TOINEN NÄYTÖS.
Pormestarin sali. Perällä kolme ovea, oikeanpuolinen ruokasaliin, keskimäinen eteiseen, vasemmanpuolinen pormestarin kamariin. Oikealla kaksi ovea lähekkäin, perimäinen Aleksandran, etumainen Hurmerinnan kamariin. Vasemmalla kolme ikkunaa.
PALVELIJA tulee Hurmerinnan kamarista kahvitarjotin kädessä.
PORMESTARINNA. Onko herra Hurmerinta jo ylhäällä?
PALVELIJA. Makuullapa tuo oli, luki jotakin ja pani (matkien) hi hi hi, ho ho ho. Rutihullu! (Yrittää menemään pormestarin kamariin.)
PORMESTARINNA. Mihin sinä menet?
PALVELIJA. Tietysti vien pormestarille kahvia.
PORMESTARINNA. Pormestari meni kaupungille.
PALVELIJA. Mutta eihän nyt vielä ole maistraatin aika.
PORMESTARINNA. Eikö pormestari saa muualla käydä kuin maistraatissa? Hä? Eikö saa? Sinäkö sen määräät, mihin pormestari saa milloinkin mennä? Jätä sinä vain se valta minulle.
PALVELIJA. Niinkuin se onkin. (Menee ruokasalin ovesta.)
HILLERI (nuohoojan puvussa, tulee eteisestä) Hyvää huomenta, armollinen pormestarinna.
PORMESTARINNA. Hilleri ei hyvää huomenta ansaitse. Sellaisen häpeän Hilleri teki eilen! Kun Hilleri on sellainen kuin Hilleri on, niin pitäisi Hillerin ymmärtää, ettei Hillerin sovi ollenkaan maistaa, sillä se vie heti sen vähänkin ymmärryksen.
HILLERI (pyyhkii silmiään). Pormestarinna puhuu aina niin kauniisti ja viisaasti.
PORMESTARINNA. Saa nähdä, antaako pormestari anteeksi.
HILLERI. Saa nähdä.
PORMESTARINNA. Pormestari ei ole vielä pukeutunut.
HILLERI. On hyvä, että herra pormestari on kotona. Kauppaneuvoksen härkä näkyi juuri menevän syömään esplanaadiin.
PORMESTARINNA. Onko se taas ollut seurahuoneen edustalla koko yön?
HILLERI. Tietysti.
PORMESTARINNA. Ja nyt vasta lähti?
HILLERI. Ja nyt vasta herra pormestarikin tulisi kotia, jos ei ennen olisi tullut.
PORMESTARINNA (hätäillen). Hilleri menee nyt nuohoamaan.
HILLERI. Piiat eivät suvaitse.
PORMESTARINNA. Mitä se semmoinen on! (Menee ruokasaliin.)
HILLERI (eteiseen). Nyt, herra pormestari.
PORMESTARI (tulee eteisestä, jättää keppinsä ovenpieltä vasten). Oliko pormestarinna hyvin—?
HILLERI. Herra pormestari, hyvin!
PORMESTARI. Eihän se ole kumma! Minä Hillerille sen sanon, vaikka ei Hillerin tarvitse muille sanoa, että tässä Hilleri näkee aika pormestarin!
HILLERI. Ja yhdeksän lapsen isän, niinkuin pormestarinna sanoo.
PORMESTARI. Niin, ja yhdeksän lapsen isän!
HILLERI. Ja kaikki niin kauniita tyttöjä!
PORMESTARI. Mutta tämä on viimeinen kerta! Kun minä vain tästä pääsisin.
HILLERI. Kyllä herra pormestari tästä pääsee.
PORMESTARI. Hilleri ensin koettaisi puhella pormestarinnalle.
Pormestarinna tykkää hyvin paljon Hilleristä.
HILLERI. Ja Hilleri pormestarinnasta. Me aina pormestarinnan kanssa yhdessä valitsemme niin leningit kuin alushameet. Mutta muille minä en.
PORMESTARI. Hilleri voisikin alkaa siitä, että pormestarinnan pitää saada uusi leninki.
HILLERI. Taikka siihen lopettaa, miten vain nyt sopii.
PORMESTARI. Niin, miten Hilleri parhaaksi katsoo.
HILLERI. Herra pormestari menee vain kamariinsa. Minä sitten koputan ovelle, milloin parhaaksi katson.
PORMESTARI (menossa kamariinsa). Mutta Hilleri! Se kuulutus!
HILLERI. Kyllä muistan. Mutta, herra pormestari! Ei saa nukkua!
PORMESTARI. En en en. Minunhan pitää lähteä pian maistraattiin. (Menee kamariinsa.)
PORMESTARINNA (tulee ruokasalista). Mitä se Hilleri puhuu, että piiat eivät antaneet nuohota? Eihän Hilleri ole kyökissä käynytkään!
HILLERI. Niin, nähkääs, hyvä pormestarinna, piiat ovat hävyttömiä, niinkuin pormestarinna on monasti sanonutkin. Ne ovat aina minulle kiukutelleet, että taas tuo mokoma Hilleri tulee siivottomuutta pitämään. Monta kertaa ovat irvistelleetkin.
PORMESTARINNA. Se on ollut vain leikkiä. Eikö Hilleri sen vertaa ymmärrä? Menkää nyt.
ALEKSANDRA (juoksee kamaristaan, puolipukeutuneena). Mamma, mamma! Nyt Fiina toi postista sen paketin, ja minä avasin sen. On niin kaunis puku, niin niin niin kaunis. Minä puen sen ylleni, että Hillerikin näkee.
PORMESTARINNA (joka on käynyt ikkunasta tähystelemässä kadulle, jättäen ikkunan auki). Mitäs Hillerin siitä tarvitsee nähdä!
ALEKSANDRA. Eipä mammallekaan kelpaa koskaan mikään leninki, jos ei
ensin kysy Hilleriltä. Hillerin pitää saada nähdä minunkin leninkini!
Olkaa vain täällä, Hilleri, niin kauan kuin minä puen sen ylleni.
(Menee kamariinsa.)
PORMESTARINNA (yhä rauhattomampana). Hilleri menee nuohoamaan sillä aikaa, kuin Aleksandra pukeutuu.
HILLERI. Siihen varmaan pormestarikin saa pukeutuneeksi.
ROUVA DANELL (ikkunasta). Hyvää päivää, tantti. Minulla on hyvin tärkeää asiaa pormestarille. Onko pormestari kotona?
PORMESTARINNA. Josefine tulee sisään. (Hillerille.) Mitä minä nyt sanon?
HILLERI. Pormestarinna tietysti pistää pikku valheen.
PORMESTARINNA. Kunpa osaisin!
HILLERI. Helppohan se on osata, sanoo vain päinvastoin: että pormestari ei ole kotona, ei ole vielä eilisestä juhlasta tullut.
PORMESTARINNA. Hilleri menee heti nuohoamaan siitä! (Menee eteiseen.)
HILLERI (pormestarin kamarin ovelta). Herra pormestari. Tänne tulee vieras. Jaksaako herra pormestari odottaa vähän aikaa? Mutta herra pormestari ei saa nukkua! (Menee ruokasaliin)
ROUVA DANELL (tulee eteisestä). Minulla olisi pormestarille ollut sellaista asiaa, että kun muuan poika pallolla rikkoi ikkunan, olisin kysynyt, eikö sitä poikaa mitenkään saisi pakotetuksi maksamaan.
PORMESTARINNA (tulee eteisestä rouva Danellin keralla). Mikä poika se oli?
ROUVA DANELL. Muuan kerjäläispoika.
PORMESTARINNA. Mitä sellaiselta saa? Eikähän ikkunalasi niin summattomia maksa.
ROUVA DANELL. Kaksi markkaa!
PORMESTARINNA. No mitä kaksi markkaa on Josefinen rahoissa, joita on kai lähelle satatuhatta.
ROUVA DANELL. Enemmän!
PORMESTARINNA. No niin! (Hämmästyen.) Mutta nythän minä vasta huomaan. Minä ajattelinkin, että mitä outoa Josefinessa on! (Katselee hänen pukuaan.)
ROUVA DANELL. Onko tantista tämä kaunis?
PORMESTARINNA. Josefinen leskivuosi on siis loppunut?
ROUVA DANELL. Ei. Se loppuu vasta ylihuomenna kello 12 päivällä. Mutta minun musta pukuni oli niin huono, niin minä kysyin pastorilta, enkö jo voisi panna vaaleaa pukua.
PORMESTARINNA. No nyt on kohta onnellinen meidän kanttorimme.
ROUVA DANELL. Mutta herra—herra—mikä hän onkaan?
PORMESTARINNA. Herra Hurmerintaako Josefine tarkoittaa?
ROUVA DANELL (innostuen). Ai, kun hän on herttainen! Hänessä on jotakin, josta minä pidän hirveän paljon, tantti ei usko miten hirveän paljon!
PORMESTARINNA. Vai niin! Mutta eihän herra Hurmerinta ole kaunis. Ei voi verratakaan kanttoriin.
ROUVA DANELL. Mutta hän on noin (osoittaa vartaloa ylhäältä alas molemmin käsin).—Onko hän köyhä?
PORMESTARINNA. On, luullakseni, hyvin köyhä.
ROUVA DANELL. Ei herra Hurmerinta ole kotona?
PORMESTARINNA. Ei, herra Hurmerinta meni Aleksandran kanssa kävelemään.
ROUVA DANELL. He taisivat mennä kauaskin?
PORMESTARINNA. Kauas, hyvin kauas aikoivat.
ROUVA DANELL. Minä ajattelin, että jos olisivat menneet johonkin lähelle, niin olisin mennyt heitä tavottamaan.
PORMESTARINNA. Minä uskon, että he ovat jo kotia tulossa ja kävelevät sillalla.
ROUVA DANELL. Sitten he varmaan pian tulevat, minä odotan heitä.—Onko tantilla vatsa kipeä?
PORMESTARINNA. On.
ROUVA DANELL. Nyt he tulevat. Minä kuulin Aleksandran äänen.
PORMESTARINNA. Ei suinkaan! (Enemmän hädissään.)
ROUVA DANELL. Mutta jopa tantin vatsa onkin kipeä.—Nyt tulevat portaita! Kuulkaa!
PORMESTARINNA. Hilleri kolistelee nuohotessaan.
ROUVA DANELL (säikähtäen). Ei suinkaan Hilleri tänne tule?
PORMESTARINNA. Pelkääkö Josefine?
ROUVA DANELL. Hän on niin kiusallinen. Tahtoo minulta rahaa.
PORMESTARINNA (ihmetellen). Hillerikö? Itselleenkö?
ROUVA DANELL. Ostaakseen lapsilleen makeisia. Onko tantilla kaksi viisipennistä?
PORMESTARINNA. Ei ole kuin yksi.
ROUVA DANELL. No tantti lainaa sen minulle.
PORMESTARINNA. Minulla ei ole muuta kuin tämä, ja minä tarvitsen sen haettaakseni kermaa.
ROUVA DANELL. Tantti ottaa tämän kymmenen penniä ja antaa minulle sen viisi penniä, minä saan sitten toisen viisi penniä, kun on haettu kermaa. (Vaihtavat rahoja)
HILLERI tulee ruokasalista kumartaen rouva Danellille.
ROUVA DANELL. Tässä on nyt Hillerille makeisrahaa, viisi penniä.
HILLERI. Ei se riitä.
ROUVA DANELL. Eilen ette pyytänyt kuin viisi penniä saadaksenne penninkorpun kullekin lapsellenne.
HILLERI. Mutta nyt minulla on (nostaa toisen käden sormet ja toisesta kädestä etusormen).
ROUVA DANELL. Hilleri on valehtelija! Eilen näytitte vain yhdellä kädellä.
HILLERI. Mutta tänä päivänä ei enää riitä yksi käsi.
ROUVA DANELL. Kyllä on Hilleri tyhmä, kun luulee etten minä tiedä, että—(sekautuen) mitä minä ajattelinkaan sanoa?
HILLERI. Varmaankin jotakin, joka olisi ollut hyvin viisasta.
ROUVA DANELL. Mutta minulla nyt ei ole kuutta penniä.
PORMESTARINNA. No kymmenen penniä.
ROUVA DANELL. Ei ei ei! Minulla ei ole kuin viisi penniä.
HILLERI (alkaen kävellä ympäriinsä hokien). Kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku…
ROUVA DANELL. Hilleri, te olette hullu!
HILLERI (asettuu lähelle). Raha tai yksi muisku!
ROUVA DANELL. Minun leninkini, minun leninkini! (Juoksee eteiseen.)
PORMESTARINNA. Hilleri! Hillerihän on humalassa! Kävikö Hilleri kapakassa?
HILLERI (painelee päätään). Se on vielä sitä eilistä. Tämä on paakruusi. Ja se on paljon pahempi kuin humala. Eikö pormestarinna ole huomannut sitä pormestarissa koskaan? Se on vaarallista. Silloin pitää olla hyvin varovainen, nauraa vain ja sanoa: no elä nyt, kultaseni! Pane nyt maata, ukkoseni, ja levähdä. Minä sitten paistan sinulle sillin. Niin minun eukkoni tekee, eikä meillä koskaan riidellä, sen pormestarinnakin tietää.
PORMESTARINNA. Voi, voi Hilleri. Minä sen suoraan sanon, että monta kertaa olen kadehtinut teitä ja ajatellut, että minä monessa muussa tyytyisin paljon vähempään, kunhan vain olisi sellainen kotionni kuin teillä.
HILLERI. Tai edes sellainen kuin tohtorin herrasväellä. Ajatelkaas, pormestarinna, kun minä tänä aamuna pistäysin siellä, niin tohtori itse soitti pianoa ja tohtorinna tanssi Emilia-tyttärensä kanssa, aurinko niin kauniisti paistoi huoneeseen, ja kanarialintu lauloi.
PORMESTARINNA (itkien). Mitäs kun he!
HILLERI. Mutta tohtorinna onkin aina niin iloinen, aina naurusuin kuin nuori tyttö.
ALEKSANDRA (tulee kamaristaan uudessa puvussaan). Hilleri ja mamma, katsokaa nyt!
HILLERI. Ai ai, kuinka sievä! Kerrassaan kaunis!
PORMESTARINNA. Mutta kyllä se maksaakin, Hilleri, se maksaa—minä en tohdi sanoakaan. Ja pappa ei vielä tiedä koko asiasta mitään. Minua pelottaa niin kauheasti!
HILLERI. Mutta pitäähän neiti Aleksandrallakin olla puku, joka joltakin näyttää.
PORMESTARINNA. Noniin. Voi hyvä Hilleri, puhukaa te pormestarille, pormestari teihin niin luottaa.
HILLERI. Kyllä minä puhun. Olkaa huoleti. Ollaan vain iloisia. Ei suinkaan herra pormestari ole vielä mennyt maistraattiin? Ei ole, koska on hänen keppinsä tuossa oven pielessä.
PORMESTARINNA. Kas siinähän on papan keppi!
HILLERI. Niin. Siinähän herra pormestari melkein aina pitää sitä. Ja siitä minä näen, milloin hän on kotona, milloin ei. Se on niin varma merkki, että se ei petä monasti.
PORMESTARINNA (riemastuen). Ja kun minä en ole huomannut! Se oli pappa varmaan kävelemässä aamulla, kun minä kävin hänen kamarissaankin.
HILLERI. Hoo, herra pormestari oli jo varhain liikkeellä, minä näin.
PORMESTARINNA. Minä en tiedä minkä vuoksi minä olen nyt niin iloisella mielellä! Minä olisin nyt valmis vaikka tanssimaan!
HILLERI. Minäpä mielelläni tahtoisin kerran nähdä pormestarinnan tanssivan, kun herra pormestari on aina kertonut, että pormestarinna ennen tyttönä oli tanssinut niin kauniisti, jonka kyllä uskookin, kun näkee neiti Aleksandran tanssivan. (Alkaa laulaa sievästi ja houkuttelevasti osaa Donauwellenistä.)
ALEKSANDRA. Tulkaa, mamma!
PORMESTARINNA ja ALEKSANDRA lähtevät tanssimaan valssia.
HILLERI heidän tanssiessaan laulaa ja naputtaa tahtia rystysellään oveen, mutta hetken kuluttua kopauttaa aina väliin nyrkillään ja lopuksi lisää voimaa kantapäillään.
PORMESTARI viimein avaa oven, tulee naurusuin sisään, sieppaa kaksi kynttiläjalkaa kynttilöineen ja niitä kiluuttaen yhtyy säestämään Hilleriä, joka yhä laulaa ja lyö oveen tahtia.
PORMESTARINNA huomattuaan pormestarin innostuu tanssiessaan ja kääntää päätään koettaen aina nähdä pormestarin, jolle nauraa onnellisena hymyillen.
HURMERINTA, kädessä suurehko kirjekuori, jossa on käsikirjoitus sisässä, tulee kamarinsa ovesta nauraen henkimeneissä, istua retkahtaa tuolille, mutta siitä siirtyy hervottomana toiselle ja taas kolmannelle, jota toiset jäävät hämmästyneinä katsomaan.
HURMERINTA (hilliten nauruaan). Anteeksi, mutta minä en voi muuta.—Ei suinkaan tässä kaupungissa ole henkilöä, jonka nimi on Hilleri?
PORMESTARI. On kyllä.
HURMERINTA. Minun pitää saada se mies käsiini. Ja minä häntä syleilen ja suutelen!
PORMESTARI. No nyt on meidän vuoro nauraa!
HILLERI seisoo haarajaloin jäykkänä kuin pölkky mulkoillen, PORMESTARI nauraa kokoonkäpristyneenä, PORMESTARINNA heittäytyneenä tuolille selkäkenoon, ALEKSANDRA pitkäkseen lattialle.
HURMERINTA (itsekseen). Totisesti se profeetta puhui illalla totta.
PORMESTARINNA. Voih voih voih, pappa rukka, minä kuolen! Auta, pappa!
PORMESTARI. Voih voih voi, mamma rukka, minulta sydän pakahtuu!
(Taluttaen pormestarinnaa menee kamariinsa.)
ALEKSANDRA (nousten lattialta, viittaa Hilleriä). Tuossa on Hilleri.
Pussaa nyt! (Menee kamariinsa.)
Pitkä äänettömyys, jolla aikaa Hilleri seisoo liikahtamatta ja
Hurmerinta astelee sinne tänne hämillään ja neuvottomana.
HURMERINTA. Niin no—minä olin kuvaillut teitä aivan toisenlaiseksi— onhan teidän nimenne Hilleri.
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Oletteko lähettänyt minulle muutaman kirjoituksen nimeltä
»Kauppaneuvoksen härkä»?
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Oletteko ennen kirjoittanut sanomalehteen?
HILLERI pudistaa päätään.
HURMERINTA (silmää oudoksuen, kävelee). Hauskaa olisi, jos kirjoittaisitte vastakin.
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA. Mahdollisesti teillä on runsaasti aiheita?
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA (hermostuneesti liikkuu edestakaisin tietämättä, mitä sanoisi). Minä teitä viivytän toimessanne.
HILLERI pudistaa päätään.
HURMERINTA. Minulla itselläni on nyt vähän kiire. Mutta minä hartaasti pyydän saada tavata teitä.
HILLERI nyökäyttää päätään.
HURMERINTA (kumartaen). Siis näkemiin.
HILLERI (kumartamatta jäykästi). Näkemiin. (Lähtee astumaan kulkien kuin katonharjaa.)
HURMERINTA. Kuulkaas. Haluaisin mielelläni mainita lukijoille, että olette luvannut vastakin kirjoittaa lehteen. Onko teillä mitään sitä vastaan?
HILLERI. Ei. Kirjoittakaa, minä vien mennessäni painoon.
HURMERINTA. Sehän käy hyvin, saamme sen vielä tähän numeroon. (Repäisee taskukirjastaan lehden, jolle kirjoittaa mustekynällään.) Minä mainitsen tässä vain lyhyesti, että lukijat saavat usein nähdä lehdessämme saman mestarillisen kynän jälkiä, jonka ensimaiseen tuotteeseen tässä lehtemme numerossa jokainen lukija on varmaan mielihyvällä tutustuva. (Antaa liuskan Hillerille.)
HILLERI nyökäyttää jäykästi päätään, menee eteiseen.
HURMERINTA katsoo hänen jälkeensä pitkään, astuu jonkun askeleen ja taas pysähtyy katsomaan, ja vielä uudelleen, alkaa sitten kulkea edestakaisin hykertäen käsiään ja vuoroon pyyhkäisten tukkaansa väliin tehden liikkeitä kuin ilmaisisi ihmettelynsä jollekin.
POMMERI (on tullut kiireisesti eteisestä ja seisahtunut laitellen silmälasejaan, napittaen takkinsa ja koeteltuaan eri asemia astuu jonkun askeleen lähemmäksi, rykäisten). Hyvää päivää!
HURMERINTA. Kas! (Käy tervehtimään.) Terve, terve! Käy painamaan puuta.
(Alkaa taas kävellä.)
POMMERI (istahtaen ja kerien peukaloitaan). Veli näyttää vunteerailevan.
HURMERINTA (käy Pommerin eteen ja lyö olalle). Minä olen tutustunut omituiseen mieheen.
POMMERI (levottomana). Tuota omituiseenko?
HURMERINTA. Mies kuin sahapölkky!
POMMERI (kerien kiireesti peukaloitaan). Sahako tuota pölkky?
HURMERINTA. Mutta minä aavistan, että hän on nero!
POMMERI (hereten kerimästä). Veljellä on tarkka silmä!
HURMERINTA. Harvinainen nero.
POMMERI (nousten). Tarkkapa on silmä!
HURMERINTA. Ammatiltaan hän on vain—
POMMERI. Värjäri vain!
HURMERINTA. Nuohooja?
POMMERI. Ei kuin värjäri. Värjäri toki! Värjärimestari! (Kiskaisee takkinsa auki ja pistää peukalot liivin hihareikiin.) Ja ne, jotka enemmän ymmärtävät, sanovat tehtailijaksi! (Alkaa mahtavana kävellä edestakaisin. Menee sitten Hurmerinnan luo, lyö olalle.) Saanko minä veli kirjaltajalle tarjota pikku päivälliset seurahuoneella.
KANTTORI (tulee eteisestä, laulaa). Santa Lucia, Santa Lucia. (Puhuu.)
Tuo Pommeri kuorsasi koko yön, mutta me pormestarin kanssa (laulaa):
Sävelten vallassa kuningas olet sa, Santa Lucia, Santa Lucia!
POMMERI. Mutta sinun, kanttori, olisi pitänyt olla kuulemassa, mikä se nero on!
KANTTORI. Nero on timantti, säihkyvä ja välkähtelevä jalokivi.
HURMERINTA. Oikein ja kauniisti!
POMMERI. Se oli oikea sana! Kiitos, kanttori.
KANTTORI. Mutta eivät kaikki, voimmepa sanoa, eivät monet, ja uskallan mennä niinkin pitkälle, että ainoastaan harvat osaavat erottaa oikean jalokiven tavallisesta lasista.
HURMERINTA. Veli on oikeassa!
POMMERI. Oikeassa olet, veli kanttori!
KANTTORI. Jos minä olisin runoilija, niin minä tekisin runon neronjalokivestä, joka—
HURMERINTA (lyö olalle). Se on minulla jo tehtynä. Minä olen löytänyt tuollaisen jalokiven!
KANTTORI. Saanko luvan kutsua veli runoilijan päivällisille seurahuoneelle.
POMMERI (nauraa makeasti syrjässä). Hohhohhoh.
HURMERINTA. Veli Pommeri minut tässä juuri kutsui.
POMMERI (kanttorille). Vör seent!
KANTTORI. Sen viinaryypyn ja voileivän te voitte niellä milloin hyvänsä. Mutta minä kutsun oikeille ideaalipäivällisille. Ja minä kutsun pormestarinkin. (Menee pormestarin kamariin.)
POMMERI. Mutta pormestarinnalla ne onkin tässä talossa housut, ja minä pistouvaan hänetkin. (Rientää pormestarin kamariin.)
HURMERINTA (kulkee edestakaisin, innostuneena). Neron jalokivi! Se oli sana!
PAINOPOIKA (tulee kiireellä eteisestä, kumartaen ja toisella kädellä viitaten ikkunaan, toisella pyörittäen lakkia tulisella vauhdilla kätensä ympäri, änkyttää). Fffffffkkkkktttttrrrkkkkksssskkkkhhhhttttkkknnsssttt (=faktori käski huutaa ikkunasta).
HURMERINTA (ottaa kukkaron taskustaan). Tule joskus toisella kertaa, minulla ei nyt ole pientä rahaa.
PAINOPOIKA (pudistaa päätään ja kuin edellä).
Fffffkttttttrrrrkkkkksssskk.
HURMERINTA (pudistaa päätään). En minä ymmärrä.
PAINOPOIKA (lakki rauhassa, iloisesti, reippaasti ja vikkelästi laulaa). Saanko minä, herra toimittaja, asiani teille laulaa ja laulaa?
HURMERINTA. Mutta sehän käy näppärästi!
PAINOPOIKA (laulaa). Herra toimittaja tänne on aivan vasta tullu ja tullu, faktori käski sanoa, että Hilleri on hullu.
HURMERINTA (seisoo tyhmistyneenä, silmää vuoroin käsikirjoitusta vuoroin poikaa). Hulluko? Hillerikö hullu?
PAINOPOIKA (laulaa). Faktori käski toimittajan ikkunasta huutaa ja huutaa.
HURMERINTA. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että teistä jompikumpi on hullu, joko sinä taikka faktori!
PAINOPOIKA (menee ikkunaan viitaten, laulaa). Herra toimittaja katsoo, paino on vastapäätä ja päätä, faktori seisoo ikkunassa ja (hätäyneenä keskeyttää laulun, alkaa pyörittää lakkia änkyttäen) tttthhhhtttttpppphhhttttppphh—telia (=tahtoo puhutella).
HURMERINTA (silmää ikkunaan). Niin on, näemmä. (Menee ikkunaan puhelemaan.) Hyvää päivää. Vai niin! Vai niin!—Kyllä minä olen nähnyt hänet. Ja kyllä minua hän vähän epäilyttikin.—Minun täytyy tunnustaa, että aamulla kiireessä ja kesken uneni herätettynä minä en joutanut lukemaan kirjoitusta, vaan annoin sen silmäiltyäni vain siksi, että näin olevan selvää ja hyvää käsialaa. Korrehtuurissa tosin näin sen, mutta oikein tarkkaavasti luin sen vasta äsken itse käsikirjoituksesta. En minä voinut aavistaa, että hän on hullu.—Mitä? Niin. Aivan niin. Onko lehti painossa!—Ai sun turkanen! No mikä nyt neuvoksi?—Mitä? Että otetaan pois Hillerin nimi? Mutta sittenhän kirjoitus tulisi toimituksen, minun omiin nimiini. (Nauraa.) Muuttuuko kirjoitus sillä järkeväksi, kun hullun kirjoittajan nimi poistetaan!—Mitä?—Niin on, kyllä sekin on totta, että nimi paljon vaikuttaa.—Aivan niin.— Meilläkö ei ole mitään muuta keinoa?—No tehdään niin.—Kiitoksia huomautuksesta.—Saa painaa. (Poistuu ikkunasta. Pojalle.) Täällä taitaa olla paljon hulluja?
PAINOPOIKA (änkyttäen). Kkkkkkttttppppptttkkk.
HURMERINTA. Ja mikä on se kauppaneuvoksen härkä, josta minulle jo eilen illalla muuan hullu puhui?
PAINOPOIKA (viittoen eteiseen toisella kädellä ja toisella pyörittäen lakkia, änkyttää). Kkkkkttttsssskkkttppp.
TALONPOIKA tulee eteisestä, katselee vilkkaasti ympärilleen ja väliin yht'äkkiä rupeaa hyvin tarkoin jotakin yksityistä kohtaa tutkimaan.
HURMERINTA (painopojalle). Sinä saat mennä.
PAINOPOIKA suu pilkallisessa naurussa katsoen talonpoikaa menee eteiseen.
HURMERINTA (talonpojalle). Mitäs teillä olisi asiaa?
TALONPOIKA (kiirehtimättä). Päivää! (Katselee kattoon ja seinille, kääntyy kurkistamaan eteiseen.)
HURMERINTA (äänettömyyden jälkeen). Kenelle teillä on asiaa?
TALONPOIKA (katselee muualle). Olisi (katselee välillä jotakin esinettä hyvin tarkasti) sanomalehteenpanijalle.
HURMERINTA. Minä se olen. Olisiko teillä pantavana jotakin sanomalehteen?
TALONPOIKA (katselee tuolia sivullaan, istahtaa sille, katsoo lattiaa vierellään, tipauttaa siihen lakkinsa ja asettuu istumaan kumarassa kyynärpäät reisien varassa, kädet ristissä ja sylkäisee jalkojensa väliin). Olisi.
HURMERINTA. Mitä?
TALONPOIKA (koettelee tuolinjalkaa katsellen sitä hyvin tarkasti). Olisi (koettelee ja katselee taas toista tuolinjalkaa) pantava (nousee seisomaan ja tarkastelemaan tuolin istuinlautaa ja koko tuolia, istuen taas) kauppaneuvoksen härkä. (Jatkaa havaintojensa tekoa.)
HURMERINTA (kääntyy äkkiä, äänekkäästi). Hmmm! (Huiskuttaa kättään.)
Siinä se nyt on taas!
NAATUS (tulee eteisestä). Hyvää päivää. Saanko minä pari minuuttia. Minun piti nimittäin lähteä neuvottelemaan veljen kanssa. Se nyt on niin, että minä täydentäessäni (vetää taskustaan tavattoman pakan pitkiä kirjoitettuja liuskoja) kuin myöskin lisätessäni jouduin siihen ajatukseen, että minä, tämän jos vielä täydentäisin, voisin mahdollisesti julkaista väitöskirjana. Silloin tähän tosin tarvitsisi lisätä toinen osa. Vai mitä veli arvelee? Ehkä minä luen tämän kokonaisuudessaan nyt?
HURMERINTA. Suo minun kysyä, onko tuossa mainittu jotakin kauppaneuvoksen närästä?
NAATUS. On. Tässä on useammassakin kohden. (Levittelee liuskoja) Tuossa esimerkiksi, kun puhutaan kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta painosta lauseessa. Minä luen tämän veljelle.
HURMERINTA. Minä sitten mieluimmin lukisin yksinäni, kun veli on sen painattanut väitöskirjaksi.
NAATUS. Niin, minä tulin sitä kysymään, että jos ei veli panisi pahakseen, niin minä en nyt tätä antaisikaan veljelle, vaan sitten painetun eksemplaarin. Sopiiko?
HURMERINTA. Varsin hyvin.
NAATUS. Velikin on sitä mieltä, että tähän tulee vielä lisätä toinen osa?
HURMERINTA. Melkein kallistun sille puolen.
NAATUS. Mutta sitä varten minun pitää saada vähän tietoja sanasta kippurahäntä. Ja minä kerran kuulin tämän pormestarin piian käyttävän sitä sanaa. Minä menenkin nyt häneltä kysymään. (Kokoaa liuskansa ja menee ruokasaliin.)
TALONPOIKA (ottaa lakkinsa, miettii hiukkasen, nousee seisomaan ja katselee ympärilleen). Hyvästi! (Yrittää lähtemään.)
HURMERINTA. Hyvästi.
TALONPOIKA (kääntyy äkkiä). Ja kiitoksia. (Pää liikkuen joka taholle menee eteiseen)
ROUVA DANELL (syöksyy eteisestä). Voi voi voi voi herra—herra—herra (heittäytyy tuolille painaen rintaansa).
HURMERINTA. Mikä teidän on? Löikö se vähämielinen teitä, ja eihän vain puukolla?
ROUVA DANELL. Ei ei,—kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä—
HURMERINTA (äänekkäästi). No tuota raukkaa jo epäilin eilen illalla!
(Kääntyy naurahtaen.)
ROUVA DANELL. Se on minulle aina niin vihainen.
HURMERINTA (istahtaa vähääkään välittämättä selin rouva Danelliin ja huolettomaan asentoon, ottaa taskukirjansa, jota tarkastelee huolestuneena, ja puhelee aivan kuin ei ketään olisi huoneessa). Tjaa! Miten, miten minä selviän? Yksi vekseli 15 päivä ja toinen jo 20. Ai ai ai ai!
ROUVA DANELL. Tarvitsetteko rahoja?
HURMERINTA (katsomatta rouva Danelliin). Paljon.
ROUVA DANELL. Minulla on.
HURMERINTA (kuin edellä, lempeästi). Hauska tietää.
ROUVA DANELL. Kuinka paljon herra—?
HURMERINTA. Ainoastaan viisisataa markkaa.
ROUVA DANELL. Minulla ei ole nyt mukana—
HURMERINTA. Sepä paha, ai ai kun oli paha. Menkää hakemaan.
ROUVA DANELL. Mutta minä voin kirjoittaa shekin.
HURMERINTA. No se on hauskaa.
ROUVA DANELL. Täällä ei taida olla mustetta ja kynää.
HURMERINTA (taskustaan ottaa mustekynän, jonka laittaa ja antaa rouva Danellille olkansa yli). Tässä, olkaa hyvä. (Jää tarkastelemaan kirjaansa, huolestuneen näköisenä.)
ROUVA DANELL (ottaen laukustaan shekkikirjan ja asettuen kirjoittamaan). Ainoastaan viisisataa?
HURMERINTA. Niin, ainoastaan viisisataa.
ROUVA DANELL. Kuinka onkaan—?
HURMERINTA. Nimenikö? Urho Armas Hurmerinta.
ROUVA DANELL. Ai kuinka kaunis! (Kirjoittaa ja tuo Hurmerinnalle shekin.) Olkaa hyvä.
HURMERINTA (ottaa shekin ja kiittää kohteliaasti, vaan huomiotta).
Kiitän!
ROUVA DANELL. Jos tarvitsette enemmän, niin ilmoittakaa vain.
HURMERINTA. No tuokaa huomenna viisisataa.
ROUVA DANELL. Ainoastaan viisisataako?
HURMERINTA. Tjaa! Sitten joku määrä kultarahoja ja pikku seteleitä taskurahoikseni—niin että niitä on joka taskussa.
Kuuluu kaukainen aisakellon ääni.
ROUVA DANELL (säikähtäen). Kuulkaa!
HURMERINTA. Mitä?
ROUVA DANELL. Se on Hilleri. Hän tulee ja tahtoo minulta kuusi penniä!
Minä menen Aleksandran kamariin. (Juoksee.)
HURMERINTA. Tämä jo alkaa olla surullista! (Rutistaa shekin ja viskaa myttyrän pöydälle.)
Ulkoa kuuluu lasten huutoa: »Kauppaneuvoksen härkä! Kauppaneuvoksen härkä!»
HURMERINTA (menee ja vihaisesti kiskaisee ikkunan kiinni). Huomenna toki loppuu mätäkuu!
NEITI SALMELA (pieni paperikääry kädessä, tulee eteisestä arastellen, käy keskilattialle, Hurmerinnan kääntyessä). Päivää!
HURMERINTA (rientää kädet ojennettuina). Rakas Eeva!—Käy istumaan.
(Osoittaa paperikääryä.) Mikä tuo on?
NEITI SALMELA. Pieni käännös.
HURMERINTA. Sanomalehteenkö? Jätetään se nyt ja puhellaan.
NEITI SALMELA. Otinkin sen enemmän näön vuoksi, oikeana asianani oli saada puhella vähän kanssasi.
HURMERINTA. Se minulle mieleen. Mutta sinusta on tullut niin niukkasanainen, oikein tuskastuttavan niukkasanainen ja kummallinen. Minä en sinua totta puhuen ymmärrä.
NEITI SALMELA. Ehkä ymmärrät, kun selitän sinulle.
HURMERINTA. Minä odotan jännityksellä.
NEITI SALMELA. Niinkuin muistat, oli minulla aikomus suorittaa ylioppilastutkinto.
HURMERINTA. Siitähän meillä oli usein väittelyä. Minähän se sinulle puhuin järkeä ja koetin saada hurjan innostuksesi jäähdytetyksi ja turhanpäiväiset illusionisi poistetuksi. Ylioppilasneiti: narrimaisuutta, muotihulluutta! Otit puheestani vaarin. Ja viisaasti teit kun luovuit.
NEITI SALMELA. Minun täytyi.
HURMERINTA. Täytyi?
NEITI SALMELA. Sain eräänä päivänä isältäni Helsinkiin kirjeen, jossa isä kirjoitti asiainsa tilasta.
HURMERINTA. Ovatko ne huonot?
NEITI SALMELA. Ovat olleet. Mutta nyt on isällä työpaikka, jossa hän tulee toimeen hiljalleen ja viihtyy hyvin. Ja minulla on toimi täällä, setäni konttorissa.
HURMERINTA. Minä en ymmärrä!
NEITI SALMELA. Kunhan selitän. Isäni oli auttaessaan erään sukulaisemme tehdasyritystä ostanut osakkeita, sitten osakkaana joutunut johtokuntaan, sitten takuuseen j.n.e. j.n.e., kunnes tehtaan joutuessa vararikkoon isän oli myytävä edullisimmalla tavalla kaikki omaisuutensa.
HURMERINTA. Maatilakin?
NEITI SALMELA. Se ensimäisenä ja sitten kaikki muu jälessä. Kaikki! Ymmärrät miten tämä vaikutti minuun, joka olin elänyt kuin prinsessa ja jolla oli sellaiset tulevaisuuden unelmat kuin muistat. Tietysti oli monet päivät, viikkomäärä itkua ja hammasten kiristystä. Olin suutuksissa isälle, vaikka hän muutamissa päivissä muuttui ihan valkotukkaiseksi. (Pyyhkäisee silmistään kyyneleet.) Sitten isäni sai eräänä päivänä kirjeen veljeltään, täkäläiseltä kauppaneuvokselta, joka tehtaan vararikossa oli menettänyt parituhatta markkaa ja siitä syytti isää. Siinä silmänräpäyksessä kirjoitin tänne sedälleni, lyhyesti vain pyysin häneltä työtä mitä hyvänsä ja millä palkalla hyvänsä. Setä kirjoitti ja käski tulla, luvaten hommata minulle toimen pankissa. Mutta kysellessäni neidiltä, jonka sijalle minä tulin, mihin toimeen hän menee j.n.e., sain selville, että minä tulin kuin julma anastaja sieppaamaan leipäpalan hänen suustaan. Heti paikalla lähdin pankista ja menin setäni luo ja sanoin että se ei passaa! Tuima ottelumme päättyi niin, että hän antoi minulle työtä omassa konttorissaan. Sitä työtä! Karhuma- ja uhkauskirjeitten puhtaaksikirjoittamista, velkahakemusasiakirjain y.m. jäljentämistä, ja sitten numeroita, numeroita, numeroita, numeroita…
HURMERINTA. Ja huono palkka?
NEITI SALMELA. Ei! Hän maksaa hyvän palkan kaikille.
HURMERINTA. Vai niin!
NEITI SALMELA. Hän on kai pohjaltaan oikeastaan hyvä, vaan luonteeltaan kiivas ja kehittynyt despootiksi ja paljaaksi affääriksi. Hän riiteli vastaan pitäen hirveän metelin, kun minä ilmoitin, että suoritan hänelle sen kaksituhatta markkaa, jonka menettämisestä hän oli syyttänyt isää. Hän tyrkkäsi minut ulos ovesta, mutta minä tulin heti takaisin ja kuukauspalkastani, jonka juuri olin saanut, viskasin osan hänen eteensä, jättäen itselleni, minkä välttämättömästi luulin tarvitsevani ruokaani ja asuntooni. Mutta sitten seuraavassa kuussa kun taas maksoin, hän otti jo kuin tietyn saatavan, ja vaati, että suorittaisin enemmän kerralla. Minua suututti ja inhoitti, että viskasin koko kuukauspalkkani hänen eteensä. Hän otti, vaikka hyvin tiesi, ettei minulle jäänyt millä leipää suuhuni saada. Hyvä Jumala antakoon anteeksi ajatukseni, joita itsekseni olen hänestä lausunut, samoin kuin senkin, että olen samalla silmällä katsonut muitakin ihmisiä täällä. Minusta oli koko tämä kaupunki räähkälintujen inhoittava pesintäpaikka.—Voi kun sydämeni on ollut musta! Se oli mustimmillaan eilen illalla siellä juhlassa. Kuule! Minä siellä vahingonilolla nautin ajatuksesta, että kyllä sinun ihastuksesi ja innostuksesi vielä haihtuu, ja ettei ole pitkä aika, ennenkuin kulet kuin pieksetty koira! Mutta sitten kun—(Vaikenee äkkiä ja laskee alas katseensa.)
HURMERINTA. Sitten kun—?
NEITI SALMELA (hetkisen äänettömyyden perästä, tarttuen molemmin käsin Hurmerinnan käteen). Ja kun me asuntoni portilla erosimme, jäin minä katsomaan sinun jälkeesi. Huusin sinua, vaan sinä et kuullut. Olin lähteä juoksemaan, vaan samassa käännyit toiselle kadulle. Minä jäin siihen hirveässä tuskassa ja hädässä.
HURMERINTA. Minkä vuoksi?
NEITI SALMELA. Kuvailin, että he täällä sinut kiduttavat, polkevat jalkoihinsa ja repivät kuoliaaksi. Juoksin huoneeseeni ja itkin. (Hetken äänettömyys.) Aamulla kun heräsin, tuntui minusta aivan kuin olisin ollut Helsingissä. Yht'äkkiä kauppaneuvoksen härkä—
HURMERINTA (nousee äkkiä). Kas niin! (Kääntyy neiti Salmelaan) Mikä on se kauppaneuvoksen härkä?
NEITI SALMELA. Tavallinen härkä, ei muuta. Samanlainen kuin missä hyvänsä.
HURMERINTA (istuu uudelleen). No, kerro mitä se kauppaneuvoksen härkä!
NEITI SALMELA. Se muistutti missä minä olen. Mutta minusta tuntuikin kaikki aivan toisenlaiselta kuin ennen. Tuntui kauniilta unelmalta. Täällä sinä ja minä! Kaukana suuresta maailmasta. Sinä kuninkaana omassa pienessä valtakunnassasi.
HURMERINTA. Eipä vähän!
NEITI SALMELA (nousee). Eikö totta? Sinä voit valvoa lakien noudattamista, kumota ja säätää tapoja, toimeenpanna parannuksia kaikilla aloilla, johtaa, neuvoa, nuhdella ja palkita, sinä voit puoltaa heikkoja ja kurittaa sortajia—sinä olet kuningas!
HURMERINTA (taputtaa neiti Salmelaa hyväillen poskelle). Nyt sinä alat olla täydellisesti entinen!
NEITI SALMELA säpsähtäen peräytyy ja jää seisomaan syvä vastenmielisyyden ilme kasvoilla.
HURMERINTA. Mikä sinulle tuli?
NEITI SALMELA. Sinun kätesi haisevat rouva Danellille.
HURMERINTA (haistaa kättään). Rouva Danell kävi äsken täällä, vaan en minä häntä edes kätellyt. (Muistaa rutistamansa shekin pöydällä) Tuota paperiahan minä kyllä olen pidellyt. Mutta onpa sinulla tarkka hajuaisti. (Haistaa paperia.) Mikä hieno parfyymi!
NEITI SALMELA. Minä inhoan, minä sitä ihmistä inhoan!
HURMERINTA. Hän on hullu?
NEITI SALMELA. Ei. Vaan tunnoton saituri!
HURMERINTA (nauraa). Erehdys! Suuri erehdys!
NEITI SALMELA. No kuulehan! Syrjäansiokseni olen ottanut puhtaaksikirjoitustyötä, ja joku aika sitten tuotiin minulle jäljennettäväksi muuan kuvernöörin välipäätös yhden markan saatavasta, jonka rouva Danell oli pannut hakemukseen. Ihminen, jolla on kaksi komeaa taloa kaupungissa ja kai rahojakin pankissa!
HURMERINTA. Onko niin!
NEITI SALMELA. Mutta väärinhän oikeastaan on tuomita niin ankarasti, kun ei tunne ihmistä tarkemmin. Hänellä voi olla joitakin suuria puolia, jotka olisivat ainakin joksikin hyvitykseksi.
HURMERINTA (innostuen). Minä uskon! (Ottaa paperimyttyrän, oikoo sen ja näyttää neiti Salmelalle.) Mitäs sanot tästä?
NEITI SALMELA (hämmästyen). Viidensadan markan shekki sinulle! Minkä vuoksi rutistettu?
HURMERINTA. Se on soma juttu. Minä luulin häntä suorastaan vähämieliseksi ja laskin pilaa, kun hän tarjosi rahallista apuaan. Ja kun hän antoi minulle tämän shekin, niin rutistin sen arvottomana.
NEITI SALMELA. Niin sitä voi tulla nolatuksi!
HURMERINTA. Mitä tuohon markanjuttuun tulee, niin minä ajattelen, että mies, jolta hän hakee, voi olla joku ilkeä kiusankapine, jolle tuollainen kuri on omiaan.
NEITI SALMELA. Minua hävettää! Minä lähetin puhtaaksikirjoitettavat paperit takaisin rouva Danellin asiamiehelle, mukana velkasumman ja arviolta kuluja.
HURMERINTA. Maksoit omasta kukkarostasi!
NEITI SALMELA. Niin, ajattele! Sinne meni kymmenkunta markkaa, jotka olin koonnut isä rukalle sikareihin, joita hän ei enää kustanna itselleen. Sääli oli, mutta minua niin sapetti.—Voi voi! Minä varmaan olisin pian täällä kuollut sappitautiin, jollet sinä olisi tullut kääntämään mieleni. Minä olen ollut aivan hullu. Eiväthän ihmiset täällä liene huonompia kuin muuallakaan.
HURMERINTA. Päinvastoin! Erinomaisia. Minä uskon täällä voivani paljon vaikuttaa. Ja minä tunnen siihen halua ja intoa!
NEITI SALMELA. Sinä heitä innostutat hyvään ja kauniiseen, autat hyviä kohoamaan, pahoja parantumaan, sinä heitä—
HURMERINTA (keskeyttäen). Minun lämmin, virkeä kevättuuleni! (Panee kätensä hänen poskilleen ja yrittää suutelemaan.)
NEITI SALMELA (tuskallinen ilme kasvoilla, vetää päänsä pois). Käsiesi haju vaivaa minua, minä en voi sille mitään!
HURMERINTA. Tjaa!
NEITI SALMELA (hymyillen). Pane kätesi selkäsi taakse.
HURMERINTA (tekee kuin käsketty). No?
NEITI SALMELA. Minä suutelen sinua. (Kietoo kätensä Hurmerinnan kaulaan.)
HILLERI vahtimestarin kalunoidussa puvussa, aisakello kädessä on tullut eteisestä ja pysähtynyt hetkiseksi, sitten varpaillaan hiipii ikkunaan ja avaten sen yrittää soittamaan kelloa kadulle.
NEITI SALMELA säikähtäen juoksee eteiseen.
HURMERINTA (suuttuneena rientää Hillerin luo ja tarttuu häntä käsipuoleen). Mitä te täällä teette? Mitä?
HILLERI (virallisella äänellä ja kaikenkirjavilla äänenpainoilla, äänekkäästi). Kuulutus. Keisarilliselta senaatilta läänin kuvernöörin kautta maistraatille tulleen armollisimman käskykirjeen mukaan viime kuluneen toukokuun 13 päivältä tänä vuonna, jossa käskykirjeessä, viitaten kuninkaalliseen asetukseen vuodelta 1754, niinkuin se kuuluu muutettuna—
HURMERINTA. Menkää kadulle määkimään!
HILLERI. Mahdotonta, hyvä herra, aivan mahdotonta.
HURMERINTA (katsoo häntä tarkkaan). Minä olen teidät nähnyt jossakin!
HILLERI. Kyllä, herra toimittaja—humalassa.
HURMERINTA. Ahaa! Te olette se profeetta!
HILLERI. Niin, herra toimittaja,—aina humalassa profeetta. Ja kauppaneuvoksen härkä on nyt täällä pihassa, jos herra toimittaja haluaa nähdä—
HURMERINTA. Saanko luvan kysyä nimeänne?
HILLERI. Hilleri on nimeni, herra toimittaja.
HURMERINTA. Hyvä! Onko teitä kaksi?
HILLERI. Meitä on, herra toimittaja, seitsemän.
HURMERINTA. Ehkä kaikki veljeksiä?
HILLERI. Kuusi niistä on veljeksiä.
HURMERINTA. Onko nuohooja Hilleri teille sukua?
HILLERI. Herra toimittaja, hän on aivan samaa lihaa ja luuta kuin minä.
Minä olen nimittäin just nuohoojakin.
HURMERINTA. Oletteko vielä muutakin kuin profeetta, nuohooja ja vahtimestari?
HILLERI. Mitä vain milloinkin tarvitaan. (Ottaa taskustaan sakset, kamman ja partaveitsen.) Ehkä herra toimittaja suvaitsee, niin—(tekee liikkeitä).
HURMERINTA. Annetaanhan olla toisiin. (Ottaa käsikirjoituksen, josta katsoo.) Teidän nimenne on siis Benjam Josef Sebulon Isaskar Assar Hilleri?
HILLERI. Siihen pitää vielä lisätä yksi nimi, Gad, sillä minulle on tänä päivänä syntynyt taas poika, ja minä joka pojan kohalle omistan itselleni uuden nimen Jaakopin poikain nimisarjasta alkaen lopusta, sillä nähkääs, herra toimittaja, se Juudas on niin kovin lähellä alkupäässä.
HURMERINTA (katsoo pitkään ja terävästi Hilleriä). Ja kuitenkin se nimi teille sopisi parhaiten!
HILLERI. Minä terotan saksia, puhtaaksikirjoitan, korjaan kelloja—
HURMERINTA. Ette enää minua eksytä! Te onnistuitte saamaan kaulaani ansan, mutta minä vedin pääni pois! Aioitte saada minut naurun, pilan ja ivan alaiseksi. Se ei kuitenkaan varsin onnistunut. Minä tunnen nyt teidät ja minä teidät paljastan!
PORMESTARI (tulee kamaristaan). Täällähän se onkin Hilleri.
Pormestarinna tahtoisi tavata Hilleriä.
HURMERINTA. Minä sanon teille, setä, että tuo mies on suuri lurjus!
PORMESTARI. Hilleri! Hilleri! Hilleri! Onko Hilleri humalassa?
HILLERI. Ei, herra pormestari, ei nyt, ei! (Menee pormestarin kamariin.)
PORMESTARI. Sitähän minäkin. (Katsoo pitkään Hurmerintaa, sitten taputtaa olalle.) Kuule, mene nyt maata ja nuku sen aikaa kuin minä olen maistraatissa. Mamma itse aikoi meille paistaa silliä. (Makustelee suutaan.)
KANTTORI ja POMMERI tulevat pormestarin kamarista Hurmerinnan luo.
PORMESTARI (jatkaen puhettaan Hurmerinnalle). Ei nyt saa olla huonolla tuulella. Meillä on tänään illalliset, Pommerin tarjoamat, huomenna koko perheen huvimatka Onnellisuudensaareen ja ylihuomenna kanttorin päivälliset, jolloin saamme kuulla suuren uutisen. Niin on mamma määrännyt. Mutta nyt minun pitää joutua maistraatiin. (Menee juoksu-jalassa eteiseen.)
POMMERI (katsoo kelloaan). Ja minun pitää lähteä pankkiin. (Hurmerinnalle, kädet liivin hihareijissä.) Minä olen tiskonttikometiiassa.
KANTTORI (lyö otsaansa). Sakramenttoo! (Pistää kättä Hurmerinnalle.)
Terve nyt! (Lähtee kiireesti, vaan pysähtyy ja kohottaa kättä.) Mutta
ylihuomenna! (Käsi sydämellä laulaa:) Margareta taratita tamtaa,
Margareta—
PORMESTARI (tulee eteisestä). Pihalla on kauppaneuvoksen härkä!
KANTTORI. Minun pitää päästä vaikka neulan silmästä. (Menee laitimaiseen ikkunaan.)
POMMERI. En minäkään tänne rupea jäämään arestiin! (Menee toiseen laitimaiseen ikkunaan.)
PORMESTARI. Ei auta muu kuin vanha konsti. (Menee keskimäiseen ikkunaan ja alkaa hommautua siitä kadulle.)
POMMERI. Kuule, sinä veli Hurmerinta! Kun tuo kanttori sanoi, että rinsiipit eivät merkitse mitään!
KANTTORI. Mitä niillä kuivilla prinsiipeillä tekee? Niillä ei maailma edisty!
POMMERI. Huittalarumsis! Vai ei edisty? Niillä se juuri edistyy, mutta sen pitää olla rinsiipin luja kuin paksu tervaköysi. (Laskeutuu kadulle.)
KANTTORI. Mutta mies, joka nostaa ideaalin lipun korkealle—
(Laskeutuu.)
PORMESTARI. Minun mielipiteeni taas olisi, että saisi olla niin ideaaleja kuin prinsiippejä. (Laskeutuu.)
HURMERINTA (joka on katsonut suu auki ikkunaparaatia, kääntyy ympäri kuin jotakin henkilöä etsien). Mitähän tämä oikeastaan on!
ROUVA DANELL (pistää päänsä Aleksandran kamarin ovesta). Ei Hilleri ole enää täällä? (Tulee sisään.) Herra—herra—tahdotteko minua vähän auttaa?
HURMERINTA. Olen iloinen saadessani siihen pienimmänkään tilaisuuden, rouva Danell. Te äsken lähditte niin kiireesti, etten minä saanut lausua teille—
ROUVA DANELL. Nyt minulla on kiire, hirveän kiire. Minun pitää heti joutua kotia.
HURMERINTA. Rohkenen nöyrimmästi pyytää suosiollista lupaanne saada astua kynnyksenne yli tullakseni kotonanne esiinkantamaan kiitollisuuteni.
ROUVA DANELL. Niin minun luo? Mutta vasta ylihuomenna klo 12.
HURMERINTA. Lausun sydämelliset kiitokseni.
ROUVA DANELL. Oletteko hyvä ja nostatte tuonne kadulle tuolin, että minun on helpompi laskeutua ikkunasta.
HURMERINTA. Mutta hyvä rouva Danell, ette suinkaan te ikkunasta?
ROUVA DANELL. Pihalla on kauppaneuvoksen härkä.
HURMERINTA. Minä lähden ajamaan sen pois! (Yrittää.)
ROUVA DANELL (hätäytyen). Ei ei ei ei, se surmaa teidät.
HURMERINTA. Mutta eihän se ole kuin tavallinen härkä?
ROUVA DANELL. Ei ei ei, ette saa mennä, minä pyydän ja rukoilen. Se oli eilen puskenut muuatta miestä niin pahasti, että oli tullut verta. Ette saa mennä! Minä en laske teitä.
HURMERINTA. Kun niin tahdotte, hyvä rouva Danell. Minulle on erittäin mieluista ja suloista, jos istutte täällä odottaen kunnes se menee.
ROUVA DANELL. Minä en nyt voi viipyä, en. Minä pyydän, nostakaa tuo tuoli kadulle ikkunan alle.
HURMERINTA. Te tahdotte välttämättömästi—?
ROUVA DANELL. Välttämättömästi!
HURMERINTA (nostaa tuolin kadulle). Kun rouva Danellin täytyy, niin—
ROUVA DANELL (nousee ikkunaan). Minun täytyy, sillä ompelijatar lupasi tulla presiis kellon lyönnille. (Laskeutuu.)
HILLERI tulee pormestarin kamarista.
HURMERINTA. Eikö täällä ole yhtään poliisikonstaapelia?
HILLERI. On, herra toimittaja, on täällä yksi poliisikonstaapelikin.
NEITI SALMELA (tulee eteisestä tulistuneena). Minä olen iät ja ajat odottanut, että tuo kauppaneuvoksen härkä siirtyisi muualle, mutta ei. Siinä seisoo portin suulla ja vahtii poliisikonstaapelia, joka istuu aidalla.
HURMERINTA. Sinun täytyy mennä ikkunasta. Rouva Danellkin meni juuri nyt. Hän kertoi, että se härkä oli eilen puskenut muuatta miestä kai pahastikin.
HILLERI. Mahan puhki. Mutta se oli vain muuan maalaisrenki. Sen isäntä kai kävi herra toimittajaa puhuttelemassa.
NEITI SALMELA (nousee tuolille ikkunan edessä). Muista, että olet kuningas! (Yrittää astumaan ikkunalle.)
HILLERI. Neiti Salmela! Te ette saa sitä tietä kulkea!
NEITI SALMELA. Mitä hupsuatte! Vai onko teissä miestä laittamaan tie auki?
HILLERI. Sen teen, kun maltatte hiukan aikaa. Hiukan aikaa vain, hyvä neiti, niin pääsette kulkemaan kuin kuningatar. (Menee ikkunaan ja pudistaa rajusti tiukua, sitten virallisella äänellään huutaa.) Kuulutus. Esiintulleesta syystä kaikkia kaupunkilaisia, joilla karjaa, lehmiä tahi hevosia on, täten huomautetaan poliisijärjestyksen määräyksistä ja erityisesti kiellosta, ettei elukoita sakon uhalla saa saattajatta laskea kulkemaan kaupungin läpi laitumelle tai sieltä kotia. Maistraatti. (Puhuu.) Tämä sitä huvittaa!—Nähkääs nyt! (Viittaa kadulle.) Siinä se on. (Neiti Salmelalle.) Ja nyt teille on tie auki.
NEITI SALMELA (katsoo pitkään Hilleriä silmiin, ojentaa kätensä).
Anteeksi! (Pudistaa Hillerin kättä ja rientää kiireesti eteiseen.)
HURMERINTA. Tällainenko se nyt on täällä se kauppaneuvoksen härkä?
HILLERI. Minkälainen se on siellä Helsingissä?
HURMERINTA. Ei siellä ole mitään kauppaneuvoksen härkää!
HILLERI. Eikö? No on rovastin härkä?
HURMERINTA. Eei!
HILLERI. Eikö siellä kenelläkään ole edes pikku mullikkaa?
HURMERINTA. Sitäkö te siis tarkoititte, niinkuin minä alussa luulinkin?
HILLERI (tyhmän näköisenä). Mitä sitä? Mitä herra toimittaja meinaa?
HURMERINTA (ottaa käsikirjoituksen). Minä luulin, että tämä oli mielikuvituksesta kirjoitettu. Mutta tämä taitaa olla melkein totta?
HILLERI. Sitähän se moitti entinen toimittaja.
HURMERINTA. Vai tarjositte hänellekin? No mitä hän sanoi?
HILLERI. Minä en muista, me nähkääs molemmat olimme—humalassa.
HURMERINTA. Humalassako te olette tämän kirjoittanutkin?
HILLERI. Niin, ryypiskellessäni—eikös siinä näykin kahvinjälkiä?
HURMERINTA. Näkyypä tosiaan. Te ryypiskelitte puolikuppisia?
HILLERI. Kokokuppisia.
HURMERINTA. Hmm! Nyt minä ymmärrän!
HILLERI. Minun ei pitäisi ryypätä koskaan, ei edes kahviakaan, minä kun olen sellainen kuin olen, niinkuin pormestarinnakin sanoo.
HURMERINTA (katsellen käsikirjoitusta). Mutta mitäs tämä on tässä, tämä lyijykynällä kirjoitettu?
HILLERI. Se entinen toimittaja siihen jotakin sorkki, mutta se on niin sotkuista käsialaa, että on oikein ihme, ettei siitä miehestä ole tullut sen korkeampaa virkamiestä.
HURMERINTA (tapaillen lukee). Tästä syntyisi kaiken kauhea (hämmästyen nostaa katseensa ja tuijottaa Hilleriin) bellum omnium inter omnes!
HILLERI. Mikä kaiken kauhea?
HURMERINTA. Kaikkien sota kaikkia vastaan!
HILLERI. Kauhea sota? Olipa hyvä, ettei pantu lehteen—vai mitä herra toimittaja äsken sanoi?
HURMERINTA. On se lehdessä, siitä on vain Hillerin nimi poissa. (Rientää ikkunaan, avaten, huutaa.) Hoi siellä painossa! (Tavottaa äkkiä silmäänsä kuin olisi joku lyönyt, poistuen ikkunasta.) Tuo härkä paholainen syytää hiekkaa ja kiviä.
HILLERI. Mitä pitäisi?
HURMERINTA. Pitäisi kieltää painamasta lehteä!
HILLERI (menee ikkunaan ja pitäen kättään silmiensä suojana, aivan kuin varoen hiekkaa lentämästä, huutaa). Pöllönen hoi! Pysäytä se rakkisi! Herra toimittaja käski!
ÄÄNI. Just pysäytän, viimeinen on menossa!
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA. Mitä te itkette? Eihän teillä ole hätää! Mutta minulla! (Kävelee edestakaisin.) Kirjoitus voi olla totta. Mutta se voi olla yhtä hyvin sopimaton, loukkaava, persoonallinen, liioiteltu.
Ikkuna sälähtää rikki.
HURMERINTA. Kas, kas! Nyt se särkee ikkunat!
Esirippu