MARI VARKAISSA
Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.
Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:
—Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.
—Mutta jos astia onkin tyhjä!
Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin varmuudeksi.
Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain… Tämä yksi kerta ei haittaa… Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan kahvia!…
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.
—Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei kuitenkaan vasta ota…
Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:
—Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
—Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
—Minkä vuoksi? kysyi äiti.—Haluttaako sinua kahvipapuja?
—Ei haluta!—Mari purskahti itkemään.—Kuulettehan, ettei haluta!
—Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:
—Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.
—Onko tästä otettu? kysyi äiti.
—On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.
—Kuka on ottanut? Sannako?
Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna, joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:
—Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!
Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan rinnalla.
—Jussiko? tutki äiti.
Mari odotti vastausta.
—Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli kysymyskään.
Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:
—Äiti! Tulkaapa tänne!