POIKATYTTÖ
Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.
Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!
—Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.
Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.
Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!
Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.
—Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.
Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.
Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin leikkimään hautajaisia.
Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.
Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa. Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta asianharrastuksesta.
Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa tyttöjen kanssa meni leikkimään.
Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.
Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet, hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi. Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.
Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja jäi sinne.
Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:
—Tulehan, litulatu!
Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.
Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin ja Mikon jälkeen.
Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen miestä, joka rääkyi pahasti.
—Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.—No sillä puhein pääset, vaan varo vasta tekemästä!
Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:
—Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!… Ja molemmat alkoivat viskellä kivillä.
Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän mukanaan metsään.
Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili. Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.
Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli raukkaa, että havut siihen pistävät.
Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi sitten sieltä nukkea hakemaan.
Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.
Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,—mikä oli aina tavallista. Hän sätti tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.
Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:
—Vai tämä pastori!
Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita, ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista alakuloisin.
—Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.
—Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin pojat ilkeitä?
Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan. Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle, joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!
Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan…
Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa vyöryi kuin kerä alas.
Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa! Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.
He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät itsensä irralleen toisistaan.
Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!
* * * * *
—Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui sisään.—Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja Mikolta.
—Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.—Mokoma villimys, joka pian silmät puhkoo kaikilta!
—Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.
Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.
Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat vastatusten.
—Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:
—Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.—Ethän Mikko tehnyt?
—En.
Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.
Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt oli varma.
Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!
—Äiti, rakas äiti … porstuassa!…
Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:
—Ei saa!
—Mutta kun saa!
—No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.
Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa ja kirosi!
—Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet piiskat.
Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle puhuttu!
Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on koettanut kurittaa, mutta ei apua.
Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.
Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia, mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.
—Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti! sanottiin hänelle.
Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.
Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.
—Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja äitikin alkoi heti uhkailla.
Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.
Hän sai piiskat.
Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi irti ja sanoi halveksivasti:
—Nenän alustakin märkänä turjakkeella!
Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää vyöliinaansa.
—En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.—Olkoon iltaan asti, kun isä tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin porstuaan.
—Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.
Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.
Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä.
Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä…
Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin kauan, niin kauan että nälkään kuolee… Ja ajatellessa, että isä ja äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään sitä surua. Hän itse suri itseään!
Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.
Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille pilville…
Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.
Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä oli niin ikävä ja paha.
Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi seurata jokaisen liikkeitä.
Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.
Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!
Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä ikkunan kautta.
Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen, kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:
Rimmin nalla reen evers perran pee, litvik likka vee, vuotok rassa see unter riivantee.
Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä päivänä tapahtunut!
Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.
Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin pelottavaa.
Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan itku tulossa.
Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa Aappo.
Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle. Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen syykseen sanottiin.
Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei pitänyt.
Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.
Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.
Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.
—Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!
Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.
—Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen kanttura kulkemaan semmoista matkaa… Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!
—Mihin asti sinä veit? kysyi isä.
—Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.
—Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.
—Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista oli lähtenyt.—En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi sitä kehumaan.
—Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.
—Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!
Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että palkakseenko Liisa leivät sai.
—Niin.
—Noin paljon?
—Niin.
—Äiti, sanoi isä.—Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi
Liisaa rengiksi.
Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.
Hän ei rupea rengiksi!
Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.
Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi. Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena. Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää, niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi menisi!
Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja houkutteli hänet sisälle.
Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan, ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.
—No miksi muuksi?
—Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut sitten minut naida!
Isä ja äiti nauroivat.
—Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.
—Kuka sitä on sanonut!
—Itse kerroit.
—Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä pikku asioista.
—Liisa raukka! sanoi äiti.
—Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa sanoi kuin jatkoksi siihen:
—On niitä raukempiakin!
Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.