JUMALAN MARJAT
Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan pyrkivät hänen mukaansa marjaan!
Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että eivät suututtaisi häntä.
Mutta Raution Kalle hänet suututti!
Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja.
Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.
Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla kasvaa puut täynnä!
—Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon taipuva.
Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.
Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!
—Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa silmin!
Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut jumalanmarjoja.
Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!
Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin rangaista mokomaa!
—Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina ummessa silmin?
Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi
Ullalle.
Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen koskaan tulleet merkille panneeksi.
—Ei ole syötykään!
Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään.
Jumala ei siis välitäkään marjoista?
Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän sanoi:
—Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat.
Voi kauhistus! Mikä Kallen perii?
Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia!
Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan, jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat.
Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet niin paljon ja hyviä marjoja.
Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan ole semmoista nähneet—hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän kuin he! Ja oikein kauniita marjoja.
Ulla joutui hämilleen.
Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut? Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin oikeassa.
Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle.
Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin paljon!
Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan.
—Minä otan ne pois!
Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.
Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö…
Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä marjoja ja kauniita marjoja!
Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!…
Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja vielä toinen astia puolilleen.
Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut.
Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne—varastanut!
Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat kivelle Ullan rientäessä edelleen.
—Ulla, Ulla! huudettiin joukolla.
Ulla ihan vavahti.
—Jumala on syönyt marjat!
Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen!
Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin
Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan.
Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin kuin ennen. Niin teki Ullakin.
Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki.
* * * * *
Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea
Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan.
Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät.
—Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin.
Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi, kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he.
Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati. Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan—»hänen kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan kouraan!
Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin —eksyivät.
—Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.
Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.
Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!
Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei kukaan selvää saanut.
Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla odotuksella katsottiin joka liikettä.
Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi liikkeelle.
Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.
—Joo, kohta ollaan tiellä!
Niin oltiinkin.
Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat kivenkuoppaan roskineen päivineen.
Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti.
Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa.
Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot!
—Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt.
Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin marikon, missä se on.
—Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa.
Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla, että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään!
—Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun marikko on kaukana.
Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he lupasivat kukin yhden mitallisen.
—Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista!
Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!
Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.
Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.
Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.
Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se kangas.
Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.
Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.
Hän poikkesi tieltä metsään.
Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku marjakin aina siellä täällä.
Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!
Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että toisilla oli vaiva pysyä jälessä.
He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei ainoata pensastakaan.
Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.
Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!
Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan tielle, ja mennään entisille marikoille!
Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.
Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän jää tänne ijäksi!
—Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.
—Olemmeko eksyneet?
—Olemme…
—No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.
Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien.
Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.
Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.
Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli lähdettykin.
—Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.
Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!
Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, että ehkä isämeitä on kaikista paras.
Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.
Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään.
Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.
—En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja rupesi itkemään.
Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat tytöt rupesivat itkemään.
He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi!
Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät. Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin… Ja hän aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten osaavat kotia.
Oli käänneettävä vaatteet nurin!
Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista.
—Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti, että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen.
Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta. Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut!
Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin siihen lentelemään ja raakkumaan.
Ne ilmoittivat, että täällä se on!…
Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa ijankaikkisesti poimia marjoja… ja aina kun astia on täynnä, niin se yht'äkkiä tyhjenee …
—Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.
Kuului laulua, Raution Kallen ääni!
Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin tulee se!
Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta kerrassaan.
Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.
He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!
—Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.
—Voi, voi Ulla sinua!
Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet kolhineet siihen lysmyyn.
—Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.
Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.
—Voi, älkää jättäkö minua!…
Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!
—Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.
Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä kohden.
—Mikä tuolla Ullalla on?
Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin kotia.
—Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.
Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!
Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen:
—Ei saa kiusata Ullaa.
Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä.
—Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien polvekkeen takana.
—Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie.
Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin. Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään.
Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet!
Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa.
—Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio!
Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä.
Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi ainoastaan: jalka.
—Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.—Missä se on?
Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se
Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan
Ullalle, joka itse oli aivan saamaton.
—Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.
Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat marjojen paljoutta.
—Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.—Se on niin komeaa, kun kaikilla on astiat täynnä!
Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu oli yleinen.
Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.
Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä päivä paistoi kirkkaasti.
Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.
* * * * *
Kotona ihmeteltiin Ullaa.
Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.
Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.
Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla toiset häneen ovat kiintyneet.
—Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.
Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.