VALEHTELIJOITA?
Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.
Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.
He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!
Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet heilumaan.
—Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.
Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon enemmän kuin markka.
—Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan kuin neulaa etsien.
Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. Hän melkein itki.
Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat hemsahtelivat.
Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut röijyä.
Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille. Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska, varsinkin Lyylistä.
—Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi
Hanna.
Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina, ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä, olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin Olgalla!
Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille kävelemään.
Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän. Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä!
Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas.
—Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä.
—Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla.
—Mitä ryysyjä teillä on päällänne!
—Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää:
—Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen lapsille, kun Josefiina on meidän kummi.
Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa!
—Eihän Josefiina ole teidän kummi.
—Onhan hän Olgan kummi.
—Mutta ei teidän!
—Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi, selitti Lyyli hämäilemättä.
—Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on!
—Eei, vakuutti Lyyli.—Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi, paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi markkaa.
Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin, missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan.
Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut!
Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät
Olgan luo näyttämään kevättakkejaan.
Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga—joka oli suurempi heitä—olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin.
Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun, johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille.
Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä! kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?…
Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea rouva?
Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä, minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti, ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista ankarasti.
Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän ollut vielä nähnyt!
Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen.
—Johan vain on luultu! arveli täti.—Tuommoisille varistenpeläteille ovat kaikki nauraneet!
Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti hymyilleet. Ja Lyyli selitti:
—Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt!
Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille…
—No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä.
Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:
—Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt, vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee…
Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.