KOLMAS NÄYTÖS.
Huone sama kuin edellisessä.
Esiripun noustessa pormestarin tyttöjä huoneessa, suurempia ja pienempiä, ja heidän hoitajansa, joka pitää huolta pienemmistä. Suuremmista yksi soittaa huuliharpulla taidokkaasti ja nähtävällä nautinnolla jenkansäveltä, kaksi tyttöä tanssii jenkkaa ja yksi, ELLEN, kulkee niska kyyryssä matkien vihaista härkää, puskee jonkun tuolin kumoon ja sitten asettuu soittajan eteen katsellen altakulmainsa ja ravistaen vähän väliä päätään.
PORMESTARI (kaupungille menossa). Mamma, kun Hilleri tulee tänne, niin sanot sinä hänelle, pruu primuu: että Hilleri kirjoittaa puhtaaksi sen kuulutuksen, joka on minun pöydälläni; pruu sekunduu: että kun poliisikonstaapeli on heinänteossa, ja kun kerrotaan että laivalla on tulossa joku sotaherra, ja sen vuoksi laivarannassa välttämättömästi pitää olla poliisikonstaapeli, niin pyytäisin Hilleriä menemään, mutta hänen täytyy välttämättömästi olla poliisikonstaapelin virkapuvussa. Sen vuoksi menköön poliisikonstaapelin asuntoon ja hänen vaimoltaan pyytäköön konstaapelin virkapuvun lainaan, sanoen että pormestari käski, kun asiat ovat niin ja niin.
PORMESTARINNA. Olisit tästä kirjoittanut paperilipulle ja jättänyt sen pöydällesi, niin ei olisi minun tarvinnut vahtia, milloin Hilleri tulee.
PORMESTARI. Minä kirjoitinkin, mutta—
PORMESTARINNA. No kyllä Hilleri sitten huolen pitää! Mene sinä nyt vain, mutta elä viivy kauan.
PORMESTARI. Minä vain pistäydyn. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (eteiseen). Kaikki huvimatkaa varten on valmiina, ja me lähdemme heti, kun sinä tulet. Sule ovi jälestäsi. Hyvästi, kultaseni. (Kääntyy huoneeseen.) Voi hyvät lapset, kun te pidätte ääntä! Ja kenen luvalla te olette tänne saliin kerääntyneet? Pois! Pois! Pois! Menkää pukeutumaan huvimatkalle. Fiina panee niille ne uudet leningit. No menkää nyt! (Ajelee ruokasaliin lapsia, jotka tahtovat poikkeilla sinne tänne.)
ELLEN jää lopuksi yksin saliin seisoen kuin vihainen härkä, nyrkit sarvina.
PORMESTARINNA. No Ellen, mitä sinä nyt?
ELLEN. Eikö mamma tunne tätä?
PORMESTARINNA. Mene nyt siitä!
ELLEN. Se menee vain, milloin se itse tahtoo!
PORMESTARINNA. Mitä ilvettä tuo taas on?
ELLEN. Eikö mamma ole lukenut lehdestä? Tämä on kauppaneuvoksen härkä.
PORMESTARINNA. Sinä et saa tuollaisia ilveitä pitää! Tuo on rumaa. Jos et sinä herkiä, niin minä sanon papalle, kun hän tulee kotia!
ELLEN. Tietääkö mamma, mitä se nyt tekee?—Se halveksii. (Lähtee liikkeelle hitaasti ja puskee kumoon pienen pöydän, jolla on kortteja, kävelee sitten pää kekkasten ruokasaliin.)
PORMESTARINNA. Hyvä isä tuota tyttöä! Mistä se niitä saakin tuollaisia ilveitä? Ja kun se on niin itsepäinen!—Mutta Aleksandra, missä hän on? (Menee Aleksandran kamarin ovelle, jonka avaa.) Vieläkö sinä olet sängyssä!—Mitä sinä nyt luet?—No yhäkö sitä! Etkö sinä ole sitä vielä saanut luetuksi. Hirveän ikävääkö?—Ole nyt edes hiljempaa! Ota kirja mukaasi ja lue se loppu siellä!—Et välitä hänestä? Armaastako?
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Hyvää huomenta, täti!
PORMESTARINNA (painaa Aleksandran kamarin oven kiinni ja menee kättelemään Hurmerintaa). Hyvää huomenta, Armas. Minä tuossa toruin Aleksandraa, kun se on vielä sängyssä. Ei ole malttanut nousta lukiessaan sitä Armaan kirjaa—hän lukee sitä jo toista kertaa.
HURMERINTA. Hauska kuulla.
PORMESTARINNA. Nyt Armas saa nähdä hyvin kaunista ja runollista, kun menemme sinne Onnellisuudensaareen. Se on hyvin kaunis. Rakennus, joka meillä on siellä, on vain hyvin pieni, sellainen maja, ja me sanommekin sitä »Majaksi». Tietysti olemmekin enimmäkseen ulkona. Pappa se koko ajan istuu ongella, hän on kiihkeä onkimies. Hänellä on oma pieni onkiveneensä. Armas ja Aleksandra voivat toisella veneellä soudella siellä ympäriinsä.
HURMERINTA. Kyllä kai minä ehdin pistäytyä kaupungilla, ennenkuin lähdemme?
PORMESTARINNA. Mihin Armas menee?
HURMERINTA. Minä käyn vain pankissa.
PORMESTARINNA. Kyllä, kyllä Armas ehtii pankissa käydä.
HURMERINTA. Kanttori aikoi pistäytyä täällä tähän aikaan—
PORMESTARINNA. Varmaankin rahoja Armaalta lainaa?
HURMERINTA. Ei. Vaan hän pyysi minua tarkastamaan jonkun hänen kirjoituksensa, runon, jonka hän aikoo lukea, vai oliko se joku puhe, jonka hän aikoo pitää, minä en saanut oikein selvää.
PORMESTARINNA. Vai niin. Minä arvelin, että hän lainaa rahaa. Sillä tosin hänellä on rikas morsian, mutta niin itara, niin kitsas, niin itara ja kitsas, että Armas ei voi kuvitella! Kyllä Armas hänet tunteekin: rouva Danell!
HURMERINTA. Ovatko he kihloissa?
PORMESTARINNA. Ei julkisesti, sillä rouva Danellilla on vielä suruvuosi. Mutta huomenna kanttorin päivällisillä he julkaisevat kihlauksensa. Armas tietysti pitää heille puheen.
HURMERINTA. Niin, kyllä. Näkemiin, hyvä täti. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (jälkeen). Armas ei saa mennä muualle, ettei viivy. (Kovemmin.) Armas! Ottaako Armas ruokaryyppyjä? Vai niin. Minä kysyin vain sen vuoksi, että minä papalle valmistan syrpriisin, otan hänelle vähän mukaan, sillä pappa hirveästi rakastaa ruokaryyppyjä.
PALVELIJA (tulee ruokasalin ovesta). Paljonko sitä paloviinaa pitää panna?
PORMESTARINNA. Pieni ryyppylasillinen vain, yksi ainoa.
PALVELIJA. Mihin sen saa sopimaan semmoisen vingerporinmäärän!
PORMESTARINNA. On kai meillä joku pieni tyhjä pullo.
PALVELIJA. Enpä ole erottanut muuta kuin litranvetoisen lysolipullon.
PORMESTARINNA. Minä tulen itse hommaamaan. Onko ruokatavarat jo kaikki laitettu?
PALVELIJA. Millä aikaa? Ei suinkaan sitä joka paikkaan repeä samalla kertaa!
Soitetaan eteisen ovikelloa.
PORMESTARINNA (hätäytyen). Se on rouva Danell, minä kuulen soitosta.
Kuule, mene sinä eläkä laske tänne!
PALVELIJA. Mitä minä sille sanon?
PORMESTARINNA. Valehtele jotakin!
PALVELIJA. Mistäpä minä sen taidon nyt sieppaan?
PORMESTARINNA. Sano vain aina päinvastoin.
PALVELIJA. Niillä on konstinsa noilla rouvillakin.
PORMESTARINNA. Eihän auta. Rouva Danell jos pääsee tänne, niin lyöttäytyy mukaan huvimatkalle. Ja minä en häntä tahdo, en millään!
PALVELIJA. Minä sanon sille, mitä sylki suuhun tuopi. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (eteiseen). Ei saa kuitenkaan olla hävytön. Mutta minä tiedän, mikä varmaan auttaa, jos ei muu. Tahdo siltä rahaa. Se on niin kitsas, niin kitsas. Pyydä häneltä vain viisi penniä, niin silloin hän lähtee hyppyyn kuin henkeä uhattaisiin. Ja muista sulkea ovi hänen jälkeensä, muuten meidän sali taas muuttuu kievariksi, niinkuin eilenkin. (Juoksee ruokasaliin.)
ROUVA DANELL (tulee eteisestä, laukku kädessä). Ei minulla mitään niin kovin tärkeää asiaa olekaan pormestarille. Voi kun tämä sali näyttää nyt niin hauskalta!
PALVELIJA (on tullut rouva Danellin jälessä). Ei ollenkaan hauskalta!
ROUVA DANELL. Ei suinkaan se ollut neiti Aleksandra, jonka minä olin näkevinäni tuon kamarin ikkunasta.
PALVELIJA. Neiti Aleksandra se oli.
ROUVA DANELL. Eivätpä silmäni sittenkään valhetelleet. (Nauraa.) Neiti
Aleksandra oli vielä paita päällä.
PALVELIJA. Ei ollut paitaa.
ROUVA DANELL. Minä näin äsken pormestarinnan kaupungilla ostoksilla. Ei suinkaan hän ole vielä tullut kotia?
PALVELIJA. On tullut.
ROUVA DANELL. Ei sinun tarvitse pormestarinnalle sanoa, että minä olen täällä. Minulla on vain vähän asiaa herra Hur-Hur-Hurmerinnalle. Ei suinkaan hän ole kävelemässä?
PALVELIJA. On parasta aikaa.
ROUVA DANELL. No minä odotan häntä. Sinä saat mennä.
PALVELIJA. Hyvä rouva, antakaa minulle viisi penniä.
ROUVA DANELL. Kernaasti, sillä sinä aina puhut totta. Pormestarinna jäi minulle eilen velkaa viisi penniä, sinä saat sen häneltä periä.
PALVELIJA. Se ruvetkoon olemaan teidän hassunanne! (Menee ruokasalin ovesta.)
ROUVA DANELL yksin jäätyään menee Hurmerinnan kamarin ovelle ja kurkistaa reikelinavaimen reijästä raottaen oven. Juoksee laukulleen, josta ottaa seteleitä ja kultarahoja, ja rientää Hurmerinnan kamariin.
HILLERI (tulee eteisestä ja pysähtyy haistellen, huomaa rouva Danellin laukun, menee kurkistelemaan ja nostaa irtonaisia seteleitä. Pudistaa päätään.) Täkykaloja! (Ottaa laukusta kauniin kirjekuoren.) Hurmerinnalle. Vai toisen apajalle sinä. (Ottaa avonaisesta kirjekuoresta 500-markkasen, kääntyy selin yleisöön ja kuin kaukaa katsellen levittää 500-markkasen, jonka sisässä on rouva Danellin valokuva). Valokuva ja viidensadanmarkan raamit! (Valitsee lattialta olevista korteista ja vaihtaa sen valokuvaan.) Tämä on onnistuneempi! Ristirouva! (Pistää kuoreen, panee laukkuun ja yrittää pormestarin kamariin.)
KANTTORI (tulee eteisestä). Tiedätkö, Hilleri, onko herra Hurmerinta kotona?
HILLERI. Ei ole, äsken tuli minua vastaan, mihin lie mennyt. Eikä pormestarikaan ole kotona, ja pormestarinnalla on, tiedän minä, erittäin kiire, ja minulla on kiire.
KANTTORI. Minusta tuntuu, että rouva Danell on täällä?
HILLERI. Niin minustakin. (Menee pormestarin kamariin.)
ROUVA DANELL (tulee Hurmerinnan kamarista). Hyvää päivää, kanttori.
KANTTORI (hämmästyen itsekseen). Ei enää mustissa! (Lyö otsaansa.) Kuinka minä olen niin erehtynyt päivästä? Rouva Danell! (Ottaa taskustaan paperin, jota silmää, asettuu seisomaan puhujan asentoon pidellen toisella kädellä tuolista, toinen käsi, jossa on paperi, selän takana.) Rouva Danell! Kun ensimäinen ihminen kulki paratiisin lemuavissa lehdoissa, yksin, ilman kumppania, ilman toveria, jolle olisi voinut ilmaista ihastuksensa—ihastuksen, jota tunnemme katsellessamme luontoa, niin humisevassa metsässä kuin rannalla tyynen lammin, jonka pinnalle laskeva aurinko kultaisen sillan luo. Eikö synny meissä silloin selittämättömiä tunteita—tunteita, joita ei selittää voi? Näistä tunteista voimakkain, jaloin, voimmepa sanoa ylevin on— rakkaus. Rouva Danell! Ottakaa vastaan minun rakkauteni.
ROUVA DANELL. Minun suruvuoteni päättyy vasta 24 päivänä, huomenna.
KANTTORI. No sitähän minäkin, että vasta huomenna se on 24:s.
ROUVA DANELL. Keskiviikkohan meillä on tänään?
KANTTORI. Keskiviikko.—Minä tulen siis huomenna kello 12.
ROUVA DANELL. Herra—herra—(osoittaa Hurmerinnan kamariin) tämä herra on pyytänyt saada tulla.
KANTTORI (hämmästyen). Herra Hurmerintako? (Masentuneena). Minä olen luullut, että te rakastatte minua.
ROUVA DANELL. Hyvä kanttori, kyllä minä rakastan teitäkin. Te olette kaunis. Mutta herra Hurmerinta on—minä en tiedä mitä hänessä on, josta minä pidän niin hirveästi.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell. Hyvästi. Me emme enää näe toisiamme.
ROUVA DANELL. Minne te matkustatte?
KANTTORI. Se on sama vaikka koskeen!
ROUVA DANELL. Fyi kanttori! Ei saa niin sanoa. Se on synti!
KANTTORI. Te ette käsitä miten jalosti ja ylevästi teitä rakastan, miten teitä rakastan puhtaasti ja kauniisti niinkuin rakastavat ainoastaan metsän lintuset, jotka meitä tervehtivät sävelillään jo varhain kesäaamuisin, auringon vasta ruskottaissa, jos satumme silloin heräämään.
ROUVA DANELL (pyyhkii kyyneleitä). Ei sitä tiedä vielä, rakastaako
Hurmerinta minua.
KANTTORI. Jos hänellä onkin aivan muuta asiaa!
ROUVA DANELL. Huomenna sen kuulee.
KANTTORI. Lähettäkää minulle sitten tieto.
ROUVA DANELL. Minä lähetän heti Liisan. Ja »joo» merkitsee, että herra
Hurmerinta rakastaa ja »ei», että ei rakasta.
KANTTORI. Siis jos Liisa sanoo »ei», niin minä saan tulla.
ROUVA DANELL. Niin.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell.
ROUVA DANELL (ojentaa kätensä). Te puhuitte niin kauniisti, että minä ymmärsin kaikki.
KANTTORI. Se oli minulla vielä kauniimmasti kirjoitettu, vaan minä en muistanut kaikkea. (Kumartaa.) Hyvästi. (Menee ovelle.)
HURMERINTA (tulee eteisestä). Terve mieheen! Joko sinä olet pois menossa? Tule nyt sisään, niin minä luen sen kirjoituksesi.
KANTTORI. Minä en sitä enää tarvitsekaan. Minä menen ja kirjoitan uuden ja oikein kauniin, niin ideaalisen, ettet sinä koskaan voi niin ideaalisesti puhua. (Menee.)
HURMERINTA jää katsomaan kanttorin jälkeen.
ROUVA DANELL (katseltuaan itseään kuvastimessa). Hyvää päivää!
HURMERINTA (kääntyy, huomaavasti). Oo, rouva Danell! Anteeksi, minä en huomannutkaan. Hyvää päivää! (Kättelee.)
ROUVA DANELL. Minä nyt tulin tuomaan teille sen, mitä pyysitte.—(Ottaa laukustaan, jonka avaa Hurmerinnan silmien edessä, kirjekuoren ja antaa Hurmerinnalle.)
HURMERINTA (kummastuksissaan ottaa kuoresta rahan ja hämmästyy). Mitä!
ROUVA DANELL. Muistinko väärin? Viisisataa te sanoitte, vai olenko muistanut väärin? Pyysittekö enemmän?
HURMERINTA. Niin, en. Viisisataa. Te olette äärettömän jalomielinen. Minä en löydä sanoja kiitollisuuteni ilmaisemiseksi. (Rientää kamariinsa ja hetken kuluttua palaa tuoden kirjan.) Minä olen saanut teiltä luvan tulla luoksenne, ja pidättäen itselleni edelleenkin tämän suloisen oikeuden, tässä hätäyksissäni vähäiseksikään merkiksi tulvehtivasta kiitollisuuteni tunteesta, pyydän antaa teille sen, mitä minulla on parasta.
ROUVA DANELL (ottaa kirjan). Mikä tällä on hintana? (Istuu katselemaan.)
HURMERINTA. Kolme ja viisikymmentä.
ROUVA DANELL. Oo! (Selailtuaan vähän kirjaa pysähtyy jotakin lehteä lukemaan.) Kuulkaa, mitä tuo nolnol merkitsee?
HURMERINTA. Ai, onko siinä painovirhe? Sepä on ikävä! (Käy katsomaan rouva Danellin olan yli.) Missä se on?
ROUVA DANELL. Tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa, niitä on joka paikassa.
HURMERINTA. Niin tämä. Se on oo!
ROUVA DANELL. Oo? (Itsekseen.) Oo—oo pee kuu är äs tee uu—?
HURMERINTA. Tämä on huudahdus. (Lausuu.) Oo Margaretha, oo
Margaretha!—
ROUVA DANELL. Onko siitä kauan, kun hän kuoli?
HURMERINTA (hämillään). Kuoli?—Kyllä, kyllä siitä on.
ROUVA DANELL. Oliko hän kaunis?
HURMERINTA (neuvottomana). Kyllä—kyllä—kyllä hän—
ROUVA DANELL. Oliko teistä se kuva minun näköiseni?
HURMERINTA. Anteeksi, rouva Danell, mikä kuva?
ROUVA DANELL. Se, joka oli kirjekuoressa.
HURMERINTA. Niin—niin oli—kyllä se oli—(Ottaa taskustaan kirjekuoren, josta hakee kuvaa, hämillään.) Kyllä on, kyllä on. (Huomaten.) Ihmeellisesti teidän näköisenne. Mutta—(Menee ja ottaa kortin.) Kaikki sanovat, että tämä ruutukuningas on ihan minun näköiseni. Onko teidän mielestänne?
ROUVA DANELL (ihastuen). Aivan teidän näköisenne! Aivan teidän näköisenne!
HILLERI ilmestyy pormestarin kamarin ovelle.
HURMERINTA (ottaa kirjekuoresta kortin). Mutta te olette kuitenkin paljon kauniimpi kuin tämä ristirouva.
ROUVA DANELL. Olenko todella kauniimpi kuin tämä?
HURMERINTA. Paljon kauniimpi!
ROUVA DANELL. Saanko minä tämän ruutukuninkaan?
HURMERINTA. Jos se teitä miellyttää—
ROUVA DANELL. Saanko ottaa tämän ristirouvankin?
HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.
HILLERI (aivastaa). Äts-hih!
ROUVA DANELL (nousee). Hilleri! Te Hilleri olisitte eilen minua pettänyt!
HILLERI. Millä tavoin, rouva Danell?
ROUVA DANELL. Te tahdoitte kuusi penniä ostaaksenne joka pojallenne pennin korpun.
HILLERI. Niin pyysin, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Eikös se kuudes poika ole aivan vasta syntynyt?
HILLERI. Eilen, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Mutta niin pienet lapset eivät syö korppua!
HILLERI. Eivätkö?
ROUVA DANELL. Eivät syö! Minun piikani sanoi, ja sitten minäkin hoksasin.
HILLERI. Mitäs herra toimittaja tästä asiasta arvelee?
ROUVA DANELL. Enkö minä ole oikeassa?
HURMERINTA kumartaa.
ROUVA DANELL. No! Saatte nyt hävetä, Hilleri. Elkää koskaan enää tulko pettämään ihmisiä!
ELLEN (tulee ruokasalista, kaksi kohennusrautaa sarvina). Tämä on kauppaneuvoksen härkä! (Uhkaa rouva Danellia.)
ROUVA DANELL väistyy, lähtee juoksemaan ympäriinsä ja viimein huutaen syöksyy eteiseen.
ELLEN seuraa rouva Danellia.
HURMERINTA. Se oli kauppaneuvoksen härkä, se! Mutta eihän siitä kirjoituksesta ole kuulunutkaan mitään. Vai onko Hilleri kuullut?
HILLERI. En, herra toimittaja.
HURMERINTA (kävellen edestakaisin). Minä olen sen nyt lukenut tarkemmin. Minusta se ei enää tuntunut sellaiselta kuin ensi kerran lukiessani, jolloin minä pidin sen aivan yleisenä kuvauksena vain.— Mutta tällaisena tosioloista otettuna minä olisin tahtonut sen toisella tavoin. Minä—jos olisin sitä ollenkaan ottanut—kaikessa tapauksessa olisin muuttanut yhtä ja toista siinä,—esimerkiksi se, mitä on sanottu sanomalehdentoimittajista ja kirjailijoista ylimalkaan, olisi saanut olla kokonaan poissa, kun kirjoitus kerran, niinkuin sanoin, perustuu tosiseikkoihin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa tosiseikoista semmoisinaan. Mutta muuten näistä epäkohdista olisin minä kirjoittanut vain lyhyesti ja asiallisesti—käsittääkö Hilleri?
HILLERI. Voi hyvä herra toimittaja, jos olisi herra toimittajan käsitys, niin johan sillä kelpaisi toimittajaksi vaikka johonkin Helsingin lehteen.
HURMERINTA. Se on omituista, miten te juovuksissa olette terävä ja pureva. Te olette aivan kuin toinen mies.
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA (taputtaen olalle). No no, elkää nyt. Eihän mitään! Kullekin on annettu se mikä on annettu, ja tulee tyytyä siihen. Minä muuten pyydän Hilleriltä nöyrästi anteeksi, että eilen tulin lausuneeksi sanoja, jotka olivat varsin sopimattomia. Mutta ymmärtäähän Hilleri, että kun ei tunne ihmistä, niin erehtyy hänestä hyvin helposti.
HILLERI. Sattuu se minullekin, herra toimittaja.
HURMERINTA. Mutta—oletteko kysynyt neuvoja tohtorilta?
HILLERI. Tohtori sanoo, että minulla on vika korvissa. Minun pitäisi pitää ne tukossa.
HURMERINTA. Silmät teillä näyttävät omituisilta.
HILLERI. Tohtori määräsi silmälasit, vaan ei löydy minulle sopivaa numeroa.
HURMERINTA. Teillä on kuusi lasta?
HILLERI. Kuusi poikaa, herra toimittaja.
HURMERINTA. Ei yhtään tyttöä?
HILLERI. Minä niistä tykkäisin hyvinkin, vaan eukkoni sanoo, että aina sitä rukiilla ohria saa.
HURMERINTA (nauraa). Teidän lapsenne ovat terveitä?
HILLERI. Ovat, Jumalan kiitos.
HURMERINTA. Tässä on kymmenen penniä teille, että saatte ostaa heille namusia.
HILLERI. Herra toimittaja, se on aivan liikaa, viisi penniä riittää hyvin. Mutta minulla ei ole antaa takaisin viittä penniä—vaan kyllä herra toimittaja voi kai ottaa sen tästä kymmenestä markasta?
HURMERINTA. Eikö mitä, pitäkää vain kokonaan se kymmenen penniä. (Menee kamariinsa.)
HILLERI (ovelta). Ei ei, liika on aina liikaa. Herra toimittaja antaa sitten joskus, kun rahoissa paremmin sopii. (Palaa takaisin.)
NEITI SALMELA (tulee eteisestä, kätellen). Päivää, Hilleri! Oletteko lukenut eilisenpäiväistä lehteä?
HILLERI. Luin minä »Soopankeittolaitoksesta».
NEITI SALMELA. Heittäkää pois tuo naama.
HILLERI. Minä vien naamani kokonaan pois. Hyvästi, neiti.
NEITI SALMELA. Elkää menkö vielä, minä tahtoisin puhella muutaman sanan.
HILLERI. Mutta minulla on niin tulisen kiire, sillä minä olen määrätty poliisikonstaapeliksi laivarantaan. Minun täytyy joutua. Hyvästi, neiti Salmela, hyvästi.—Herra toimittaja on tuolla kamarissaan. (Menee eteiseen.)
NEITI SALMELA (kiiruhtaa Hurmerinnan ovelle ja koputtaa). Se olen minä.—Enhän voi tulla sinne! Tule sinä tänne. Ja joudu, minulla on niin paljon puhuttavaa!
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Mitä nyt niin paljon ja sellaisella äänellä?
NEITI SALMELA (osoittaa kadulle). Kuule!
HURMERINTA. Mitä?
NEITI SALMELA. Etkö kuule naurua?
HURMERINTA. Kuulen, ja olen kuunnellut jo kauan. Mitä se on?
NEITI SALMELA. Lukevat »Kauppaneuvoksen härkää»!
HURMERINTA. Sitä lukevat?
NEITI SALMELA. Niin, nyt vasta! Minä eilen, heti kun lehden käteeni sain, luin sen ensimäisenä ja varmaankin kymmenen kertaa uudelleen nauruni lomassa. Ja minua sitten suututti, kun muut eivät huomanneet sitä.
HURMERINTA. No miten ne nyt ovat sen huomanneet?
NEITI SALMELA. En tiedä miten. Mutta luultavasti ei ole kukaan eilen koko lehteä silmännytkään, ainakaan kirjoituksia. Sillä en minäkään ole sitä tähän saakka lukenut, sitten kun alussa jonkun kerran koetin hakea siitä jotakin, löytämättä koskaan mitään.
HURMERINTA (osoittaen kadulle). Kuule, kun ne nauravat!
NEITI SALMELA. Niin! Ja se on pitkin katuja vain samallaista. Ihmiset seisovat ryhmissä, lapset istuvat seinävierillä pää päässä kiinni ja kuuntelevat, kun joku niistä lukee.
HURMERINTA. Kuule tuota hälinää! (Menee silmäämään ikkunasta ja peräytyy takaisin.) Kirjapainon edusta on mustanaan väkeä!
NEITI SALMELA. Siellä minun tullessani faktori, vai mikä lie ollut, möi ikkunasta lehtiä ja huusi sitten, ettei ole enää ainoatakaan.
HURMERINTA. Mutta ne nauravat vain, eikö niin?
NEITI SALMELA. Nauravat, nauravat, nauravat.—Armas! Kun minä eilen, noustessani tuohon ikkunaan, huomautin: muista, että olet kuningas, niin tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon, että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni, melkein joka rivillä.
HURMERINTA. Sinäkin?
NEITI SALMELA. Niin. Näin pelkuruuteni, saamattomuuteni, tyhmyyteni.
Minä olisin voinut ja minun olisi pitänyt olla aivan toinen ihminen.
HURMERINTA. Mutta kuule sinä tuota naurua!
NEITI SALMELA. Se kasvaa, paisuu! Olet onnellinen kuningas.
HURMERINTA. Ja sinä kuningatar. (Hyväilee.)
NEITI SALMELA. Minä koetan tulla arvoiseksesi. (Tuskan ilme kasvoilla.)
Sinun kätesi, sinun kätesi taas!—Mutta minähän olen kunnoton!
(Kiihkeästi tarttuu Hurmerinnan käsiin ja suutelee niitä.)
ELLEN tulee eteisestä kuin ennenkin palokoukut sarvina, ryntää vihaisesti ja puskee neiti SALMELAA, joka huudahtaen kääntyy päin ja, nähtyään Ellenin, tarttuu toiseen kohennusrautaan, kiskaisten sen Ellenin kädestä.
ELLEN raivostuu ja alkaa hurjasti hosua toisella kohennusraudalla.
NEITI SALMELA (uhkaavasti). Tyttö sinä!
HURMERINTA. Se on talon lapsia, tule pois! (Vie neiti Salmelan omaan kamariinsa)
ELLEN (kokoaa sarvensa, asettuu seisomaan ja vihaisesti katsoo Hurmerinnan kamariin päin). Se opettaa rakastavaisille, ettei kulku tääll' ole ruusujen ja kukkasten pääll'—amuuuu, amuuu, amuuu. (Menee ruokasaliin.)
PORMESTARI (tulee eteisestä, sanomalehden palanen kourassa, nauraa makeasti, istuu tuolille). Tämä pitää näyttää mammalle. (Nauraa edelleen.)
PORMESTARINNA (sanomalehden palanen kädessä tulee ruokasalista, nauraen). Tämä pitää antaa papalle. (Huomaa pormestarin, menee istumaan tuolille vastapäätä ja nauraa.)
PORMESTARI. Oletko mamma lukenut eilistä lehteä?
PORMESTARINNA. Olen vähän, sain tämän reväistyksi piikain käsistä.
Oletko sinä?
PORMESTARI. Olen, sain tämän kadulla pojilta ostaa kahdella markalla.
Nauravat nenät vastakkain.
PORMESTARINNA. Siinähän on mukavasti sanottu sinusta, pappa.
PORMESTARI (käy vakavaksi). Minusta?
PORMESTARINNA. Niin, sillehän minä juuri nauran.
PORMESTARI. Sinustahan, mamma, siinä on sanottu niin sievästi, ja sille minä nauroin.
PORMESTARINNA (käy vakavaksi) Minusta?
PORMESTARI. Tuossa on, lue! (Antaa lehtipalasensa.)
PORMESTARINNA. Lue sinä tuosta. (Antaa lehtipalasensa.)
PORMESTARI (luettuaan). Onko tämä minusta?
PORMESTARINNA (kesken lukunsa). On, on. Sinuun se sopii.
PORMESTARI lukee uudelleen.
PORMESTARINNA. Tarkoitetaanko tällä minua?
PORMESTARI (kesken lukunsa). Tietysti, tietysti.
PORMESTARINNA. Mutta tämä on hävytöntä!
PORMESTARI. Se ei ole hävytöntä, mutta tämä on enemmän kuin hävytöntä!
PORMESTARINNA. Minä sanon, että se sinusta on ihan puntista prikkuun, aivan oikein, aivan oikein, aivan oikein. Mutta tämä!
PORMESTARI. Se, se juuri on niin kuin olla pitää, liian vähän vain sanottu. Mutta—
PORMESTARINNA. Tämä on sinun syysi!
PORMESTARI. Minun? Oho! Päinvastoin!
PORMESTARINNA. Minä olen monta kertaa sanonut, että jos tulisi joku sanomalehdentoimittaja ja näkisi tämän kaiken—
PORMESTARI. Vai niin! Vai niin sinä olet sanonut? Kun sinä juuri olet aina kieltänyt, jos minä olen aikonut ruveta toimeenpanemaan järjestystä. Sinä olet hänkkärehtänyt—
PORMESTARINNA. Hänkkärehtänyt?
PORMESTARI. Niin juuri. (Matkien.) Kauppaneuvos suuttuisi ja kauppaneuvos tekisi sitä ja sitäkin, se on ollut sinun nuottisi.
PORMESTARINNA. Itse olet ollut nahjus etkä ole uskaltanut—
PORMESTARI. Uskaltanut!
PORMESTARINNA. Niin. Olet sanonut, että mikä sitä riitelemään ja sakottamaan, että koettaa elää rauhassa—
PORMESTARI. No eikö ole eletty rauhassa? Hä? Eikö ole ollut hyvä sopu?
Häh?
PORMESTARINNA. Minäkö sen sovun ja rauhan olen hävittänyt? Minäkö? Syytätkö sinä minua siitäkin? (Itkien.) Alfred, Alfred! Kuka sen tietää, kuinka pian minusta pääset.
PORMESTARI. Mutta enhän minä, mamma, ole sanonut, että sinä sen olet hävittänyt. Minähän kysyin vain, että eikö ole ollut sopu ja rauha? Meitä ovat kaikki kunnioittaneet. Nyt ne meille nauravat vasten naamaa!
PORMESTARINNA. Minä en ilkeä enää näyttäytyä omalla pihallakaan.
PORMESTARI. Ja kiitä siitä Hurmerintaa, jonka sinä hommasit meille asumaan.
PORMESTARINNA. Kas niin, taas minun syyni. Minä se olen hommannut, minä vain aina.
PORMESTARI. No kukas hänet hommasi? Etkö juuri sinä? Sinun piti saada lapset sullotuksi ahtaalle ja tuo kamari tuosta Aleksandran kamarin vierestä Hurmerinnalle. Sinä lensit ja leuhotit, hommasit hänelle juhlat, menit laivasillalle vastaanottamaan kuin suurtakin herraa. Mitä varten?
PORMESTARINNA. Sinäpä se ensinnä ehdotitkin, että otettaisiin meille.
KANTTORI ja POMMERI tulevat eteisestä käsikynkässä.
POMMERI. No, onko nyt mielenne hyvä, kun olette saaneet koko kaupungin —miten sinä kanttori sanoitkaan?
KANTTORI. Blamaseeratuksi
POMMERI. Ja sikaneeratuksi! Minä kysyn onko?
PORMESTARI. Mekö, pormestarinna ja minäkö olemme sen tehneet?
POMMERI. Kuka esitteli tänne Hurmerintaa sanomalehdentoimittajaksi?
KANTTORI. Sinä, pormestari!
PORMESTARINNA. Ja kuka hänet valitsi?
PORMESTARI. Johtokunta, johon en kuulu minä.
POMMERI. Minä johtokunnan esimiehenä en lausunut puoleen enkä toiseen, mutta sinä, kanttori!
KANTTORI. Minä puolustin, mutta minä luulin häntä toiseksi mieheksi, ideaaliseksi mieheksi.
POMMERI. Siinä sinä nyt näet, mihin niillä iteaaleilla pääsee! Ei, rinsiippi se olla pitää! Jos olisi pietty rinsiipistä kiinni—
KANTTORI. Eilen illalla sinä olit illallisilla hänen kanssaan.
PORMESTARINNA. Käsi kaulassa!
POMMERI. Käsi kaulassa?
PORMESTARI. Käsi kaulassa todella olitte, kun juotiin kahvia ja munkkia.
PORMESTARINNA. Ja Pommeri koetti kaikella tavoin vaikuttaa, että
Hurmerinta esittäisi lehdessä teitä valtiopäiville.
POMMERI. Mikäs se oli takana kanttorilla iteaalisilla päivällisillään, jotka pitäisivät olla huomenna! Syötä nyt sitä iteaaleillasi.
KANTTORI. Enpä syötä!
POMMERI. Ja pormestari ja pormestarinna ovat Hurmerintaa kantaneet kämmenillään. Muka Aleksantralle mieheksi.
KANTTORI. Hukka yritys. Hän naipikin rouva Danellin!
PORMESTARINNA. Meidän Aleksandra ei välitä hänestä, ei ollenkaan. Ja minäkö antaisin tyttäreni tuollaiselle miehelle, jolla ei ole ymmärrystä tuon enempi.
PORMESTARI! Eikä kiitollisuutta! Pidetty kuin omaa poikaa, niin tuolla tavoin.
POMMERI. Koira! Minä niin syötin ja juotin juuri silloin kun se oli haukkua räkyttänyt. Lempsatti, etten minä eilen tullut lukeneeksi lehteä. Nyt minua vasta alkaa oikein harmittaa! Aika kantaali. Aika kantaali!
HILLERI (tulee eteisestä poliisikonstaapelin virkapuvussa, jonka kaikin puolin selvään näkee lainapuvuksi). Herra pormestari. Se sotaherra, joka laivalla tuli, oli teurastaja Tolosen poika, Pekka, joka on rakuunarykmentissä siknalistina.
PORMESTARI. No niin! Tyhjää hölpöttivät!
HILLERI. Mutta kauppaneuvos tuli kotia.
KAIKKI. Kauppaneuvos!
PORMESTARINNA. Pappa, käske Hurmerinnan muuttaa pois, heti!
POMMERI. Ja heti viralta pois! Heti!
KANTTORI. Kutsutaan johtokunta koolle tänne nyt heti!
POMMERI. Niin, mitä veli pormestari sanoo siitä?
PORMESTARINNA. Niin, kokoontukaa vain täällä.
KANTTORI. Meitä on jo kaksi johtokunnan jäsentä, kun saadaan vielä joku, Naatus ja—
PORMESTARINNA. Naatus onkin tuolla kyökissä, ollut jo aamusta asti, tutkii piikain kieltä.
PORMESTARI. Kauppias Rautiainenhan asuu aivan tässä vieressä.
Lähetetään joku meidän tytöistä käskemään hänet.
POMMERI. Se olisi melkein parempi, ettei se Rautiainen tulisi.
KANTTORI. Mutta pitää olla vähintään kolme johtokunnan jäsentä paitsi puheenjohtajaa.
POMMERI. Mitäs sitä tarvitsee olla niin iteaalinen.
PORMESTARI. Mutta ettei Hurmerinta voisi syyttää laittomuudesta.
KANTTORI. Ja me äänestämme Rautiaisen kumoon.
POMMERI. No olkoon, eipähän sillä, että paljon painaa semmoinen nappikauppias, yks Rautiainen!
PORMESTARI. No mamma, hommaa sinä sananviejä Rautiaiselle.
PORMESTARINNA. Mutta ilmoita ensin, pappa, Hurmerinnalle, että saa muuttaa meiltä pois heti. Heti!
PORMESTARI. Tarvitseeko sitä nyt—?
PORMESTARINNA. Tietysti!
PORMESTARI. Mutta kun Pommeri ilmoittaa johtokunnan kokouksesta,—niin arvaahan se siitä.
POMMERI. Sinä kanttori saat hänelle ilmoittaa.
KANTTORI. Mutta sehän on puheenjohtajan asia.
POMMERI. Se on liian suuri kunnia Hurmerinnalle, kun puheenjohtaja ilmoittaa. Sanoa tokaise sinä vain.
KANTTORI. Mennään yhdessä, niin on samalla kuin todistajan läsnä ollessa sanottu.
POMMERI. Niin tosiaan.
KANTTORI ja POMMERI (lähtevät vierekkäin, vaan oven eteen tultuaan kääntyvät takaisin molemmat yht'aikaa). Pannaan tuo Hilleri!
PORMESTARI. Niin todella. (Hillerille.) Hilleri ilmoittaa herra
Hurmerinnalle—
HILLERI (keskeyttäen)—että talosta pois ja johtokunnan kokous on heti, ja hänet erotetaan virasta.
POMMERI. Hillerikin se ymmärtää!
PORMESTARI. Mutta Hilleri ei vielä mene, ennenkuin minä pääsen kamariini.
POMMERI. Mitäs minäkään täällä, minä tulen sinne istumaan siksi aikaa.
KANTTORI. No mahdun kai minäkin sinne?
PORMESTARINNA. Minä menen hommaamaan sitä sanaa Rautiaiselle. Mutta minkä vuoksi minua kuitenkin itkettää? (Menee ruokasaliin.)
HILLERI (työntää auki toisen ovenpuoliskon, sitten avaa toisenkin ja peräytyy seisomaan ulohtaammalle). Herra Hurmerinta!
HURMERINTA (tulee saliin kummastuen). Mitä nyt?
HILLERI. Pruu priimuu: Herra pormestarin ja armollisen pormestarinnan yhteisestä käskystä minä tässä neiti Salmelan todistajana ollessa ilmoitan, että herra Hurmerinnan on muutettava tästä talosta heti. Pruu sekunduu: Sanomalehtiosakeyhtiön johtokunnan esimiehen, värjäri Anders Mattias Pommerin käskystä ilmoitan, että mainitun johtokunnan kokous on nyt piammiten ja päätetään siinä herra Hurmerinta erottaa toimittajanvirasta.
NEITI SALMELA (on tullut kamarista). Mitä?
HURMERINTA. Mitä pilaa tämä on?
HILLERI. Kunnioittakaa tätä pukua, jollette minua.
Kadulta, josta tähän asti on kuulunut silloin tällöin naurua, sittemmin kiistaa, kuuluu kovaäänistä riitaa.
NEITI SALMELA. Minä jo ymmärrän! Minulle on kaikki selvillä!
HURMERINTA. Kuulkaa tuota melua kadulla!
NEITI SALMELA. Niin. Se on toista kuin ontot eläköönhuudot!
HURMERINTA. Mutta tuohan on vihamielistä riitaa!
NEITI SALMELA. Se on terveellistä! Näin juuri piti käydäkin. Piti antaa sellainen tuulentupsaus, että pölähtivät ilmaan akanat, jotka ovat olleet päälläpäin kaikessa. Nyt se alkaa!
HURMERINTA. Mutta hyvä lapsi, mitä me teemme ja mitä voimme tehdä, kun minut erotetaan?
NEITI SALMELA. Jos ei muuta, niin minä käsin kirjoitan toimittamasi lehden ja kulen talosta taloon lukemassa sitä kuin posetiivinsoittaja soittamassa. Mutta on muitakin neuvoja, en tiedä vielä, mitä, vaan pane tavarasi kasaan ja muuta seurahuoneelle.
HURMERINTA. Muuttaa kyllä pitää, se on tietty, kun on käsketty. Mutta tuskinpa ne voivat minua niin vain erottaa virasta?
NEITI SALMELA. Mene kokoamaan vain tavaroitasi ja kiireellä.
HURMERINTA. Pianhan ne ovat kootutkin, sillä en ole ehtinyt vielä isosti levitelläkään. (Menee kamariinsa.)
NEITI SALMELA. Me, Hilleri, nyt neuvottelemme, mitä on tehtävä.
HILLERI (katsomatta neiti Salmelaa silmiin). Te kutsutte minut ministeeriksenne.
NEITI SALMELA (katsoo häntä ja nauraa). Mutta heitetään nyt leikki ja kujeet. Istukaa nyt. Puhutaan vakavasti ja suoraan.
HILLERI. En istu enkä puhu!
NEITI SALMELA. Minkä vuoksi?
HILLERI. Sen vuoksi, etten minä osaa puhua teidän kanssanne, neiti
Salmela.
NEITI SALMELA. Minkä vuoksi?
HILLERI. Sen vuoksi, että—
NEITI SALMELA. Että—?
HILLERI. Että tämä naama ei passaa, ja kotinaamani jätän aina kotia.
NEITI SALMELA. Minä pyydän saada teiltä neuvoa, vähän vain neuvoa.
HILLERI. En voi teitä neuvoa. Meillä on eri usko.
NEITI SALMELA. Mistä?
HILLERI. Juuri siitä, mistä ei saisi olla.
NEITI SALMELA. Minä en ymmärrä teitä.
HILLERI. Turhaa on silloin puhella.
NEITI SALMELA. Mutta, hyvä Hilleri, kuunnelkaa, kun minä puhun teille. Minä pyydän, minä rukoilen. Minä en pääse alkuun, jollette te anna minulle vähänkään tietoa. Istukaa nyt ja antakaa minun puhua.
HILLERI (joka koko aikana ei ole katsonut neiti Salmelaa silmiin, istahtaa tuolille lynkäpäisilleen ja panee kätensä kasvojensa suojaksi). Puhukaa.
NEITI SALMELA. No kuulkaa! Onhan täällä muitakin kuin kauppaneuvoksen härän palvelijoita?
HILLERI nyökäyttää päätään.
NEITI SALMELA. Ja niitä on ehkä koko suuri joukko?
HILLERI nyökäyttää päätään.
NEITI SALMELA. Ne kaikki toivoisivat asiain olevan toisin, mutta toisilta puuttuu rohkeus ryhtyä mihinkään, toisia vaivaa saamattomuus, toiset ovat paatuneet välinpitämättömyyteen j.n.e.
HILLERI nyökäyttää päätään.
NEITI SALMELA. Ei siis tarvitse muuta kuin saada joukko liikkeelle tahi osakaan heistä, parhaat, niin toiset tulevat vähitellen jälessä? Eikö niin?—No nyökäyttäkää tahi pudistakaa päätänne, Hilleri!
HILLERI. Kuka ensin panee liikkeelle?
NEITI SALMELA. Ei tietysti kukaan, jos ei kukaan yritä. Mutta minä aion yrittää. Nimittäkää minulle muutamia valituimpia. Minkälainen mies on tohtori?
HILLERI. Hyvä.
NEITI SALMELA. Ketä muita?
HILLERI. Kysykää häneltä.
NEITI SALMELA. No hyvä. Nyt minä olen valmis!
HILLERI. Viitsittekö vaivautua vähän lähemmäksi, ettei tarvitse niin äänekkäästi puhua?
NEITI SALMELA. Mielelläni. (Siirtyy aivan lähelle Hilleriä)
HILLERI (neiti Salmelan puolimainen käsi kasvojen suojana). Olette valmis lähtemään, toivotte suuria aikaansaavanne ja mahdollisesti saattekin.
NEITI SALMELA. Minä saan, minä tunnen sen varmasti.
HILLERI. Te aiotte saada perustetuksi uuden lehden, eikö niin?
NEITI SALMELA. Niin. Ja se ei pitäisi olla mikään vaikeus.
HILLERI. Mutta oletteko valmis pettymykseen? Tiedättekö mitä on pettymys?
NEITI SALMELA. Se on minulle tuttu. Olen sen koulun käynyt.
HILLERI (äänettömyyden jälkeen). Vähimmällä puuhalla ja vähimmällä pettymyksellä pääsette siten, että minä otan sen kirjoituksen syykseni.
NEITI SALMELA (kiivastuen). Hilleri! Luuletteko, että Hurmerinta on raukka? Vai ettekö ymmärrä, että se olisi kurja keino! En olisi odottanut teidän tuollaista ajattelevankaan saati sitten lausuvan julki.—Me emme enään puhele!
HILLERI (nousee). No niin. Ministeerinne saa siis mennä?
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Minä kasasin kaikki kiireimmittäin.
Olisiko Hillerillä aikaa viedä minun tavarani seurahuoneelle?
HILLERI. On kyllä, herra toimittaja.
NEITI SALMELA. Hyvästi, Armas! (Menossa eteiseen.)
HURMERINTA. Me tavataan sitten jolloinkin jossakin.
NEITI SALMELA. Ja silloin jotakin kuuluu! (Rientää eteiseen.)
HURMERINTA. Niin se nyt kävi, Hilleri. Lyhyeen loppui ilo.
HILLERI. Herra toimittaja ei tosiaan ole monta päivää ollut täällä.
HURMERINTA. Mutta minä tuumiskelin tuolla itsekseni, että jos Hilleri tulisi johtokuntaan ja ilmoittaisi itse, että te olette kirjoittanut sen kirjoituksen.
HILLERI. Kyllä, kyllä minä tulen, herra toimittaja.
HURMERINTA. Minä luulen, etteivät ne Hillerille mitään siitä—ja mitäpä ne Hillerille voivatkaan?
HILLERI. Minkä ne minulle voivat!
HURMERINTA. Ja minä selitän, että minä outona ja aivan vasta tulleena paikkakunnalle—
HILLERI. Aivan niin, herra toimittaja, sanotte että mistä sen tietää, mikä on totta mikä valetta.
HURMERINTA. Minä teen oikein kirjallisen lausunnon, niin voin paremmin muodostaa ja punnita kaikki. (Menee kamariinsa.)
HILLERI (jälessä). Aivan niin, herra toimittaja, ja kirjoittakaa hyvin nöyrästi ja alamaisesti.
NAATUS (tulee ruokasalin ovesta liuskoja kädessä). Eihän täällä ole vielä ketään. (Menee katsomaan Hurmerinnan ovelle.) Ei täällä olekaan vielä johtokunnan jäseniä ketään.—No minä menen piika Maijaa puhuttelemaan vielä.—Vai niin, vai pormestarin kamarissa. (Lähtee pormestarin kamariin päin.)
POMMERI (pistää päänsä pormestarin kamarin ovenraosta). Naatus jo on täällä. (Tulee sisään.) Pidetään vain kokous, tulkoon Rautiainen, jos tahtoo. Tulkaa sisään! Pormestari, tule sinäkin kuuntelemaan, olethan sinä osakas. Ja olisi saanut olla muitakin osakkaita. Ei olisi haitannut. Se kun ei tullut hoksatuksi sitä.
PORMESTARI ja KANTTORI tulevat sisään.
KANTTORI. Olisi tehty oikein julkinen kokous!
RAUTIAINEN (tulee eteisestä). Hyvää päivää!
POMMERI. Päivää. No nyt kun Rautiainen tuli, niin on lainvoipainen kokous. (Istahtaen) No istukaa nyt ja aloitetaan kokous! Naatus kirjoittaa pöytäkirjan.
HILLERI tulee Hurmerinnan kamarista kapsäkki kummassakin kädessä ja vaatemytty kainalossa.
POMMERI. Hilleri! Sät törren vast!
HILLERI. Minä en engelskaa osaa, vaan sanopa Pommeri ruotsiksi, niin heti ymmärrän!
POMMERI. Tämä on lehtipuulaakin tiretsuunin kokous!
HILLERI. Huittalarumsis! (Lähtee harppomaan eteiseen.)
POMMERI. Naatus, vedä sinä nuo kamarin ovet kiinni.—No niin. Eikö se ole johtokunnan yksimielinen rinsiippi, että Hurmerinta pois?
KANTTORI. On!
POMMERI. Naatus, kirjoita pykälä, että pois!
RAUTIAINEN. Herra puheenjohtaja.
POMMERI. Mitä sillä Rautiaisella on sanottavaa?
RAUTIAINEN. Minulla ei ole ollut tietoa, mistä on kysymyskään. Nyt kuulin, mutta en tiedä, minkä johdosta tämä äkillinen päätös tehdään.
POMMERI. Lukisit sanomalehtiä, niin ei tarvitsisi selittää!
RAUTIAINEN. Minä olen lukenut ja säästän herra puheenjohtajan vaivoja. Mutta on toinen seikka: tietääkö toimittaja syitä tähän, tietääkö edes johtokunnan kokouksestakaan?
POMMERI. Sinulla on aina niitä verukkeita!
RAUTIAINEN. Jos johtokunta tahtoo ihmisellisellä tavalla menetellä, niin on herra Hurmerinta kutsuttava sisään, ilmoitettava, mistä häntä syytetään, ja annettava tilaisuus puolustaa itseään.
PORMESTARI. Kyllä niin on tehtävä.
POMMERI. Sinä Rautiainen luulet, että minä pelkään? Naatus, käske sisään Hurmerinta!
HURMERINTA tulee kamaristaan, kirjoitettu paperiarkki kädessä.
POMMERI. Tietääkö Hurmerinta, mikä mies minä olen? Minä olen vain värjäri. Niin, värjäri vain! Mutta tätä kaupunkia ei olisi olemassa, jos ei minua olisi.—Elä sinä Rautiainen levittele silmiäsi, sillä se on tosi! Viime tulipalossa, kuka pelasti kaupungin? Jos en minä olisi omalla ekstinttorillani joutunut ajoissa—
KANTTORI. Eläpä nyt, Pommeri, kehu itseäsi, sillä eri mies se oli, joka pelasti kaupungin, komensi ja johti kaikki.
POMMERI. Sinä vissiin? Sanopa sinä, pormestari, miten tämä tulipalo oli!
RAUTIAINEN. Mutta eihän se kuulu tähän asiaan!
POMMERI. Se kuuluu tähän asiaan, että minua ei saa tulla lehdissä ja varsinkaan omassa äänenkannattajassani haukkumaan, sillä minä olen rehellinen mies. Muuta ei minulla ole sanottavaa, sanokoot nyt muut.
NAATUS. Saanko minä nyt lausua mielipiteeni?—Minulla on tehtävä eräs kysymys herra Hurmerinnalle. Otsakirjoituksena muutamalla artikkelilla oli »Soopankeittolaitoksen perustamisesta». Mutta itse kirjoituksessa oli sitten sopankeittolaitoksesta puhuttu. Minä en päässyt selville tarkoitettiinko esittää perustettavaksi soopan- vai sopankeittolaitos, vaiko molemmat.
RAUTIAINEN. Mutta onko tuo nyt—! Senkö vuoksi maisteri Naatus tahtoo toimittajan erotettavaksi, että itse olette—jääköön sanomatta!
NAATUS. En minä tahdo erotettavaksi.
KANTTORI. Herra puheenjohtaja! (Nousee seisomaan) Tässä asiassa voisi vetää esiin useampia kantoja, mutta tärkein kanto on se—
NAATUS. Veli käytti väärää sanaa, tämä, jota veli tarkoitti, on nominatiivissa kanta, genetiivissä kannan—
POMMERI. Ei saa keskeyttää puhujaa!
KANTTORI. Minä tahdon vain sanoa, että Suomen kansa, tämä kansa, joka vuosisatoja on luottanut—
RAUTIAINEN (nousee kiivastuneena). Minua hävettää!
POMMERI. Ei saa keskeyttää puhujaa!
RAUTIAINEN. Minä keskeytän! Minua hävettää, ei teidän raukkamaisuutenne eikä se kömpelyys ja tuhmuus, jolla esiinnytte, se on teille lieventävä asianhaara, sillä silloin raukkamaisuus ei jää huomaamatta niinkuin kaikella taitavuudella peitettynä, minua hävettää se, että minä olen ollut samallainen raukka, niin istuessani tämän johtokunnan jäsenenä kuin muissakin yhteisissä asioissa. Ja silmänvoiteesta kiitän kirjoitusta »Kauppaneuvoksen härkä», jonka te tahdotte lukea herra Hurmerinnalle synniksi.
POMMERI. Rautiainen toivoo valtiopäiville!
RAUTIAINEN. Minä panen vastalauseeni tätä johtokunnan kokousta vastaan. Tämä on laiton, sillä tätä ei ole kutsuttu kokoon säännöissä määrätyllä tavalla. Ja minä nyt poistun. (Menee eteiseen.)
POMMERI. Jatka sinä kanttori vain, sinulla tuntui olevan hyvä alku.
KANTTORI. Huolimatta siitä, että edellinen puhuja, joka niinkuin me kaikki tiedämme, on—niin sanoakseni—ja vielä enemmän on ollut—niin on minulle kerrottu—ja—
PORMESTARI. Minä pyytäisin huomauttaa, ettei mentäisi persoonallisuuksiin.
HURMERINTA. Minä pyytäisin saada sananvuoron ja toivon, että se mitä minulla on esiintuotavaa on antava asialle toisen ratkaisun kuin mitä arvoisa johtokunta—
HILLERI tulee eteisestä, ojentaa HURMERINNALLE sähkösanoman ja menee eteiseen.
HURMERINTA (silmättyään sähkösanomaa rutistaa paperiarkin). Minä pyydän ilmoittaa, että minulle on tarjottu toimittajan paikka Helsinkiin perustettavassa lehdessä, ja odottamatta arvoisan johtokunnan päätöstä eroan lehdestänne, lausuen herroille kiitokseni. (Kumartaa ja repien kirjoitetun paperiarkin poistuu eteiseen.)
POMMERI (pitkän ällistyksen perästä). Mene nyt, kanttori, sinne valtiopäiville, niin tarkenet!
KANTTORI. Ei tarvitse sinunkaan sinne asti mennä. Kyllä näet nyt nimesi
Helsingin lehdessä.
PORMESTARI. Täytyy sanoa, että Pommerin käytös, puheenjohtajana varsinkin, ei ollut sopiva—
KANTTORI. Minä en ehtinytkään puhua paljo.
POMMERI. Niin, niin, niin. Minä se taas olen syntipukki.
NAATUS. Mitä minä kirjoitan päätökseksi?
PORMESTARI. Olemme olleet liian kiukustuneita. En minä syytä muita, vaan itseäni. Ja oikeastaan onhan sitä ollut syytä kirjoittaa niin ja olisi ollut syytä sanoa pahemminkin.
POMMERI. Onko siinä kirjoituksessa oikein mainittu minun nimeni?
PORMESTARI. Etkö sinä ole sitä lukenut?
POMMERI. En minä vielä ole sitä lukenut, on ollut niin kiire. Kanttori vain sanoi, että siinä on minustakin.
KANTTORI. Ei ollut nimeä, vaan oli niin hassusti sanottu periaatteenmiehestä kauppaneuvoksen härän edessä.
POMMERI. Vai niin.—Mutta Rautiaisesta ei ollut mitään?
KANTTORI. Oli häneenkin sopivaa.
PORMESTARI. Mutta Rautiainen puolusti Hurmerintaa.
POMMERI. Tuota—minä esitän, että johtokunta päättäisi—
KANTTORI. Mutta voidaanko mitään päättää, ennenkuin tiedetään mitä kauppaneuvos sanoo?
POMMERI. Niin. Tämä on hyvin ronklinen asia. Tästä on tuumittava oikein tarkoin. Ja pitäisi saada tietää se kauppaneuvoksen meininki.
ELLEN ruokasalinovesta, sarvineen ja vyöliina käännettynä mutkalle, jossa on hiekkaa, ryntää puskemaan Pommeria.
POMMERI. Ai lempsatti, ai, ai! Pormestari ai, ai, katso mitä tuo tyttösi tekee!
PORMESTARI. Mari! Katri! Vappu! Vai Ellenkö se on? Ellen sinä! Ellen!
ELLEN (ryntää pormestaria kohden, joka juoksee pakoon). Ellen! Ellen!—
Ottakaa pois siltä nuo sarvet.
KANTTORI tarttuu kohennusrautoihin.
ELLEN (jättää kohennusraudat, asettuu heihin selin). Nyt se rupeaa kuopimaan hiekkaa. (Syytää hiekkaa molemmin käsin selkänsä taakse.)
NAATUS istuu koko ajan rauhallisesti kirjoittaen ja huomaamatta mitään.
PORMESTARI. Ellen! Ellen! (Yrittää hänen luo, vaan saa silmänsä sokaistuksi.) Mamma! Mamma! Mamma!
PORMESTARINNA (kiiruhtaa ruokasalista). Mikä täällä on?—Ellen! (Saa silmiinsä hiekkaa.)
KANTTORI. Mutta Ellen! (Yrittää luo, vaan alkaa siristellä ja pudistella kuin saatuaan hiekkaa ihon ja vaatteitten väliin.)
POMMERI. Tyttö pakana! (Saa hiekkaa suunsa täyteen, että alkaa sylkeä töpehtiä.)
PORMESTARI. Missä se mamma on?
PORMESTARINNA. Täällä minä olen jossakin. (Lähtee). Ammuu, ammuu, ammuu—
Esirippu.