ja pudottaa laukun, joka on auki.
HURMERINTA (Hillerille). Hakekaa vettä!
HILLERI. Rouva Danell ei juo koskaan vettä, mutta jos on vähänkään pahoinvoipa, niin käskettää luokseen pastorin.
HURMERINTA. Mitä te höpsyätte. Tulkaa auttamaan minua, että saadaan tuonne sohvaan.
HILLERI. En minä uskalla, herra tirehtööri. Rouva Danell virkoaisi, kun minä kädellänikään vain koskettaisin, ja sitten voisi kauhusta kuolla.
HURMERINTA. Menkää käskemään palvelusneiti tänne!
HILLERI (mennessään perälle). Eikö pastoria?
HURMERINTA. Ei!
ROUVA DANELL. Herra—herra—herra—
HURMERINTA. Rakas rouva Danell! Te toinnutte jo! Te olette pelastettu! (Tukien häntä hellävaroin taluttaa nojatuoliin istumaan.) Te toinnutte pian kokonaan. Eikö niin?
ROUVA DANELL. Ne taskurahat!
HURMERINTA. Minä tiedän, rouva Danell, että ne ovat teidän kädestänne.
Suokaa minun suudella sitä. (Suutelee kättä.)
ROUVA DANELL. Te matkustatte!
HURMERINTA. En matkustakaan. Minulla on onni jäädä tänne. Pankintirehtööriksi. Ja minä otaksun, että tähän onneeni on vaikuttanut—
Härkä ammuu ikkunan alla.
ROUVA DANELL (kuin peläten turvautuu Hurmerintaan). Ilkeä kauppaneuvoksen härkä!
HURMERINTA. Rouva Danell! Te olette osoittanut minulle niin suurta ja jalomielistä luottamusta, että minä rohkenen pyytää teitä omakseni.
ROUVA DANELL. Ei, ei, ei herra—se olisi synti. Sillä minun suruvuoteni loppuu vasta huomenna kello 12. Mutta saamme me jo olla Armas ja Josefine.
TARJOILIJANEITI (tulee perältä). Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Mutta
Hilleri sanoi herra maisterin käskeneen minua.
HURMERINTA. Onko tuo viereinen huone vapaa?
TARJOILIJANEITI. On, on. Ja se on järjestyksessä ja erittäin kaunis huone ja rauhallinen.
HURMERINTA. Minä otan sen. Ja tämän huoneen saatte järjestää ja laittaa minulle toiseksi.
TARJOILIJANEITI. Heti paikalla, herra maisteri.
HURMERINTA. Jaksammeko siirtyä toiseen huoneeseen? (Ojentaen hänelle molemmat kätensä auttaen nousemaan ja taluttaa tukien toisella kädellä vartalosta.)
ROUVA DANELL (pysähtyy äkkiä, ihastuneena). Minä kuulen harpunsoittoa!
(Tarjoilijaneidille.) Missä hän soittaa?
TARJOILIJANEITI. Hän soittaa meidän rouvalle rouvan kamarissa.
ROUVA DANELL. Käskekää hänet tänne soittamaan! (Hurmerinnalle.) Eikö niin, Armas?
HURMERINTA (hymyillen). Josefinen tahto on minun lakini.
ROUVA DANELL (tarjoilijaneidille). Käskekää tänne. (Pujottaa kätensä
Hurmerinnan käsikynkkään. Menevät kamariin vasemmalle.)
TARJOILIJANEITI. Kyllä minä käsken. (Silmätessään ympärille huomaa rouva Danellin laukun, jonka ottaa ja kurkistaa sisään.) Mitä? (Ottaa laukusta kaksi korttia.) Ruutukuningas ja ristirouva! Kukahan koiransilmä—? (Viskaa kortit lattialle, lupsauttaa laukun kiinni ja yrittää lähtemään vasemmalle.)
HILLERI (tulee perältä). Neitsy voi minulle sanoa kumpaa minä haen, hattuani vai päätäni?
TARJOILIJANEITI. Päätä teillä ei ole koskaan ollutkaan. Mutta tuossa on hattunne.
HILLERI. Sepä hyvä. Päättä sitä kyllä toimeen tulee, vaan hatutta ei.
TARJOILIJANEITI. Mutta kuulkaa, Hilleri. Miksi tätä herraa oikein karahteerataan?
HILLERI. Herra pankkiiriksi.
TARJOILIJANEITI. No sitähän minäkin, että se ei ole mikään mökinpoika, kun antoi juomarahana kultarahan.
HILLERI (osoittaa rahakasaa pöydällä). Nuo sille äsken kukko muni.
TARJOILIJANEITI. Herra jesta! Ja jättää tuolla tavoin. Jos sattuisi katoamaan, niin olisi minun syyni. (Kerää rahat vyöliinaansa ja rientää vasemmalle. Ovessa mennessään.) Herra pankkiiri! (Vetää oven kiinni.)
HILLERI (huomaa kortit lattialla, ottaa ne ja asettaa vierekkäin pystyyn kuvastinta vasten ja katsoo nyökäyttäen päätään, kummastellen). Hm!
NEITI SALMELA (tulee peräovesta; hiljaisesti). Hilleri. Siellä on kauppaneuvoksen härkä.
HILLERI. Ei auta kuin odottaa, kunnes menee. (Istahtaa ja panee kädet ohimoilleen.)
NEITI SALMELA heittäytyy hervottomasti istumaan sohvaan koettaen hillitä itkuaan. Paiskautuu pitkäkseen kasvoilleen ja itkee rajusti, mutta äänettömästi.
HILLERI (kohottaa päätään ja silmää neiti Salmelaa, asettuu entiseen asemaansa; hetken kuluttua nousee ja menee neiti Salmelan luo). Neiti Salmela. Puhelkaamme.
NEITI SALMELA nousee pyyhkien silmänsä.
HILLERI (katsoen aina silmiin, isällisesti). Niin teille kuin asialle, jota ajoitte, oli parasta, että näin kävi. Uskokaa minua.
NEITI SALMELA. Minä uskon, sillä minä itse nyt tunnen ja tiedän. Mutta mikä kauhea pettymys! (Purskahtaa itkemään.)
HILLERI. Sanoitte, ettei pettymys teitä pelota.
NEITI SALMELA. En ymmärtänyt teitä. En luullut teidän tätä tarkoittavan.
HILLERI. Ettekä olisi uskonut, jos minä olisin sanonut teille, että hän on ainoastaan—ruutukuningas. Huvittaako teitä nähdä sattuman leikkiä? (Osoittaa kortteja.)
NEITI SALMELA (silmää kortteja). Herranen aika! Onko tämä unta vai totta?
HILLERI. Elämä on unelma.
NEITI SALMELA. Minun elämäni on pahaa unta, pahaa unta, pahaa unta.
HILLERI. Kääntykää toiselle kylelle, oikealle kylellenne.
NEITI SALMELA (kuin havahtuen, katsoo pitkään Hilleriä kasvavalla riemastuksella. Pitkä äänettömyys). Kuulkaa!
HILLERI (äänettömyyden jälkeen). No mitä?
NEITI SALMELA (painaa käsillä ohimoitaan) Minä en saa nyt kiinni ajatuksistani. Minusta vain tuntuu, että jotakin on hullusti ollut pitkän aikaa ja että voisi olla jollakin tavoin paljon paremmin, niinkuin minulla on ennen ollut. (Tuttavallisesti kuin seisoisi isänsä edessä hypelöipi molemmin käsin Hillerin takinpielustoita.) Saanko tulla teidän luonanne käymään, teidän kotonanne puhellakseni? Ja te annatte minulle hyviä neuvoja. Eikö niin?
HILLERI. Parhaani mukaan, hyvä neiti.
NEITI SALMELA (pyyhkäisten silmänsä, oikaiseksen). Tuntuu kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.
HURMERINTA (tulee vasemmanpuolisesta ovesta, kääntyy jälkeensä sanomaan). Kyllä, kultaseni, kyllä. Toivon löytäväni.
NEITI SALMELA (turvautuen Hilleriin). Voi, voi, hyvä Hilleri.
HILLERI (rauhoittavasti kädellään). Olkaa te aivan levollinen. (Kääntää hänet seisomaan selin. Hurmerinnalle.) Herra tirehtööri hakee varmaan näitä. (Antaa hänelle kortit.)
HURMERINTA (huomaa neiti Salmelan, hämillään). Oletko vielä täällä, sinä—Eeva—?
HILLERI (Hurmerinnalle huomauttavasti). Neiti!—Neiti Salmela.
HURMERINTA. Minä en nyt puhu Hillerin kanssa!
HILLERI. Mutta minä puhun neiti Salmelan puolesta, sillä minun suuni on—halpasempi.
HURMERINTA (Hillerille). Ahaa! Nyt minä tiedän mikä sinä olet! Musta piru!
HILLERI. Minä olen se profeetta sohvan takaa, joka kieltäysin juomasta herran esittämää veljenmaljaa.
HURMERINTA. Siitä hyvästä työstä minä olen ikuisesti oleva kiitollinen.
HILLERI. Mutta se ei kuitenkaan riitä takaamaan minulle vahtimestarinvirkaani.
ROUVA DANELL (raottaen ovea). Armas! Löysitkö sinä, Armas?
HURMERINTA (menee ovelle. Neiti Salmelalle). Minä sinulle Eeva kirjoitan ja—
HILLERI. Ja se on oleva ensimäinen runo, jonka herra tirehtööri on kirjoittanut—pankissa.
HURMERINTA (ovella). Ja Hilleriä minä muistan.
HILLERI. Ja herra pankkiiria minä—säälin.
NEITI SALMELA. Uh! Siinähän se vasta onkin kauppaneuvoksen härkä! Mutta kerran tulee mies, joka iskee!
HILLERI. Tulee, se on varma. Mutta pitää aina muistaa, että on niin hävyttömän paljon niitä kaikellaisia mullikoita. Ja niitä tahtoo sikiytyä omassakin ometassa.
TARJOILIJANEITI (tulee peräovesta). Menkää täältä pois. Tämä huone on ylösotettu. (Huutaa taakseen ja viittoo.) David! David!
DAVID nuori, kaunis harpunsoittajapoika, tulee harppuineen peräovesta, ja TARJOILIJANEITI asettaa hänet vasemmanpuolisen oven eteen.
NEITI SALMELA (Hillerille, viitaten poikaa). David! Sitä sattuman ivaa!
Nauraako vai itkeä?
HILLERI. Tehkää niin kuin minä: minä nauran ja itken yhtä aikaa.
NEITI SALMELA peittää nenäliinalla kasvonsa ja astuu horjahdellen peräovesta. HILLERI seuraa.
TARJOILIJANEITI avaa vasemmanpuolisen oven.
DAVID (laulaa nenä-äänellä).
Margarita de Parete
era' a sarta d' 'e signore;
se pugneva sempe e ddete
pe penzare a Salvatore!
Margari,
'e perzo a Salvatore!
Margari,
Ma l' ommo è cacciatore!
Margari,
Nun ce aje corpa tu!
Chello ch' è fatto è fatto;
nun ne parlammo cchiù!
TARJOILIJANEITI kädet ristissä, pää kallellaan ja suu hymyssä seisoo kuunnellen laulua.
Esirippu.